Valtionhoitaja Kaarle Knuutinpoika oli nyt mahtavin mies Ruotsin valtakunnassa. Mutta moni kadehti tätä hänen onneansa. Useat muut herrat milloin salaa juonittelivat, milloin nostivat ilmikapinoita häntä vastaan. Näissä oli osallisena myös tuttavamme Eerikki Puke, joka viimein v. 1437 sai maksaa hengellään tekonsa. Tieto on säilynyt myös siitä, että Maunu Tavastin piispana ollessa suuri kapina syttyi Satakunnassa v. 1438 erään Taavetti nimisen miehen johdolla. Maunu silloin käyttäytyi totisena kirkon miehenä ja suomalaisena; hän ei kukistanut kapinoitsijoita miekalla ja tulella, vaan hän lähetti heille lempeät, voimalliset sanansa ja asetti metelin sillä keinoin, jolloin Taavetti pakeni Tallinnaan.
Mielellään olisi nyt kunnianhimoinen Kaarle Knuutinpoika sen kuninkaallisen vallan lisäksi, mikä hänellä oli valtionhoitajana, myöskin tahtonut kuninkaallista nimeä. Kaikin tavoin hän koetti senvuoksi taivuttaa puolellensa mahtavaa Turun piispaa. Hän asetti näet Suomen maaherraksi Maunun langon, Niilo Olavinpojan, Särkilahden herran, ja antoi Suomen pohjoisen laamannikunnan Sune Stålarmille, joka myöskin oli Tavastien heimoa. Mutta Maunu Tavast oli siinäkin suhteessa tosi suomalainen, että hän niinkauan kuin mahdollista tahtoi pysyä uskollisena lailliselle hallitsijalle. Hän ei tahtonut luopua Eerikistä, ennenkuin vielä kerran olisi yritetty saada aikaan sovintoa hänen kanssansa. Kesällä 1437 oli Eerikki taas luvannut tulla Kalmariin Ruotsin herrojen puheille. He kokoontuivatkin sinne kaikki, vaan turhaan odotettiin kuningasta. Muut silloin suuttuivat ja läksivät kotiinsa; ainoastaan arkkipiispa, drotsi Vase, Turun linnanisäntä Hannu Kröpelin ja Maunu Tavast päättivät mennä kuninkaan puheille, koska hän ei heidän luokseen tullut. Lundin kaupunkiin saavuttuansa, joka silloin vielä kuului Tanskan vallan alle, he saivat kuulla tanskalaistenkin jo alkavan kyllästyä epäluotettavaan kuninkaaseensa ja aikovan kutsua toista sijaan. Tämä sanoma palautti arkkipiispan ja drotsin, vaan Maunu Tavast meni kuitenkin Kröpelinin kanssa Kööpenhaminaan Eerikin puheille ja sai häneltä uuden lupauksen, että hän muka tulisi Ruotsiin seuraavana kesänä.
Mutta sanaansa ei Eerikki pitänyt paremmin kuin edellisilläkään kerroilla, ja silloin vihdoinkin ruotsalaiset hänestä kokonaan luopuivat.
Tanskalaiset olivat tehneet samoin ja ottaneet kuninkaaksensa Eerikin sisarenpojan, Baijerin herttuan Kristofferin. Tämä nyt rupesi pyrkimään Ruotsinkin valtaistuimelle. Kauan aikaa sai Kaarle Knuutinpoika sen estetyksi, sillä hän tahtoi itse päästä kuninkaaksi. Mutta viimein laskettiin kuitenkin Ruotsin kruunu v. 1440 Arbogassa Kristofferin päähän. Maunu Tavastkin oli tässä vaalissa osallisena ja sai kuninkaalta vahvistuskirjan kaikkiin Suomen kirkon ja papiston etuuksiin. Myöskin vahvistettiin Suomelle ennen suotu veronhelpoitus.
Kristoffer kuningas oli rahanahnas ja kavala; sentähden on hänenkin aikansa huonossa muistossa. Sen lisäksi sattui vielä hänen hallitessaan yhtenään katovuosia, joihin sen ajan valistumattoman rahvaan mielestä kuninkaan jumalattomuus oli syynä, ja rahvas antoi hänelle liikanimeksi Pettukuningas. Hän kuoli jo v. 1448.
