Luostarin rakennuksista ei enää ole jäljellä muuta kuin kirkko ja vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin vielä onnistuttu saamaan jokseenkin selvä käsitys siitä, kuinka avara ja minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta on hyvin ihana näköala. Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta kirkon eteläpuolella olevaan ulkopihaan, jonka muurissa oli asuntoja ulkoisille eli maallikkoveljille ja -sisarille ynnä vieraille. Keskellä pihaa taisi seisoa aurinkokello ja vaivaistukki. Kirkon lounaisen kolkan sivuitse tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa kylkeä ympäröivät munkkien asuntohuoneet, kirjasto y.m. Siitä vei taas aina lukossa pidetty portti sisimpään eli nunnien pihaan, joka sijaitsi pohjoispuolella kirkkoa. Sen ympärillä asuivat nunnat kaksikerroksisessa rakennuksessa; munkkien asunto oli vain yksikerroksinen. Nunnien pihaan ei ollut kenenkään miespuolen lupa päästä, paitsi piispan, kun hän kävi luostaria tarkastamassa, ja häntäkin sisäänpäästettäessä oli pitkät mutkat ja temput tehtävät. Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä luostarin asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset koristukset ovat aikoja sitten ryöstetyt, on komea rakennus paksuine muurineen, jonka kaksi patsasriviä jakaa sisältä kolmeen eri osaan. Sen läntisessä päässä oli korkea kuori (nykyään kellotornin jalkana), missä nunnat juhlapäivinä pitivät jumalanpalvelustaan; munkeilla oli alttarinsa itäpäässä, missä nytkin on tallella senaikuinen alttarikaappi puuhunveistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta pitäessään istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli parvella kirkon pohjoispuolella, mihin ovi johti suoraan nunnien asunnon ylikerrasta; munkkien ja nunnien näet piti kirkossakin olla erillään.
Näiden muurien sisäpuolella kului munkkien ja nunnien elämä jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän määrä-ajan kuluttua pysyi päätöksessään, niin häneltä leikattiin hiukset, hänet puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen jälkeen hän ei enää saanut luostarista erota. Birgitan sääntöjen mukaan ei saanut koeteltava olla 18 vuotta nuorempi ja varsinaiseksi nunnaksi ei voinut päästä, ennenkuin 25 vuoden iässä.
Nunnia piti Birgitan luostareissa sääntöjen mukaan olla 60 ynnä sen lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täysi; mutta ettei luostarimme kuitenkaan ollut kovin köyhä asukkaista, näkyy siitä, että kerran 35 henkeä kuoli siellä ruttoon eikä sittenkään mainita sen jääneen autioksi. Luostarin päänä oli abbedissa; munkeilla oli sen lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin yliripittäjäksi (confessor generalis). Näiden virkojen ensimäisinä hoitajina olivat muutamat Ruotsista Naantaliin tulleet luostarin asukkaat, mutta pian suomalaisetkin niihin arvoihin pääsivät; viimeisestä abbedissasta tulee vielä vasta puhetta. — Nunnien pukuna oli sarkainen paita, päällyshame oli myöskin harmaasta sarasta, samaten miehustakin, jonka hihat olivat niin pitkät, että sormien päätkin peittyivät. Tämän puvun päällä käytettiin päällysviittaa, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla; se pantiin rinnan yli puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli myssyn peitossa, joka niskasta kiinnitettiin neulalla kiinni. Sen päällä oli musta palttinainen huntu, joka kiinnitettiin neulalla otsaan sekä kummankin korvan kohdalle; huntuun kiinnitettiin vielä neulalla valkea liinavaate. Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä rinnan vasemmalle puolelle kaapuun ommeltu punainen risti ja sen sisässä pieni valkoinen risti; diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä neljä tulikielen tapaista punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.
Birgitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi aikova vannoi pyhällä valalla elävänsä naimatonna sekä olevansa nöyrä ja köyhä. Ei kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa yksityistä omaisuutta, eikä hän saanut sormin edes koskea kultaan ja hopeaan muuten kuin jumalanpalveluksessa ja ommellessaan koruompeluja. Aamusella noustua piti nunnien olla aivan ääneti, kunnes suuri messu oli pidetty, ja illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa. Paasto oli kova: yksi paasto kesti adventista jouluun asti, toinen alkoi perjantaina ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi pääsiäisenä; sitten taas Pyhänristin päivästä Mikonpäivään ja Pyhäinmiestenpäivästä adventtiin. Päivä ennen Maarian päiviä, apostolien päiviä ja muutamia muita juhlia paastottiin vedellä ja leivällä. Paastottomina aikoina syötiin sunnuntaina, maanantaina, tiistaina ja torstaina lihaa päivällisellä, vaan silloinkaan ei illalliseksi annettu muuta kuin maitoa ja kalaa. — Rukouksia pidettiin ja virsiä veisattiin kaiken päivää vähä väliä Neitsyt Maarian kunniaksi. Jotta nunnilla alituisesti olisi kuolema mielessä, oli kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta, jonka partaalla abbedissa sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa heittämässä, virsiä veisaamassa ja rukoilemassa. Kirkon ovella seisoivat ruumispaarit, joilla oli multaa, ja niiden sivuitse kulkiessa tuli jokaisen lukea: "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman". — Nunnilla oli kullakin pienoinen kamarissa, jossa he makasivat olkivuoteella, hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten yhteydessä ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi työssä. Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarukset neuloivat, kutoivat sukkia, ompelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs Naantalissa käytetty lääkärikirja on vieläkin tallella) ja viljelivät puutarhaa. Munkeillakin oli eri puutarhansa ja paitsi sen viljelystä ynnä sairasten hoitoa he myöskin harjoittivat opintoja. Mainioin Naantalin oppineista munkeista oli 15:nnen vuosisadan loppupuolella Johannes Budde l. Reek, joka käänsi useampia kappaleita raamatusta ruotsiksi ja kirjoitti useitten Ruotsin pyhien naisten elämäkertoja y.m. Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, tavallisesti oli kouluja, joissa ympäristön lapsia opetettiin.
Luostarit ovat nyt Suomesta hävinneet ja meidän aikamme ei suvaitsisikaan niiden perustuksena olevaa tekopyhyyttä; mutta aikanansa ovat ne kuitenkin olleet hyödyksi; niissä viljeltiin opintoja kaikessa rauhassa noina levottomina aikoina; niissä harjoitettiin myöskin kaikellaisia askareita ja taitoja, joita Suomen kansa vasta niiden kautta oppi tuntemaan. Rauman pitsit, Naantalin uuttera sukkienkudonta sekä varsinais-suomalaisten taipumus puutarhanhoitoon ovat muistomerkkinä luostarien asukasten muinaisista toimista.
3. Turun tuomiokirkko.
Meillä ei ole paljon muistomerkkejä katolisuuden aikakaudelta: ompa kuitenkin nuot iät kaikki kestävät kivikirkot maamme vanhemmissa rantapitäjissä ja varsinkin Turun tuomiokirkko, jaloin ja komein kaikista.
Sen rakentamista alettiin jo Tuomas piispan aikoina, luultavasti pian sen jälkeen, kun piispanistuin muutettiin Räntämäeltä Turkuun. Ensimäisen suomensukuisen piispamme, Maunun, aikana valmistui Turun kirkko v. 1300. Mutta silloin se ei ollut tämän nykyisen kirkon kokoinen eikä muotoinen. Itäänpäin se ei ulottunut kauemmaksi kuin nykyiseen ristikäytävään, laki oli paljon matalampi eikä sivukappeleita ollut yhtään. Unikankaria, jolle se on rakennettu, ympäröi luja, osaksi tiilistä, osaksi harmaasta kivestä tehty muuri, jossa oli ampumareikiä suojana vihollisten rynnäkköjä vastaan. Portteja muurissa oli kuusi, joista eteläinen ja itäinen holvattuja; näiden yläpuolella oli huoneita, joissa aneita kaupattiin.
