Tässä tuomiokirkossa pidettiin jumalanpalvelusta mitä komeimmilla menoilla. Säännön mukaan oli joka päivä seitsemän messua pidettävä kirkossa; mutta Maunu piispa määräsi kaikiksi välitunneiksikin messuja, niin että aamusta varhain sydänyöhön asti ei vaiennut virrenveisuu eikä haihtunut pyhänsavun suitsutus kirkossa. Pappeja tietysti piti sen tähden olla suuri joukko. Ennestään olikin tuomiokirkolla jo kuusi kanunkipappia (canonici) ja saman verran messupappeja (chorales); näiden lisäksi määräsi nyt Maunu neljä kumpaistakin lajia. Jumalanpalvelus oli enimmäkseen veisaamista; virsien sanat ja, mitä papit muuten lausuivat, olivat kaikki latinaa. Maunun aikana säädettiin kuitenkin Ruotsissa pidetyssä pappienkokouksessa, että pappien piti pyhinä lukea Isämeidän ja Pyhän Neitsyen rukous sekä uskontunnustus kansan kielellä.
4. Maunun valtiotoimet Eerikki kuninkaan aikana.
Siihen aikaan eivät piispat hoidelleet ainoastaan kirkon ja uskon asioita, vaan ottivat myöskin osaa valtiotoimiin. Heillä oli sija kuningasten neuvoskunnassa, heilläkin, niinkuin maallisilla herroilla, oli linnansa ja huovinsa (sotamiehensä), joilla he varjelivat maata vihollisilta, ja usein he itsekin olivat miekka kädessä mukana tuimimmassa tappelussa.
Maunu Tavastin rauhallinen mieli ei ollut sotaleikkeihin taipuva. Mutta opillansa ja kokemuksellansa oli hänkin aina valmis palvelemaan sitä valtakuntaa, johon hänen kotimaansa oli yhdistetty. Hänen jalo luonteensa ynnä hänen viisaat neuvonsa ja toimensa saattoivat hänet erinomaisen suureen maineeseen ja kunniaan. Kolme kuningasta peräkkäin hän näki Ruotsin valtaistuimella, ja kaikki kolme häntä pitivät suuressa suosiossa ja arvossa. Eerikki Pommerilainen, jonka sihteerinä hän oli ollut ennenkuin hän tuli piispaksi, soi hänen pyynnöstään Suomelle paljon hyvää, Kristoffer Baijerilainen koki häntä kaikin tavoin taivuttaa ystäväksensä, ja Kaarle Knuutinpoika kuunteli niin halukkaasti Maunun viisaita neuvoja, että hän kerran pidätti hänet koko talven luonansa eikä laskenut Turkuun palaamaan. Omassa maassa Maunu oli ikäänkuin hallitsijan vertainen; milloin hän läksi Ruotsiin herrainpäiville tai muille toimille, oli hänellä aina seuranaan suuri joukko Suomen aatelismiehiä sekä muuta väkeä. Ruotsissakin ynnä Tanskassa ja Norjassa häntä kaikki pitivät suuressa arvossa ja hänen nimensä maine oli levinnyt kauas Venäjälle ja muihin vieraihin maihin. — Katsokaamme nyt kuinka hän aina käytti valtaansa ja voimaansa valtakunnan hyväksi ja kuinka hän varsinkin hellällä huolella koetti huojentaa kotimaansa, Suomen, raskaita rasituksia.
