JUHANA KUNINGAS.
1. Viha Juhanan ja Venäjän tsaarin välillä ja sen syyt.
Kaksi sotaa oli Juhana kuninkaaksi tullessaan perinyt, nimittäin sodat Puolaa ja Tanskaa vastaan. Edellinen lakkasi nyt kohta itsestään, koska molempien valtakuntien hallitsijat olivat langoksia ja ystävyksiä. Jälkimäistä pitkitettiin vielä vähän aikaa, mutta huonolla onnella, ja Stettinin rauhanpäätöksessä v. 1570 täytyi Ruotsin suostua sangen koviin ehtoihin. Syynä siihen oli, että uusi, vielä ankarampi vihollinen uhkaili idästä, jota vastaan Juhana tarvitsi kaikki voimansa.
Edellisistä kertomuksista lukija jo tietää, että Venäjän tsaarin Iivanan sekä sukat että sydän olivat aivan mustat Juhanan ja Katariina Jagellonican naimisen johdosta. Turhaan oli hän silloin yrittänyt ryöstää tuota ihanaa saalista onnellisen kosijaveljensä käsistä. Mutta pianpa näytti onni jälleen kääntyvän hänen puoleensa. Juhana herttua, näin huhu kävi Venäjänmaalla, oli kapinansa vuoksi mestattu, ja hänen puolisonsa siis leskeksi jäänyt. Rakkausinnossaan tsaari kohta tarkemmin kuulustelematta lähetti kirjeen Eerikki kuninkaalle ja pyysi Katariinaa omaksensa. Siitä hyvästä hän lupasi ikuista ystävyyttä ja naapurisovintoa. Tätä ehdoitusta Eerikki tavallisella kavaluudellaan koetti käyttää hyväksensä, vaikka hän tietysti ei voinut täyttää pyyntöä. Hän ei selittänyt Iivanalle asian oikeaa laitaa, vaan vastasi kaksimielisillä sanoilla, jotka vielä enemmän virittivät tsaarin toivoa. Näin kului pari vuotta kirjeenvaihtoon ja kaupanhieromisiin. Mutta viimeinpä tsaari, joka jo oli tyhjiin puheisiin kyllästynyt, lähetti pari hoviherraansa komean saattojoukon kanssa Ruotsiin. Heidän piti muka noutaa hänelle luvattu morsian. Tällä tavoin tuli häijy petos ilmi ja joudutti suuresti valheellisen kuninkaan turmiota. Niinkuin ennen jo on kerrottu, nostivat herttuat kapinan ja vangitsivat Eerikin Tukholmassa.
Tässä tilaisuudessa saivat viattomat venäläiset lähettiläätkin kokea kapinoitsijain vimmaa. Sotamies-parvi murtausi heidän majataloonsa sisään, ryösti kaikki, mitä hengen takana oli, ja pieksi venäläisiä pahasti. Luultavasti nämät olisivat samassa surmansakin saaneet, ellei Kaarle herttua hyväksi onneksi olisi sinne sattunut. Hän ajoi ryöstäjät ulos ja lohdutti hänen edessään paitasillaan seisovia, pelosta ja kylmästä väriseviä lähettiläitä. Sitten hän hankki heille takaisin enimmän osan menetettyjä tavaroita. Mutta sittenkään ei heitä heti päästetty kotiin, vaan pidettiin vielä pitkän aikaa puolivankeudessa.