Nyt vihdoinkin pääsi Kaarle Knuutinpoika toivonsa perille; hän valittiin Ruotsin kuninkaaksi, ja pian tarjosivat norjalaisetkin hänelle kruununsa. Maunu piispa oli ollut kuninkaanvaalissa osallisena, ja siitä lähtien hän seisoi uskollisesti Kaarlen puolella. Semmoista luotettavaa ystävää tämä hyvin tarvitsikin, sillä, niinkuin vasta saamme nähdä, hänen ympärillään kuhisi juonittelijoita ja pettäjiä. Yhdessä tapauksessa varsinkin pelasti Maunu Tavastin uskollisuus Kaarlen hyvin suuresta vaarasta. Halmstadin kaupunkiin oli 1450 Ruotsin ja Tanskan herroja kokoontunut hieromaan sovintoa Norjasta, Gotlannista ynnä muista paikkakunnista, joita kumpainenkin kuningas vaati omaksensa. Siinä useimmat Ruotsin lähettiläät salaa olivat yksissä neuvoin tanskalaisten kanssa, ja ensi työkseen antoivat heille kaikki nuo riidanalaiset maat. Vaan kujeet eivät siihenkään vielä loppuneet. Petturit neuvottelivat tanskalaisten kanssa, miten he saisivat Kaarle kuninkaan pois Ruotsin valtaistuimelta ja Tanskan uuden kuninkaan Kristiernin hänen sijaansa. Yksi heistä, Niilo Juhonpoika (Oxenstjerna), tuli Maunu piispaa samaan liittoon viekoittelemaan. "Nyt on rauha rakennettu Tanskan kanssa", sanoi hän; "nyt vaan me tarvitsisimme hyvää hallitusta! Teiltä, hyvä herra, tulin neuvoa kysymään, miten se paraiten saataisiin?" — Piispa silloin vastasi hänelle: "Jumala suokoon, että jotain voisimme tehdä valtakunnan hyväksi! Neuvoillani ja toimellani autan kernaasti niinkuin ennenkin. Mutta nyt toivon valtakunnan hyvin menestyvän, sentähden en ole tuota kovin ajatellut." — Virkkoipa taaskin Niilo herra: "Jos sen lupaatte pitää salassa, niin virkan teille parhaan neuvon valtakunnan parantamiseksi; vaan vannokaa, ettette sitä ilmoita kellekään ihmiselle!" Piispan vannottua ilmoittikin Niilo herra hänelle salajuonittelijoiden vehkeet. Ensin aiottiin vaatia Kaarlelta kaikki linnat valtioneuvosten käsiin. Jollei hän siihen suostunut, piti kutsua Tanskasta apua. Mutta jos hän suostuisi, niin oli sitä helpompi päästä hänestä ja antaa kruunu Kristiernille. Maunu Tavast kovin hämmästyi tästä kavaluudesta, vaan ei virkkanut mitään muuta kuin: "Tämmöisiä asioita minä en ymmärrä, hakekaa neuvoa viisaammilta, tähän ei minun älyni ylety!"
Kun sitten lähettiläät toimiltaan palasivat kuninkaan luokse, meni Maunu heti hänen puheillensa ja sanoi raskaasti huoaten: "Nyt minun täytyy näillä vanhoilla päivilläni rikkoa valani (hän oli jo yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanha) ja se mieltäni kovasti pahoittaa. Vaan jos salaisuuttani en ilmoita, niin on se teille vahingoksi, herra kuningas, ja sillä rikkoisin teille antamani uskollisuusvalan. Käyköön kuinka käynee, minä tahdon teille olla uskollinen!" Näin sanottuaan hän ilmaisi kuninkaalle petturien salavehkeet, jotta ne saatiin estetyksi.
Tämä oli Maunu Tavastin viimeinen valtiollinen toimi. Vielä samana vuonna 1450 hän väsyneenä erosi piispanvirastaan, hallittuansa Turun hiippakuntaa kahdeksanneljättä vuotta. Loput elämäänsä hän eli kartanossa, jonka hän oli itselleen rakennuttanut vastapäätä rakasta Naantalin luostariansa, ja siellä hän nukkui kuoleman uneen kaksi vuotta myöhemmin, maalisk. 9:nä p:nä 1452.
6. Koululaitokset ja oppi Suomessa katolisena aikakautena.
Oppia näinä aikoina eivät tarvinneet eivätkä harjoittaneetkaan muut kuin papit. Talonpoikien ja porvarien opista tietysti ei ollut puhumistakaan, koska suuret aatelisherratkin aivan harvoin osasivat lukea, vielä harvemmin kirjoittaa. Heillä oli vaakunansa piirretty miekkansa ponteen, jonka he painoivat vahaan vahvistettavien kirjoitusten alle, ikäänkuin puumerkin. Kaikki luku- ja kirjoitustyö oli yksinomaan pappien toimena, jonka tähden kuninkailla ja muillakin suurilla herroilla aina oli pappismies sihteerinä, niinkuin olemme nähneet Maunu Tavastin ennen piispaksi tulemistaan olleen Eerikki Pommerilaisella.