Paljoa ennen kuin rauhansovittajat palasivat Venäjältä, oli valtijasten sanasota muuttunutkin taisteluksi miekalla ja tulella. Ruotsin hallussa oleva osa Vironmaata sai ensiksi venäläisen vimmaa kokea. Tämä päällekarkaus oli sitä vaarallisempi, koska tsaarin parvessa oli suuri joukko Liivinmaan herroja, jotka säännöllisessä sodankäynnissä olivat taitavat. Iivana näet oli keksinyt sukkelan keinon saadaksensa ne puolelleen. Hän oli antanut veljentyttärensä tanskalaiselle herttualle Maunulle, joka Viron saaristossa hallitsi, ja tehnyt liiton hänen kanssaan. Venäjän koko voiman piti tulla tälle avuksi ja tehdä hänet kaikkien Liivinmaiden kuninkaaksi; itselleen ei tsaari muka vaatinut muuta etua kuin sen, että hän saisi uuden valtakunnan ylisuojelusherran nimen. Tällä vale-itsenäisyyden syötillä oli Iivana viekoittanut Maunun ynnä Liivinmaan herrat puolellensa.
Rääveliinkin pian tuli muutamia uuden kuninkaan miehiä hartailla kehoituksilla ja suurilla lupauksilla. Mutta rääveliläiset eivät antaneet houkutella itseänsä. Silloin Maunu turvautui ylisuojelusherransa apuun ja tuli suuren venäläisen armeijan kanssa Rääveliä valloittamaan. Vaan eipä väkirynnäkkö tässä auttanut yhtään paremmin kuin viekoituksetkaan. Porvarit ja linnanväki pitivät suomalaisten herrojen Hannu Björninpoika Lejonin ja Kaarle Henrikinpoika Hornin johdolla lujasti puoltansa. Kolmekymmentä viikkoa Räävelin edustalla turhaan maattuansa täytyi Maunun viimein maalisk. 16 p. 1571 polttaa leirinsä ja lähteä tiehensä.
4. Hannu Bolje Paidelinnassa.
Seuraavana vuonna 1572 ryntäsi syksyllä vielä suurempi venäläis-joukko Vironmaalle. Itse tsaarikin ja hänen molemmat poikansa olivat nyt mukana. Maunu kuningas saksalaisineen tietysti yhtyi myös parveen. Heidän aikomuksestaan ei oltu tällä kertaa tietoa saatu, eikä siis mitään varjeluskeinoja varusteltu. Ruotsin sotavoiman silloinen ylipäällikkö, ruotsalainen herra Klaus Tott, oli vienyt melkein kaiken väkensä kaukaiselle ryöstöretkelle Tarton seuduille, jotka olivat venäläisten hallussa. Viron talonpojat, kun tiesivät "Ruotsin kuninkaan miesten" olevan liikkeellä, olivat aivan huoleti ja kävivät pelotta tavallisilla askareillaan. Silloinkaan, kun venäläiset olivat tulleet jo rajan yli, ei arvattu vaaran täyttä suuruutta. Hannu Bolje, Paidelinnan (Weissenstein) suomalainen komentaja, luuli vain pienen partiokunnan rynnänneen maahan. Sentähden hän ei lähettänytkään mitään hätäsanomaa Tottille, vieläpä lähetti enimmän osan miehistänsä linnasta pois saattamaan muutamia kanuunia, joita paraikaa kuljetettiin Rääveliin.
Yhtäkkiä ilmaantui venäläisten koko armeija Paidelinnan edustalle. Boljella ei ollut silloin luonaan enempää kuin viisikymmentä soturia. Mutta antaumukseen ei meidän itsepäinen suomalainen kuitenkaan suostunut. Kuusi päivää hän viivytti vastarinnallaan koko Venäjän voimaa. Vasta seitsemäntenä päivänä (joka oli Uudenvuoden päivä), kun jo muurit olivat aivan raunioiksi ammutut, uskalsi vihollinen viimein käydä rynnäkölle. Silloin tietysti ei enää auttanut Boljen itsepäisyys eikä uljuus. Hetkessä olivat lukemattomat ryntääjälaumat täyttäneet koko linnan, ja nyt alkoi hirmuinen teloitus. Vimmastuneet venäläiset eivät säästäneet yhtään elävää henkeä, joka heille vastaan sattui. Bolje ynnä muutamat hänen miehistään otettiin ensin tosin vangeiksi; mutta tämän lyhyen elämänpidennyksen he saivat sitä julmemmalla kuolemalla maksaa. Tsaari, jonka eteen heidät vietiin, sidotti heidät vartaisiin ja paistatti silmiensä edessä elävältä. Kaikista linnassa olijoista pelastuivat ainoastaan muutamat virolaiset talonpojat, jotka olivat itselleen keksineet sangen sukkelan apukeinon. Rynnäkön alkaessa he näet olivat juosseet alas tornin alimpaan vankikomeroon, panneet kahleita päälleen, ja väittivät sitten muka joutuneensa tähän tilaan siitä syystä, etteivät he olleet tahtoneet luopua uskollisuudestaan Maunu kuningasta kohtaan.
