Toukok. 18:ksi päiväksi 1567 kutsui nyt Eerikki säädyt kokoon Upsalaan. Epäluulonalaiset herrat käskettiin vähää ennen Svartsjön kartanoon muka vieraspitoihin kuninkaan luokse. Sinne tultuansa he kohta vangittiin. Säädyt, joiden eteen asia vedettiin, tottelivat tälläkin kertaa Pietarinpojan kehoitusta ja tuomitsivat herrat kuolemaan. Ainoastaan pappissääty uskalsi vastustaa.
Eerikki kuningas häilyi tällä välin yhä kahden vaiheilla. Välistä hän selvinä hetkinään tahtoi päästää vangitut herrat vapaiksi, välistä taas Pietarinpojan yllytyksestä hän vimmastui ikäänkuin hulluksi. Toukok. 24. p. hän astui Svante Sturen vankikammioon, lankesi polvilleen ja pyysi anteeksi. Sture vastasi mielellään sen suovansa. Mutta kohta taas Eerikki huusi: "Ettepä kuitenkaan voi anteeksi antaa poikanne häväistystä!" Samassa Pietarinpoika astui sisään ja toi sen valheellisen sanoman, että muka Juhana herttua oli päässyt irti ja nostanut kapinan. Nyt kuningas vimmoissaan juoksi Niilo Sturen kammioon ja pistäen häntä väkipuukolla käsivarteen, huusi: "Tässäkö olet, maanpetturi?" Eräs henkivartijoista lopetti murhan. Vaan Eerikki karkasi tämän teon jälkeen ikäänkuin hulluna ulos kartanosta. Hänen vanha opettajansa Beurreus yritti palauttaa häntä, mutta tapettiin kuninkaan käskystä. Sen jälkeen lähetti Eerikki sen käskyn, että kaikki vangit, paitsi herra Sten, piti tapettaman. Henkivartijat tätä totellen surmasivatkin Svante Sturen, hänen poikansa Eerikin, saman, joka nuorempana oli palvellut Juhana herttuan hovissa Turussa, ynnä vielä kaksi herraa. Kaksi sitä vastoin, jotka molemmat olivat nimeltään Sten, säästettiin, kun ei tiedetty kumpaako kuningas tarkoitti. Tämä tapaus on n.s. Sturein murhat Upsalassa.
Eerikki sillä välin juoksi yhä edelleen ja katosi kokonaan. Vasta parin vuorokauden perästä hänet löydettiin läheisestä pitäjästä talonpoikaisiin vaatteisiin puettuna. Hän oli nyt aivan mielipuoli eikä näyttänyt enää tietävän mitään, ei sitäkään, kuka oli hallitsijana Ruotsissa. Pahantekonsa hän kuitenkin muisti ja pelkäsi siitä kostoa. Surmattujen herrojen sukulaisia hän koki sentähden sovittaa suurilla rahasummilla. Pietarinpoika vedettiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Viimeinpä vielä Eerikki katumuspuuskassaan päästi vankeudesta veljensä Juhanan. Kun he tulivat yhteen, lankesi hän polvilleen herttuan jalkojen juureen ja puhutteli häntä kuninkaalliseksi majesteetiksi.
15. Eerikin luopuminen kruunusta.
Kauan ei kuitenkaan Eerikki kuninkaassa tämä katuvainen, sovinnollinen mieliala kestänyt. Mentyänsä etelärajalle Tanskan sotaan, hän taas rohkaisi mielensä, vapautti Pietarinpojan vankeudesta ja vaati takaisin kaikki rahalahjat murhattujen herrojen sukulaisilta. Veljeäkin vastaan oli vanha epäluulo taas herännyt. Viisasta oli, ettei Juhana ollut kuninkaan läheisyydessä pysynyt; sillä vähä väliä Eerikki lausui sen toivomuksen, että herttua olisi kuollut.