2. Piispa Juustenin lähettiläsmatka Venäjälle.
Kuinka vimmatusti tsaari tästä lähettiläittensä kohtelemisesta vihastui, on helppo arvata. Mutta osasipa hän kuitenkin hyvin salata vihaansa, kunnes syksyllä 1569 Juhanan lähettiläät, joista meidän piispamme Juusten oli etevin, olivat hänen rajansa sisälle joutuneet. Silloin heitä kohtasi kova kosto. Novgorodissa, kun he eivät suostuneet esittämään asiaansa siellä asuville maaherroille, vaan pyrkivät Moskovaan itse tsaarin puheille, heitä piestiin ja tukistettiin ja ryöstettiin melkein paljaiksi. Hevosten häntään köysillä kiinnisidottuina he saivat juosta maaherran palatsista majataloonsa takaisin. Kolmantena päivänä vasta annettiin heille vaatteet takaisin ja pahaa kohtelua kesti yhä edelleen. Matkalla Moskovaan ei suotu meidän miehille muuta ravintoa kuin vettä ja leipää, ja yöllä estettiin heidän lepoansa siten, että savua päästettiin tupaan. Moskovasta heidät muutaman ajan kuluttua vietiin pieneen Muromin kaupunkiin. Siellä pystytettiin korkea aitaus heidän majatalonsa ympärille, ettei kukaan pääsisi heidän puheillensa. Muutamat heistä siinä kuolivat ruttotautiin, joka paraikaa raivosi Venäjänmaalla.
Kahden vuoden kuluttua heidät viimein vietiin Moskovaan takaisin ja päästettiin tsaarin puheille. Pajariensa pyynnön tähden sanoi tämä nyt suovansa heille vapauden. Mutta ensiksi heidän pitäisi suostua seuraaviin ehtoihin: Ruotsin kuningas 1) maksaa 10,000 talaria venäläisiltä lähettiläiltä ryöstettyjen tavaroiden korvaukseksi; 2) lähettää 4,000 hyvin varustettua ratsumiestä ja 500 jalkamiestä tsaarin palvelukseen; 3) luopuu kokonaan Vironmaasta ja antaa Suomen hopeavuoret Venäjän haltuun; ja 4) viimein tunnustaa tsaarin ylivaltijaksensa, jonka tunnustuksen merkiksi hänen vaakunansa kuva on Moskovaan lähetettävä, jotta se voitaisiin tsaarin vaakunaan lisään piirustaa. — Lähettiläsparat väittivät näitä ehtoja mahdottomiksi, etenkin eivät he sanoneet voivansa antaa pois Suomen hopeavuoria, joita ei ollut edes olemassa. Pitkän keskustelun jälkeen tsaari viimein tyytyikin siihen lupaukseen, että yllämainittu korvaussumma maksettaisiin ja 200 länsimaan tavalla varustettua huovia ynnä sen lisäksi muutamia vuorimiehiä, välskäreitä sekä muita taitureita lähetettäisiin tsaarin palvelukseen. Sillä pääsivät meidän miehet vihdoin viimein kotimaahan palaamaan, johon he saapuivat 1572 vuoden alussa.
Sangen hupaiset lukea ovat ne kirjeet, joita Iivana ja Juhana tällä ajalla olivat vaihdelleet keskenään. He oikein kilpailivat, kuka saisi toistansa pahemmilla sanoilla haukutuksi. "Mitäs minä Katariinastasi huolisin", kirjoitti kerran esim. Iivana, "Puolan kuninkaan tyttäriä on ollut tallirenkienkin puolisoina. — — Ja kukas sinä sitten olet? Talonpojan poika vaan. Missä isäsi-isä istui muka kruunattuna kuninkaana? Ja isäsi, eikö hän, meidän kauppalaivojemme käydessä Viipurissa, käynyt itse nahkakintaat käsissä katselemassa kaupaksi tuotua talia? Ja kaikkina aikoinahan teidän kansa on palvellut meitä. Yhä vaan kertovat meidän aikakirjamme varjageista, s.o. ruotsalaisista, jotka ovat meidän sotajoukossamme palvelleet." — Juhana puolestaan vastasi samalla lailla. "Raa'asta kirjoituksestasi", pilkkaili hän, "näen, että itse mahdat olla venäläinen musikka, jonka ymmärrys ei ulotu edemmäksi, kuin mihin hänen räppänänsä savu näkyy." Tämmöistä törkeää puhetta vielä kuninkaatkin julkenivat käyttää kolmesataa vuotta takaperin!
3. Maunu Liivinmaiden kuningas.