Pieni Karksin linna, säikähtyneenä Paidelinnalaisten kohtalosta, antautui vastarinnatta. Sen jälkeen vei tsaari väkensä kotimaalle takaisin, jättäen yli koko Järvamaan veriset jäljet jälkeensä. Tapettujen ruumiita makasi joka paikassa pelloilla ja metsissä niin summattoman paljon, ettei keritty kaikkia haudata. Pedot ja varikset saivat kauan aikaa kuljetella niitä makupaloikseen.
Ampuminen Paidelinnan edustalla oli kuulunut Tottille asti; mutta sitä oli luultu ilopaukahduksiksi jonkun venäläisen partiokunnan voittamisesta. Asian todellisesta laidasta tiedon saatuaan Ruotsin väki kohta riensi kostamaan. Mutta he eivät tavanneet enää venäläistä pääjoukkoa. Ainoastaan yhden myöhästyneen jälkiparven he saavuttivat Lukkolinnan (Loden) luona ja hakkasivat sen palasiksi. Koko 1,000 rekeä täynnä saalista saivat meidän miehet tässä tilaisuudessa palkinnokseen. Jonkun ajan kuluttua he sitten kopeina teikkaroivat Räävelin kaduilla sopuli- ja näätäturkeissa, kalliit sormukset sormissa ja kultavitjat kaulassa, kunnes kaikki ne kalleudet, niinkuin sotamiehet ainakin, olivat ennättäneet mennä tavallista tietänsä kurkusta alas.
5. Saksalaiset palkkasoturit Haapsalossa.
Aivan toisin kuin Paidelinnan sankarit käyttäytyi muutamia vuosia myöhemmin Haapsalon linnanväki. Ruotsin kuninkaan palveluksessa näet oli siihen aikaan, paitsi omia ruotsalaisia ja suomalaisia miehiä, myös sangen paljon ulkomaalaisia Saksasta, Skotlannista, Englannista sekä Ranskasta. Näistä, ainoastaan palkan ja saaliin tähden palvelevista sotureista, oli monasti paljon vastusta. Kun he eivät kohta määräajalla saaneet palkkaansa, seisahtuivat he usein kesken sotaretkeä eivätkä tahtoneet marssia edemmäksi. Saksalaisessa palkkaväessä varsinkin oli nurina ja vastahakoisuus yhteen aikaan niin kiihtynyt, että ruotsalaisen päällikön oli täytynyt antaa heille Haapsalon, Lukon ja Liholan linnat Lännen (Lääne) maakunnassa pantiksi, kunnes rahaa Ruotsista jälleen saataisiin. Vaan ei aikaakaan, niin nämät valapatturit kuitenkin rikkoivat uskollisuusvalansa ja tunnustivat Tanskan kuninkaan yliherraksensa. Sillä keinoin he toivoivat saavansa noissa linnoissaan täydessä rauhassa rehmustella, ja riemuita, koska Tanskan kuninkaan sukulainen, Liivinmaan nimikuningas Maunu, oli venäläisten hyvä ystävä.
Mutta siinä toivossa he olivat peräti pettyneet, sillä Maunu, suuresti suuttuneena siitä, kun ei noita linnoja annettu hänen omaan haltuunsa, pyysi taas apuväkeä Iivanalta. Tammikuussa 1576 ilmaantuikin venäläisjoukko Lännen maakuntaan. Luvultansa ei se kuitenkaan ollut kovin suuri eikä varsinkaan kylliksi piiritystykeillä varustettu, jotta se olisi voinut valloittaa vahvoja linnoja. Siitä huolimatta saksalaiset palkkasoturit vastarintaa yrittämättäkään aukaisivat kaikkien pienten linnojensa portit, niinpian kuin vaan vihollinen oli tullut näkyviin. Vielä suurempi häpeä ja ihme oli, että Haapsalon väki, vaikka heidän linnansa oli suuri ja luja ja täydellisesti varustettu, pian noudatti noiden pelkurien esimerkkiä. Kolmas vuorokausi silloin vasta oli kulumassa siitä, kun linna oli tullut piiritykseen, eivätkä venäläiset vielä olleet ehtineet rakentaa piiritysvalliakaan valmiiksi.