Kuukauden ajan sai nyt Horn taas yksinänsä vallita merellä, mielin määrin anastaen vastaansattuvia vihollisen kauppalaivoja. Heinäkuun alussa vasta oli Tanskan merivoima taas korjattu semmoiseen kuntoon, että se uskalsi uudestaan koettaa onneaan. Se läksi nyt liikkeelle palaen kostonhalua ja uhaten johtajansa Otto Ruudin mainiolla nimelläkin jo turmiota. Bornholman ja Rügenin saarien välillä viholliset sattuivat vastakkain. Tässäpä alkoi aika ankara taistelu. Pikku Troilus, edellisestä onnestaan uljistuneena, lensi nyt itse ala-amiraalin laivan päälle, niinkuin vaapsahainen karhun kimppuun! Eikä aikaakaan, niin vihollinen lävitseammuttuna upposi pohjaan. Yhtä kiivaasti muutkin laivat, joista erikseen kunnialla mainitaan Hornin amiraalilaiva "Pyhä Eerikki" ja "Suomen joutsen", taistelivat, ja loppu oli se, että koko Tanskan laivasto peräti hävitettiin tai vangittiin. Vankina amiraalikin vietiin Ruotsiin.
Tästä loistavasta voitosta iloissaan Eerikki kuningas antoi Hornille sekä muille päälliköille, jopa myös useille parhaimmille sotamiehille kalliita lahjoja: kultavitjoja, käsirenkaita tai rahoja. Vielä lisäksi suotiin heille se kunnia, että he saivat juhlallisesti marssia Tukholmaan. Tanskalaisparkoja tässä tilaisuudessa häväistiin pahasti kuninkaan käskystä. Heitäkin marssitettiin samassa juhlajoukossa kaupungin läpi, mutta aseetonna, ruotsalaisen talonpojan johtamina, joka puhalteli säkkipilliä. Sillä tahdottiin pilkata heitä, koska eräässä tanskalaisessa sotalaulussa oli uhattu, että ruotsalaiset pian saisivat tanssia Tanskan pillin mukaan. Otto Ruudia erikseen Eerikki vielä kohteli häijymmällä tavalla, haukkuen hänen kuullen Tanskan kuningasta ja kansaa. Ja kun amiraali tietysti koki omia kansalaisiansa puolustaa, niin hurjapäinen kuningas vetäisi vimmoissaan miekan esille ja ryntäsi vangin päälle. Hyväksi onneksi riensi kuitenkin Horn väliin ja sai häpeällisen murhateon estetyksi.
13. Hornin viimeinen retki.
Aikaiseen keväällä 1566 läksi Horn kolmannen kerran merelle. Hänen johtamansa laivasto oli nyt vielä suurempi, koko 68 alusta. Ensi työkseen hän riensi Juutinraumaan, missä Tanskan ja Lybeckin sotalaivat ottivat kiinni kaikki Ruotsiin menevät suolahaakset, jotta tämä tarpeellinen tavara alkoi jo kovin kallistua. Horn vapautti nyt pidätetyt suolantuojat, joita oli jo karttunut 200, ja päästi ne edelleen kulkemaan. Myöskin hän otti tullia taas kaikilta rauman läpi kulkevilta laivoilta. Mutta vihollisten sota-aluksille hän ei tällä kertaa voinut mitään, ne kun olivat vetäytyneet aivan rantaan maan patterien suojaan.
Vasta myöhemmin kesällä hän sai taas tilaisuuden taistella vihollisen kanssa. Hän kohtasi liittolaislaivaston Ölannin saaren pohjoisniemen kohdalla. Hornin oma amiraalilaiva joutui kahakkaan lybeckiläisten päälaivan kanssa, jolla oli uhkea nimi Stür-Schweden (Ruotsin kurittaja). Tälläpä kertaa lybeckiläinen itse tuli kuritetuksi. Horn laukaisi omin käsin tykin, jonka luoti kaasi viholliselta päämaston. Siitä säikähtyneenä liittolaiset kaikki tyyni alkoivat pötkiä pakoon. Horn ajoi heitä takaa, mutta pian täytyi hänen jättää se ja etsiä itselleen suojapaikkaa kauhealta myrskyltä, joka nyt nousi raivoamaan. Kolme päivää peräkkäin riehui ilma hurjalla tavalla, ja kun meri viimein asettui jälleen, niin huomattiin, ettei myrsky ollutkaan Hornille ollut esteenä, vaan pikemmin parhaana auttajana. Suuri osa vihollislaivastoa, koko 16 alusta, oli paetessaan joutunut haaksirikkoon Gotlannin rantakallioille. Hukkaan menneiden joukossa oli sekä Stür-Schweden että myös Tanskan ala-amiraalilaiva. Ne molemmat olivat hukkuneet miehineen, tavaroineen päivineen. Molemmat amiraalit ja 7,000 miestä olivat tässä hirveässä myrskyssä saaneet surmansa. Olisipa ollut syytä luulla, että Horn oli käyttänyt loitsutaitoa, josta suomalaiset silloinkin vielä olivat kuuluisat, ja päästänyt kolmannen, pahimman tuulisolmun auki.