Ruotsin valtakunnan tila Maunun aikana oli rauhaton ja vaarallinen. Juuri samana vuonna kuin Maunu nimitettiin piispaksi, kuoli Margareta, ja hänen jälkeensä nousi yhdistyneiden maiden valtaistuimelle hänen sisarentyttärensä poika Eerikki Pommerilainen. Tämä alotti Holsteinin kreivejä vastaan suuren sodan, joka tuli kovin rasittavaksi kaikille kolmelle valtakunnalle. Mutta varsinkin sai siitä Ruotsi ja Suomi paljon kärsiä. Joka vuosi kutsuttiin aatelismiehet sotapalvelukseen, johon heidän täytyi varustaa itselleen aseet ja hevoset sekä kustantaa pitkät matkat ja kallis elatus kaukaisilla mailla; vieläpä heidän täytyi omasta kukkarostaan maksaa lunnaatkin, jos joutuivat vihollisten vangiksi. Tästä moni aatelinen köyhtyi peräti. Eipä käynyt talonpoikienkaan paremmin. Heille enennettiin veroja vuosi vuodelta ja tehtiin ne vielä raskaammiksi sillä keinoin, että ne olivat kaikki rahassa suoritettavat. Vanhastaan oli näet Ruotsin valtakunnassa ollut tapana, että talonpoika maksoi suurimman osan verojansa viljassa tai nahkoissa. Mutta näitä tavaroita oli vaikea kuljettaa niin pitkän matkan päähän kuin Tanskaan, missä kuningas nyt piti asuntoa. Sentähden muutettiin erään saksalaisen ritarin Königsmarkin neuvosta kaikki verot rahaveroiksi. Niitä oli talonpoika raukkojen vallan vaikea suorittaa, eikä ollut muuta neuvoa kuin ruveta sovitteluihin voutien kanssa. Nämät ottivat kyllä rahan asemasta tavaraa, vaan määräsivät sille niin halvat hinnat, että talonpojan täytyi veroiksi vetää paljon enemmän kuin oikeuden mukaan olisi tarvinnut. Siitä syystä hävisi moni talonpoika, ja talot jäivät autioiksi. Mutta kun samassa verotkin alkoivat vähetä, keksi Königsmark taas toisen sukkelan neuvon. Tehtiin näet se määräys, että koko pitäjän tai kihlakunnan oli veroista vastaaminen siten, että jos jotkut talot jäivät autioiksi, toiset saivat niidenkin verot maksaa. Kaiken tämän lisäksi voudit vielä vaativat laitonta veroa itselleen, ajoivat kyytiä talonpoikien hevosilla ja söivät ja joivat heidän taloissaan äyriäkään siitä maksamatta.
Näistä rasituksista tehtiin yhtenään valituksia kuninkaalle ja pari kertaa hän antoi, luultavasti Maunu Tavastin neuvosta, suomalaisille helpoitusta. V. 1414 määrättiin verot tarkasti ja kiellettiin kaikki laittomat veronotot. V. 1419 määräsi kuningas, etteivät voudit saisi vaatia talonpoikia useampiin päivätöihin, kuin mitä vanhastaan oli tapana, eikä ajaa kyytiä talonpoikien hevosilla; veroksi tuotujen tavaroiden hinnan määrääjiksi piti voudin ja rahvaan yhteisesti valita neljä arviomiestä; sydänmaalaiset saivat veronsa maksaa talvella, koska heidän oli kesällä vaikea päästä linnoihin. — Lieneekö näistä asetuksista ollut apua Suomessa, ei tiedetä varmaan, mutta Ruotsissa ainakin sorrettiin kansaa valituksista huolimatta. Useampia kertoja oli varsinkin eräs taalalainen aatelismies, nimeltään Engelbrekt, käynyt kuninkaan luona voudeista valittamassa. Mutta asiat eivät siitä paranneet. Viimeinkin yllytti hän Taalain miehet kapinaan, nostatti muitakin maakuntia, jopa sai pian koko Ruotsin tottelemaan käskyjänsä. Se oli vuonna 1434. Korsholman linnassa, likellä nykyistä Vaasan kaupunkia, asui silloin ritari Puke, joka maaherrana hallitsi koko Pohjanmaata, sekä Suomen että Ruotsin puolella lahtea. Hänellekin Engelbrekt lähetti sanan kehoittaen häntä muistamaan, minkä hädän ja sorron alaisena kotimaa oli, ja osoittamaan olevansa uskollinen Ruotsin ritari. Puke nostatti maakuntansa miehet ja valloitti Faxeholman linnan Länsi-Pohjanmaalla, missä oli ulkomaalainen vouti. Sitten hän yhtyi väkinensä Engelbrektin joukkoon. Ahvenanmaalle lähetettiin Juhana Folkenpoika suomalaisen joukon kanssa. Siellä, Sundin pitäjässä, oli Kastelholman linna, jonka isäntänä oli Otto Pogvisch niminen ulkomaalainen. Tämä oli sanoiltaan uhka-ylpeä ja kehui hyvin tulevansa toimeen, vaikka kolme suomalaista hyökkäisi jokaista hänen miestänsä vastaan. Mutta kun suomalaiset tulivat, säikähtyi mies parka siihen määrään, että hän paikalla antautui, anoen vain, että hänen kurja henkensä säästettäisiin.
