Piispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkkopaimenen esikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkain piispat ja muut kirkko-ylimykset tavoiltaan turmeltuneita. Suurilla tuloillansa he elivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röyhkeitä, vallanhimoisia ja käyttivät väärin hengellistä valtaansa maallisten etujensa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa vietti ihan toisellaista elämää. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä hän ei suvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja puutteenalaisten hyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri joukko köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin perustettiin hänen aikanansa Turkuun sairaala niitä onnettomia varten, jotka sairastivat spitalitautia. — Valtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt omaksi hyödykseen, vaan koetti sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja varsinkin omaa kansaansa, jolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä, monasti hankki helpoitusta raskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja polkemista vastaan. Papistonsa tavoista ja toimista hän piti myöskin tarkan vaarin ja kävi itse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa piispankäräjiä pitämässä. Näillä matkoillaan hän koki monta vaivaa ja vaaraa; sillä tiet, missä niitä sattui olemaan, olivat enimmiten vain ratsain kuljettavia polkuja. Sentähden kuljettiin, missä vain oli mahdollista, järviä ja jokia pitkin, jolloin koskipaikoissa ja kannaksissa kannettiin venettä maata myöten, tai säästettiin matkat talveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä. Suur-Savosta (nykyisestä Mikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi piispan kerta viettää yönsä salolla, taivaan kannen alla, sillä koko sillä välillä ei vielä ollut yhtään ainoata taloa. Mutta sitten rakennutti piispa sille paikalle, Vahvajärven rannalle, nykyiseen Hirvensalmen pitäjään, uudistalon, vastaisten matkustajien suojaksi.

Miten Maunu piispa rakensi ja koristi kirkkoja sekä enensi jumalanpalveluksen loistoa, siitä tulee toisessa luvussa puhe. Mutta nyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista ansioista, jotka olivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja uskolaistensa silmissä. Katolinuskon mukaan piti määrätyt päivät joka viikko ja väliin koko viikkokaudet yhtä mittaa paastota, s.o. olla lihaa ja muuta rasvaista ruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan sekä vihanneksiin. Aika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin vain vettä ja leipää. Paitsi sitä kiduttivat uskovaiset itseään jouhista kudotuilla paidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin, johon tarkoitukseen käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua ruoskaa. Tuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa tarkoin täytti näitä uskonharjoituksia, vaikkei siitä meille erikseen ole jäänyt tietoa. Sitä vastoin häntä nimenomaan kiitetään siitä, että hän oli ahkera ja harras uskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa. Katolinuskoisen oli näet joka päivä luettava säädetty määrä rukouksia. Sitä varten oli heillä helminauha suurempine ja pienempine helmineen, joista toiset merkitsivät Isämeidän rukousta, toiset Ave Mariaa (rukous neitsyt Maarialle) y.m., joita rukoillessa joka rukouksen jälkeen siirrettiin aina yksi helmi sormien lomitse, jotta tiedettäisiin, milloin säädetty määrä tuli täyteen. — Paitsi yksityisiä rukouksiansa Maunu piispa kaikkialla, minne hän tuli, itse veisasi julkista messua kerran aamulla, toisen illalla ja kolmannen kerran vielä sillä välillä. Kaikkien näiden jumalisten töiden lisäksi hän 64-vuotisena vielä kävi Palestinassa, sillä pyhäin miesten ja varsinkin Vapahtajan haudalle vaeltamista pidettiin Jumalalle erinomaisen otollisena työnä.

Tässä lueteltujen ansioiden sekä myöskin suuren sukunsa ja mahtavuutensa vuoksi papisto häntä rakasti ja piti suuressa arvossa, niin että hän v. 1421 tuli yksimielisesti valituksi Upsalan arkkipiispaksi. Mutta ihmeellistä kyllä hänen suosijansa, Eerikki kuningas, ei suostunut tähän vaaliin. Sitä vastoin olisi Maunu kuoltuansa epäilemättä päässyt pyhien miesten joukkoon, jollei uskonpuhdistus sitä ennen olisi karkoittanut koko katolinuskoa menoineen kaikkineen Suomen maasta.

2. Naantalin naisluostari.

Edellisessä luvussa jo mainittiin, että Maunu Tavast piti harrasta huolta kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin puheeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu piispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli hellimmällä rakkaudella.