Nyt, kun merellä ei sinä kesänä enää voinut olla mitään tekemistä, kutsuttiin Klaus Horn taas mantereelle kaiken maaväen ylijohtajaksi. Mutta kauanpa ei hän saanut uutta korkeaa virkaansa toimittaa. Silloin raivoava paha rutto tarttui häneen, ja hän kuoli Åbyn pappilassa Östergötlannissa syysk. 9 p. 1566. Hänen luunsa lepäävät Upsalan tuomiokirkossa Kustavilaisen viereisessä kuorissa. Iältään taisi Horn kuollessaan olla noin viisikymmenvuotinen; tarkempaa tietoa hänen syntymävuodestansa ei meillä ole.
Ruotsin laivasto on hänen johtonsa alla nähnyt kuuluisimmat päivänsä. Se ei ole koskaan ennen eikä koskaan perästäkäänpäin ollut niin suuri, niin mahtava, niin voitollinen. Lisätkäämme siihen hänen edelliset tekonsa Venäjän sodan aikana ja Vironmaalla, niin näemme, että harva Suomen mies vetää hänelle vertoja. Sotataito ja valtioviisaus eivät kuitenkaan olleet hänen ainoat ansionsa. Urhoollisen soturin rautaisen varustuksen alla liikkui mitä lempein, jaloin sydän, valmis puolustamaan kaikkia vääryyttä kärsiviä. Sen näimme Virossa, sen myös äskeisessä Ruudin jutussa. Muutenkin kuuluu hän suorilla sanoillaan usein hillinneen kuninkaansa liian epäluuloista ja kiivasta mieltä.
14. Eerikki kuninkaan mielisairaus.
Kukatiesi olisi Eerikin kohtalo tullut toisellaiseksi, jos Horn loppuun asti olisi seisonut hänen rinnallaan hyvänä neuvojana. Sillä "rakas herra Klaus" oli niitä harvoja miehiä, joihin kuningas täydesti luotti. Mutta hänen kuoltuansa jäi Eerikki nyt kokonaan Yrjänä Pietarinpojan ja hänen kaltaistensa ohjattavaksi. Pietarinpoika, niinkuin mainittu, oli alhaista syntyperää, ja kadehti, vihasi kaikkia korkeampisukuisia. Murrettuansa herttuain voiman hän tahtoi nyt myös sortaa aatelistoa. Siten, hän toivoi, tulisi kaikki valta sekä rikkaus Ruotsissa hänen itsensä ja hänen ystäviensä osaksi. Vaikea ei ollutkaan johtaa epäluuloisen Eerikin epäilyksiä tälle uudelle suunnalle. Kuningas palkkasi vakoilijoita, jotka kävivät korkeitten herrojen kartanoissa urkkimassa ja kertoivat, panemalla omiaan lisään, kaikki, mitä siellä oli tehty ja puhuttu. Erittäinkin oli Eerikin epäluulo nyt kääntynyt Niilo Stureen, ennenmainitun Svante Sturen poikaan. Hänhän kuului sukuun, joka ennen Vaasoja oli ylimmäisenä ollut; hän vielä lisäksi oli vaaleaverinen ja siis tähtien ennustuksen mukaan vaarallinen Eerikille. Siinä oli jo kyllin syytä Eerikin mielestä. Sattuipa nyt, että Ruotsin väki jäi tappiolle eräässä tappelussa tanskalaisia vastaan, missä Niilo Sture oli ollut johtajana. Sen kuningas kohta selitti julkiseksi maanpetokseksi. Sture vedettiin Eerikin asettaman ylioikeuden eteen, jossa Pietarinpoika oli syyttäjänä. Tämän ylioikeuden jäsenet aina tuomitsivat Pietarinpojan käskyn mukaan; niinpä he nytkin tuomitsivat Sturen pois hengiltä ja omaisuudelta. Eerikki tosin ei täyttänyt tätä kovaa tuomiota, vaan sen sijaan häpäisi Sturea sillä, että kuljetutti häntä Tukholman katuja pitkin huonon hevoskonin selässä, olkiseppele päässä. Koko ajan kävi mies edellä, julistaen Sturea maanpetturiksi.
Vähän ajan kuluttua Eerikki, joka päätöksissään yhä oli häilyväinen, katui tätä tekoaan. Hän julisti Sturen kunnon mieheksi, jopa lähetti hänet puhemiehenään Lotringin prinsessan luokse. Vaan eipä aikaakaan, niin osasi Yrjänä Pietarinpoika herättää kuninkaan epäluulot uudelleen. Koko Sturen suku ynnä heidän ystävänsä miettivät kostoa Pietarinpojalle, jota he syystä pitivät häväistyksen alkusyynä. He pitivät kokouksia ja keskustelivat, millä lailla he saisivat kostonsa täytetyksi. Senpä Pietarinpoika taas kertoi kuninkaalle, vääntäen asian siten kuin olisi herrojen kosto tarkoittanut Eerikkiä itseään.