Tuon tuostakin tätä alkurakennusta sitten jatkettiin, ja lisättiin nuo pienet kuorit sen kylkeen. Maunu Tavastin tullessa piispaksi kirkko jo ulottui pituudeltaan nykyiseen korkeaankuoriin asti ja sivukappeleja oli seitsemän. Vaan hänen toimestansa kirkko vasta oikein komeaksi kasvoi. Hän kohotti katon nykyiseen korkeuteensa ja hankki vielä seitsemän uutta sivukappelia. Entiset kuorit olivat pyhitetyt Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Yrjänälle, Pyhälle Siprille, Pyhälle Katarinalle, Pyhälle Pärttylille, Pyhälle Henrikille ja Eerikille, sekä Pyhälle Laurille. Nytpä rakennettiin lisään Pyhän Ruumiin, Pyhän Kolminaisuuden, Pyhän Johanneksen, Sielun, Pyhän Paavalin ja Pietarin, Pyhän Annan ja Andreaksen, Pyhän Rouvan (eli Pappien) ja Kolmen Itämaan kuninkaan kuorit. Muut kaikki olivat muiden kustantamat Maunu piispan kehoituksesta ja neuvosta, mutta Pyhän Ruumiin kuorin oli piispa itse rakennuttanut omilla varoillaan ja varustanut sen hyvin komeilla koristuksilla. Alttari oli peitetty kalleilla vaatteilla, sen päällä seisoi kalleissa lippaissa pyhien luita ynnä muita kalleita kaluja, mutta kaikkein parhaana koristuksena oli sangen suuri ja kallisarvoinen monstransi.[2] Tässä kuorissa piti piispan asetuksen mukaan luettaman messuja joka päivä; messupapin elatukseksi oli piispa lahjoittanut useampia taloja ja rakentanut kivirakennuksenkin hänelle asuttavaksi. Samaan kuoriin on Maunu piispa myös haudattu.
Hänen aikanansa kohtasi tuomiokirkkoa suuri vahinko, sillä se paloi v. 1429. Mutta piispa korjautti sen niin suurella kiireellä, että se ennen hänen kuolematansa jälleen oli valmiina, ehompana entistänsä. Palestinassa käydessään teetti hän Venetsiassa uudet kalliit messupuvut, jotka hän toi tuomisina mukanansa. Muutenkin hän osti kirkkoon kaikellaista, joka teki jumalanpalveluksen loistavammaksi tai josta muuten papeilla oli hyötyä. Hän hankki koko joukon kirjoja, muiden muassa kauniisti kirjoitetut ja kullalla sekä hopealla koristetut evankeliumi- ja epistolakirjat, hän silautti Pyhän Henrikin pääkallon ja käsivarret hopealla, osti kultaisen kalkin, öylättimaljan ja kaulakoristeen ynnä ison, kalliin, hopeisen ristiinnaulitun-kuvan. Mitä koristeita sitäpaitsi vielä oli tuomiokirkossa, ei ole Maunu piispan elämäkerrassa mainittu. Mutta me voimme päättää sen siitä, miten katolisissa kirkoissa yleiseen oli tapana. Seinät olivat epäilemättä täynnä pyhien muotokuvia ja raamatun kuvauksia. Semmoisia onkin vielä muutamia tallella sakaristossa; ne ovat puusta, mutta maalatut ja hopealla sekä kullalla silanut. Samassa paikassa on myöskin nähtävänä alttarikaappi, johon on kuvattu Pyhä Henrikki tallaten jalallaan murhaajansa Lallin päätä. Patsaista muuten kerrotaan riippuneen lamppuja, joissa paloi vahakynttilöitä. Korkean alttarin sanotaan olleen kullatun ja ikkunoissa koreita maalauksia. Lattiana oli hautakiviä, sillä kirkossa lepäävän sielun luultiin pikemmin pääsevän kiirastulesta[3] taivaalliseen autuuteen, ja sen vuoksi maksettiin suuret summat kirkon permannon alla olevasta hautasijasta.