11. Ruotsalaisten ja tanskalaisten riidat.
Kustaa Vaasan hallitessa oli rauha Ruotsin ja Tanskan välillä pysynyt rikkomatta. Yhteinen pelko Kristiernistä ja hänen ystävistään piti molempien valtakuntien hallitsijat lujassa liitossa. Mutta nyt asian laita oli muuttunut. Kristiern oli viimein kuollut vankina, yhteinen vihollinen oli siis kadonnut. Kuolleet olivat myöskin vanhat varovaiset hallitsijat. Kumpaisenkin maan valtaistuimella istuivat nyt nuoret kunnianhimoiset kuninkaat, Ruotsissa Eerikki XIV, Tanskassa Fredrik II. Unohduksiin jääneet vanhat riita-aiheet elpyivät nyt uuteen eloon. Ruotsalaiset rupesivat vaatimaan takaisin muutamia maakuntia, jotka Unioniajasta saakka olivat vielä tanskalaisten käsissä. Nämätpä siihen vaatimukseen eivät suostuneet. Päinvastoin näyttivät he yhä vielä toivoneen saavansa koko Ruotsin valtakunnan takaisin allensa. Sinetissään käytti näet Fredrik Ruotsinkin valtiovaakunaa, kolmea kruunua. Eerikki tästä suutuksissaan otti puolestaan myös Tanskan ja Norjan vaakunat omiksensa.
Satunnainen kohtaus viimein saattoi kauan jo uhanneen sotapilven puhkeamaan. Eerikki kuningas kosi itselleen puolisoa Saksanmaalta. Saatuansa kehoittavan vastauksen lähetti hän v. 1563 laivastonsa Jaakko Baggen johtamana morsianta Ruotsiin noutamaan. Matkallaan tapasi Bagge Bornholman kohdalla tanskalaisen laivaston. Tavan mukaan tervehtivät kumpaisetkin toisiansa muutamilla paukahduksilla. Mutta tanskalaisten kanuunat olivat luodeilla ladatut epähuomiossa, niinkuin he sittemmin tahtoivat selittää. Baggepa, kun kuuli luotien lentää viuhahtavan mastojensa välitse, käski heti vastata samalla tavalla. Täten syttyi tuima tappelu, joka loppui siten, että tanskalaisten amiraali ynnä suuri osa hänen laivojansa jäi Baggen vangiksi.
Nyt oli tietysti sota valmis. Kummin puolin varustauduttiin kaikin voimin. Suomenkin maasta tuotettiin sotaväkeä, ja useita meidän etevistä aatelisherroistamme mainitaan eri tiloissa päällikköinä. Tällä tavoin saivat suomalaiset tilaisuuden maksaa kiitollisuudenvelkansa ruotsalaisten veljellisestä avusta venäläissodassa.
12. Klaus Kristerinpoika Horn.
Suomalainen oli mainioin kaikista Ruotsin sotajoukon johtajista tässä sodassa, Klaus Kristerinpoika Horn, josta jo on ollut useamman kerran puhetta. Hornien suku tähän aikaan ja vielä kauan jälkeenkinpäin oli mahtavimpia ja rikkaimpia Suomessa, rikas varsinkin nerokkaista, suurista miehistä. Paitsi Klaus Hornia on Henrik Hornkin jo tullut näissä kertomuksissa mainituksi. Kumpainenkin kuului eri Horn-suvun haaroihin, edellinen Joensuun, jälkimäinen Kankaisten haaraan, niinkuin niitä paremmaksi eroitukseksi mainittiin. Alkuansa olivat kuitenkin molemmat haarat yhdestä juuresta lähteneet. On kerrottu, että suvun kantaisä olisi muka muinoin tullut Alankomailta Ruotsiin ja Suomeen, mutta tämä on epävarmaa, ja jo 1300-luvulla asuu suku Suomessa, Halikossa.
Aatelisherrat siihen aikaan enimmiten oleskelivat siinä maakunnassa, missä heillä oli asuntokartanonsa. Ylimmät hallitusvirat eivät olleet vielä pääkaupunkiin kootut. Valtaneuvoksetkin asuivat jokainen eri paikassa. Ainoastaan silloin tällöin he tulivat kuninkaan käskystä kokoon tai matkustivat muihin maakuntiin valtiotoimiinsa. Tästä oli seurauksena, että suomalaisilla aatelisherroilla tähän aikaan oli jokseenkin selvä kansallistunto ja että meidän maahamme muuttaneet muukalaissuvutkin pian täällä kotiutuivat. Hornit, samoin kuin Flemingit (Saksasta), Frillet (Tanskasta), ja Boijet (Böömistä), vaikka nämät alkuansa olivat ulkomaista sukuperää, katsoivat ja sanoivat itseänsä täysiksi suomalaisiksi. Puhekielenä korkeamman aatelistomme parissa näyttää kuitenkin olleen ruotsi, sen todistavat heidän keskinäiset, sillä kielellä kirjoitetut kirjeensä, mutta suomeakin suomalaisissa seuduissa asuvat täydellisesti osasivat, sillä sitä he tarvitsivat jo kartanoittensa hoidon vuoksi.