Tällä rohkealla mielellä ollessaan Eerikki kuningas nyt myös viimein uskalsi tehdä teon, jota hän kauan aikaa oli miettinyt. Hän vihitti itsensä heinäk. 4 p. 1568 jalkavaimonsa Kaarina Maununtyttären kanssa. Kaikki korkeasukuiset, jopa herttuatkin kutsuttiin häihin. Mutta he eivät tulleet, koska morsian heidän mielestään oli liian halpa säädyltänsä. Juhana herttua siitäkin syystä oli suutuksissaan, koska kruunu, joka muuten olisi mennyt hänelle perinnöksi Eerikin jälkeen, nyt oli jäävä köyhän palkkapiian lapsille.
Kohta kuninkaan häitten jälkeen hän nostikin kapinan. Hänen liittoonsa yhtyi hänen nuorin veljensä Kaarle ynnä suuri joukko Ruotsin aatelisherroja. Muukin kansa, joka Eerikin huonoon hallitukseen oli suuttunut, luopui joka paikassa herttuain puolelle. Suomalaiset taivutti Iivari Särkilahti kapinaan; sama mies, jonka Eerikki oli sinne lähettänyt pysyttämään meidän maatamme uskollisuudessa. Pian ilmestyi herttuain väki Tukholmankin edustalle, joka oli Eerikin viimeisenä turvapaikkana. Pietarinpoika osoitti silloin kuninkaalle läheneviä joukkoja lippuineen. "Jos te, armollinen kuningas", sanoi hän, "neuvoni mukaan olisitte tuomion jälkeen laskenut Juhana herttuan pään jalkojen juureen, niin tämä ei olisi tapahtunut." — "Oikein puhut", vastasi Eerikki tuohon.
Kuningas oli päättänyt Tukholmassa pitää puoltaan viimeiseen asti. Mutta porvarit ja sotaväkikin olivat vastahakoisia. He pakoittivat kuninkaan ensiksikin, niinkuin vaadittiin, antamaan Pietarinpojan herttuain käsiin. Näiden puolelta ei tällä ollut armoa toivottavana, ja jos hänen syynsä oli ollut suuri, niin olipa rangaistuskin kauhea. Korvat mies parasta silvottiin, sitten hänet hirtettiin, mutta otettiin vielä elävänä alas, teilattiin hitaasti ja viimein mestattiin.
Eipä aikaakaan, niin tukholmalaiset hylkäsivät myös itse Eerikin. He aukaisivat porttinsa ja päästivät piirittäjät sisään. Kuningas joutui vangiksi. Seuraavan vuoden alussa säädyt tuomitsivat hänet iänikuiseen vankeuteen. Vankina sai Eerikki istua milloin missäkin linnassa. Vähän aikaa häntä pidettiin Turussakin; mutta venäläissodan alettua vietiin hän Kastelholmaan, siitä Gripsholmaan, missä Juhanakin aikanansa oli istunut. Kumpaisenkin vankihuoneet ovat vielä nytkin nähtävänä, ja aika suuri on niillä eroitus. Juhanan kammio on valoisa, mukava. Eerikki paran sitä vastoin täytyi viettää aikansa hämärässä komerossa, jonka pienet ikkunareijät avautuivat kapeaan, huoneen ympäri kiertävään käytävään, jossa vahtimies alati asteli edestakaisin.
Syynä vangin tiheihin muuttelemisiin linnasta toiseen olivat myös alinomaiset vapautusyritykset, joita hänen puolestaan tehtiin. Örbyhusissa onneton hallitsija viimein heitti kurjan henkensä helmik. 26 p. 1577. Kauan aikaa on hoettu, että Juhana kaiken pahan kohtelun lopuksi olisi surmauttanut veljensä myrkyllä, ja viimeaikaiset tutkimukset ovat todistaneet tämän kamalan epäluulon oikeutetuksi. Eerikin leski, kaunis Kaarina, eli vielä kauan aikaa Suomessa, kauniissa Liuksialan kartanossa, yleisesti rakastettuna. Hän kuoli vasta v. 1612 ja haudattiin Tottien hautakappeliin Turun tuomiokirkkoon. Siellä hän nytkin vielä lepää, ollen ainoa kuninkaan arvoinen ruumis, jonka Suomenmaa on saanut peittää poveensa.