Koska muukalaiset tällä tavoin suljettiin pois koko Ruotsista ja Suomesta, täytyi kuninkaan ruveta sovitteluihin. Kumminkin puolin suostuttiin vihdoin siihen, että tulevana vuonna kutsuttaisiin kokoon kaksitoista viisasta miestä, neljä kustakin valtakunnasta, ratkaisemaan kuninkaan ja kansan välistä riitaa. Ruotsin valtakunnan puolesta lähetettiin sinne myöskin Turun piispa, Maunu. Nämät miehet päättivät sitten asian siten, että kuningas saisi panna vain kolmeen Ruotsin linnaan ulkomaalaiset isänniksi. Myöskin säädettiin, että kuninkaan poissaollessa Ruotsin hallitus laskettaisiin kahden Ruotsin miehen käteen. Toisen piti marskina hoitaa sota-asioita, toisen drotsina pitää huolta oikeudesta. Marskiksi valittiin nuori Kaarle Knuutinpoika Bonde ja drotsiksi vanha Krister Niilonpoika Vase. Suomelle tästä kokouksesta vielä seurasi erinäinen etu. Maamme jaettiin kahteen laamannikuntaan, koska ei yhden laamannin ollut mahdollista hoitaa niin suurta maata. Sen lisäksi asetettiin Turkuun maan-oikeus, ettei olisi tarvis matkustaa kuninkaalle asti valittamaan, kun ei tyydytty tuomarin päätökseen. Tässä maan-oikeudessa oli piispa esimiehenä.
Mutta Eerikki oli kovin petollinen eikä pitänyt minäkään sanansa syömistä; heti kokouksesta lähtiessään asetti hän vastoin sopimusta muukalaisia päällikköjä useihin linnoihin, vieläpä salli väkensä pitkin matkaa käydä Ruotsin rannikoita ryöstämässä. Tuosta nyt ruotsalaiset kovasti suuttuivat; he tosin eivät vielä kokonaan luopuneet hänestä, mutta valitsivat kuitenkin marski Kaarle Bonden valtionhoitajaksensa, antaen hänen käsiinsä koko kuninkaallisen vallan, kunnes kuninkaan kanssa saataisiin sovinto aikaan. Talonpojat olisivat mielemmin suoneet Engelbrektille sen viran, mutta suuret herrat häntä kovasti pelkäsivät ja vihasivat juuri sentähden, että hän aina piti rahvaan puolta. Jopa joku heistä vähän aikaa sen perästä hänet murhasi, eikä valtionhoitaja rangaissutkaan murhaajaa, näyttäen siten, miten mieleinen se teko hänestäkin oli.
Valtionhoitajan vaali oli tapahtunut alussa vuotta 1436, johon vuodenaikaan Suomesta ei ollut mahdollista päästä meren poikki Ruotsiin. Sentähden tuli kesäkuussa Maunu piispa, drotsi Vase, joka oli Viipurin linnan isäntänä, ynnä muita Suomen herroja Tukholmaan valtionhoitajalle uskollisuutta ja kuuliaisuutta lupaamaan. Taipuvaisuudestaan suotiin koko Suomenmaalle se etu, että veroa vähennettiin kolmanteen osaansa ynnä muutenkin helpoitettiin ulosottoja. Tästä asiasta annettu kirje sanoo tämän kaiken tapahtuneen siitä syystä että: "Suomalaiset ovat luvanneet olla uskollisia eikä ottaa ketään muuta hallitsijaksensa tänä eripuraisuuden aikana, kuin minkä valtaneuvokset ovat valinneet." Siitä siis taaskin näemme, ettei esi-isiämme kohdeltu ruotsalaisten alamaisina, ainoastaan yhdenvertaisina veljinä, jotka vapaaehtoisesti olivat suostuneet ruotsalaisten tuumiin.
5. Maunu piispa ja Kaarle Knuutinpoika.