Räävelistä, jonne Klaus Horn meiltä viimeksi jäi, käskettiin hän Smoolantiin, Ruotsin vallan etelärajaa suojelemaan. Seuraavana vuonna 1564 hän pantiin Ruotsin laivaston johtajaksi Baggen sijaan, joka vuorostaan oli joutunut tanskalaisten vangiksi. Hornin onnistui kohta ensi päivinä saada vihollisen laivat hajoitetuiksi, jonka jälkeen hän palasi jälleen mannermaalle. Nyt retkesi hän sotaväkensä kanssa yli rajan Blekingen maakuntaan, joka julmasti ryöstettiin ja hävitettiin. Suomalaisten soturien, häpeä kyllä kertoa, sanotaan olleen julmimpia kaikista, niin etteivät säästäneet vaimoja eikä lapsiakaan. Ryöstö ja hävitys kuului sen ajan sotatapaan; mutta näkyypä sitä tällä retkellä harjoitetun vielä pahemmin kuin muulloin, koska muisto siitä on säilynyt unohtumatta Blekingen kansan parissa näihin aikoihin asti. Hornin sodaksi he sitä nimittävät. Mutta kun heiltä kysyt, miksi se juuri sen nimen on saanut, niin he vastaavat sen johtuvan siitä, että Klaus Horn oli Ruotsin väen uljain päällikkö. Häntä ei siis nimenomaan syytetä tässä sodassa harjoitetuista julmista teoista. Tuskinpa sitä uskoisikaan, että sama mies, joka suojeli Viron talonpoikia sortoa vastaan, olisi voinut täällä osoittaa niin perin vastaista luonnetta. Asianlaita olikin todella semmoinen, että siihen oli syynä itse Eerikki kuningas, jonka mieli oli julmuuteen taipuvainen, ja hän se antoikin käskyt hävityksiin.
Paljoa kirkkaampana ja aivan tahratonna sitä vastoin Hornin kunnia loisti kolmantena sotavuonna. Hän oli taas nimitetty amiraaliksi ja saanut johtoonsa suurimman, mahtavimman laivaston, mikä ikänä oli Ruotsin lipun alla purjehtinut meren selillä. Mitä taisivat Tanskan ja sen liittolaisen Lybeckin yhdistyneetkään voimat tätä laivastoa ja sen taitavaa johtajaa vastaan! Koko touko- ja kesäkuun kuluessa Hornin laivan päiväkirja kertoo alinomaisista, viholliselle tehdyistä pienemmistä tai suuremmista vahingoista. Toukok. 27 p. hän tuli Kööpenhaminan edustalle, missä kuningas hoviväkineen paraikaa oli erään hoviherransa häitä viettämässä. Siinäpä hätä nousi, kun yhtäkkiä nuot arvaamattomat kuokkavieraat ilmaantuivat likelle rantaa. Maalle ei Horn kuitenkaan voinut yrittää mennä vähälukuisella laivaväellään. Mutta tanskalaisten täytyi voimattomalla harmilla katsella, miten Horn heidän sijastaan korjasi tullimaksut 250:lta hollantilaiselta laivalta, jotka juuri silloin sattuivat kulkemaan Juutinrauman kautta.
Vihan vimmoissaan tanskalaiset taas kiireimmiten varustivat laivastonsa ja lähettivät sen merelle yhdessä Lybeckin merivoiman kanssa. Kesäk. 4 p. he kohtasivat Hornin Buchovin edustalla Mecklenburgin rannikolla. Pienen ruotsalaisen Troilus-nimisen aluksen päälle ajoi itse tanskalaisten amiraalilaiva. Heidän yhteentörmätessään Troiluksen masto katkesi ja koko alus meni kallelleen. Se makasi siinä, niinkuin sorsa kotkan kynsien alla. Mutta olipa sillä itselläänkin kynnet, sen sai tanskalainen kohta kokea. Troiluksessa oli seitsemänkymmentä rautajousilla varustettua Suomen soturia. Nämät rupesivat niin taajaan ja niin tarkkaan ampumaan, että nuolet, senaikuisen kertomuksen mukaan, "rakeina rapsuttelivat" tanskalaisjoukkoon. Itse Troiluksen kapteeni, Niilo Skenck, ampui vihollisen amiraalin kuoliaaksi. Alkoipa viimein saapua muita Troiluksen avuksi. Silloin täytyi tanskalaisten luopua varmaksi luullusta saaliistansa.