Siihen aikaan näet arveltiin sen ihmisen elämän olevan pyhimmän ja Jumalalle otollisimman, joka kaikista maallisista töistä ja askareista luopuen vietti aikaansa alinomaisessa rukoilemisessa, virsien veisaamisessa ja jumalisten asioiden miettimisessä. Tämmöisiä maailman toimista eronneita ihmisiä sanottiin erakoiksi, jos he elivät itseksensä korvessa, ja munkeiksi (miehiä) ja nunniksi (naisia), jos he asuivat yhdessä yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkien ja nunnien asuntoja nimitettiin luostareiksi. Tämmöisiä luostareita oli kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljon ja monta monituista laatua, joilla kullakin oli omat sääntönsä ja asetuksensa, ja Suomessakin oli ennen Maunu piispan aikaa neljä, kaikki munkkeja varten varatut. Vanhin niistä oli dominikaani- eli mustainveljesten luostari Turun lähellä; paitsi tätä oli sittemmin vielä syntynyt dominikaaniluostari Viipuriin ynnä fransiskaani eli harmainveljesten luostari Viipuriin ja toinen Kökarin pitäjään Ahvenanmaalle. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä 1441 uuden fransiskaaniluostarin Raumalle. Mutta nämät viisi eivät suomalaisten mielestä vielä riittäneet; he olivat, niinkuin Naantalin luostarin perustuskirjassa sanotaan, jo kauan halunneet saada myös nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkien ja nunnien pyhän elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi ei ainoastaan heille itselleen, vaan koko heidän kansalleen, vieläpä tuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko sille maalle, missä he asuivat.

Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä asiaa varten. Ensiksi aiottiin perustaa tämä luostari Pyhän Annan nunnakunnan sääntöjen mukaan ja rakentaa se likelle Turun kaupunkia. Mutta siitä ei tullut mitään ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi Maunu piispa esiin toisen ehdoituksen. Hän anoi lupaa ja apua Birgitan luostarin perustamiseen sekä nunnia että munkkeja varten, joka hänen mielestänsä oli hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja aneitten (synnin anteeksi-antokirjojen) jakamisen suhteen", kuin yksinomaan naisluostari. Tähän ehdoitukseen suostuttiin herrainpäivillä ja sitä varten luovutettiin eräs kruununtalo Maskun pitäjässä. Siihen haetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Vadstenan luostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian huomattiin paikka sopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään Ailoisten eli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika Djäkn sekä hänen rouvansa Lucia Olavintytär Skelge olivat lahjoittaneet sitä varten.

Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Johannes Kastajalle, Pyhälle Birgitalle ja Pyhälle Annalle ja joka nimeksensä sai Vallis Gratiae (Armon laakso), ruotsiksi Nådendal (Naantali) rakennettiin nyt v. 1443 suurella uutteruudella ja innolla. Maunu Tavast laitatti siihen omalla kustannuksellansa korkean kuorin sekä sakariston ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä pyhiinvaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kaupungista paisui Naantalin kaupunki, joka nykyään on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan oli niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa ei auttanut perustamaansa luostaria ainoastaan sen rakentamisen aikana, vaan jäljestäpäinkin hän yhä lahjoitteli sille omilla tai kirkon varoilla ostamiaan taloja ja väsymättä kehoitti muita samankaltaiseen anteliaisuuteen.

Naantalin luostarille, niinkuin muillekin, karttui suuria tuloja testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille annettavaksi, jotta heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia ja messuja; myöskin maksettiin suuria summia hautasijoista luostarin kirkossa tai hautausmaalla, sillä siten toivottiin pikemmin päästävän taivaaseen. Myöskin oli kaikkien munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden suoritettava pääsyraha, joka vastasi vuoden elatusta luostarissa; useat antoivat paljon enemmänkin. Paitsi sitä oli monta, jotka antautumatta luostarin ankarien sääntöjen alaisiksi pyrkivät vain luostarin muurien sisälle, saadakseen viettää ulkonaisten eli maallikko-veljien ja -sisarten nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa; nekin antoivat tullessaan runsaita lahjoja luostarille. Sen lisäksi lankesi luostarille kaikki sakot rikoksista, joita oli tehty sen asukkaita taikka alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli aneitten myömisestä. Papisto oli näet ruvennut sille uskottua virkaa, syntien anteeksiantamisen julistusta katuville sillä tavoin väärinkäyttämään, että se alkoi rahasta jakaa anteeksianto- eli anekirjeitä, joissa muka oli suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit anteeksi, aina sitä myöten kuinka paljon pahantekijä halusi maksaa. Eikä siinä kyllin, että jo tehdyistä synneistä kaupittiin anteeksiantoa, saipas sitä myös edeltäkäsin ostaa vasta-aiotuista, tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen helppo päästökeino synneistä viehätti tietysti suuresti sen ajan raakaa, oppimatonta kansaa, ja äärettömät summat virtailivat sillä tavoin munkkien arkkuihin.

Luostarille usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikojen kuluessa karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turun lähipitäjissä: Nummella, Räntämäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa, Liedossa, Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa, Lemussa, Rymättylässä, Taivassalossa, Sauvossa, Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Vehmaalla, Laitilassa ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan, Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakunnassa, Janakkalassa Hämeessä, Pohjan, Karjan ja Porvoon pitäjissä Uudellamaalla ynnä Viipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös muutamia Ruotsinmaalla. — Itse luostarissa oli runsaasti kaikellaisia, kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja kalkkeja, pyhäinkuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja. Näin rikas oli aikanansa Naantalin luostari.