Olisipa kuitenkin luullut, että haapsalolaisten olisi pitänyt olla kunniattomasta käytöksestään vähän häpeissään. Mutta mitä vielä! He eivät olleet yhtään millänsäkään. Venäläiset sisäänmarssiessaan näkivät heidän aivan iloisina ja huolettomina istuvan pitopöydässä. Hyviä herkkuja syötiin, maljoja juotiin ja leikkipuheita laskettiin linnan naisten kanssa. Tämä näkö oli venäläisten mielestä liian kamala ja hävytön. He eivät voineet olla lausumatta ilmi kummastustansa ja ylenkatsettansa. "Aika kummaa kansaapa", arvelivat he, "te saksalaiset olettekin! Jos me tämmöisen linnan näin helpolla olisimme käsistämme antaneet, niin emme enää tohtisi katsoa ketään kunnon miestä silmiin. Ja suuriruhtinaamme tuumailisi pitkin päätänsä keksiäkseen jotain rangaistusta, joka olisi sen rikoksen vertainen."
6. Räävelin toinen piiritys.
Kaikista Ruotsin vallan alla olleista kaupungeista ja linnoista Vironmaalla oli nyt enää vain Rääveli jäljellä. Kaupungin vahvat muurit ja linnassa majaileva lukuisa sotajoukko olivat tähän asti peloittaneet vihollista. Mutta huolettomaksi ja rauhalliseksi eivät Räävelin porvarit voineet kehua sentään elämäänsä. Sodan tähden oli kauppa ja teollisuus lamassa, jonka johdosta kukkarot pysyivät laihoina. Ja jos sotaväestä olikin suojaa, niin toiselta puolen sen elättäminen tuntui sangen rasittavalta. Paitsi sitä eivät sotamiehet kuitenkaan voineet suojella muuta kuin itse kaupunkia. Porvarien karjat, kun ne lähetettiin ulos laitumelle, olivat alituisesti vaarassa. Vähä väliä, niin kertoo Rüssov aikakirjassaan, kilahtivat hätäkellot kirkkojen kellotapuleista, ilmoittaen venäläisen partiojoukon tuloa. Silloin piti heti jättää kaikki työt, askareet kesken ja rientää ulos, aseet kädessä. "Ohoh", huokailivat usein porvari parat, "milloinkahan taas saanemme vaski- ja nahkakellojen (rumpuin) äänen sijasta kuulla talonpoikaisten säkkipillien iloisia säveleitä!"
Kultaisia rauhanpäiviä olivat kuitenkin ne, joista he valittivat, sen ajan rinnalla, mikä nyt oli tulossa. Syksyllä 1576 näet se huhu yhä varmistuen levisi, että Iivana varustelihe uuteen piiritykseen Rääveliä vastaan. Siitä syystä hän myös edellisenä vuonna oli solminut välirauhan Suomen suhteen kahdeksi vuodeksi, jotta hän voisi koota kaikki voimansa tähän yhteen yritykseen. Näin varoitettuna rääveliläisetkin puolestaan hankkiutuivat ankaraan vastarintaan. Urhoollisten suomalaisten, Henrik ja hänen poikansa Kaarle Hornin johdolla he korjasivat vallinsa ja vahvistivat ne vielä uusilla torneilla. Tykkejä oli varalta niin monta, että useat niistä sitten koko piirityksen ajan seisoivat jouten. Muonaa oli koko vuodeksi, ja linnassa oli lukuisa, peloton sotajoukko. Hyvällä toivolla saatettiin siis katsoa eteenpäin, vaikka tosin Suomesta ja Ruotsista luvatut sotamiehet sekä ampumavarat hukkuivat syksyisiin myrskyihin taikka jäivät lähettämättä.
Tammikuun 23 p:nä 1577, juuri kun Räävelin porvariemännät kiehuttivat päivällispatojansa, ilmaantui venäläisten etujoukko läheiselle mäelle. Kohta sen jäljessä saapui myös itse pääarmeija, ja koko sen päivän myöhäiseen yöhön asti vieri nyt parvi parven perästä mustana käärmeenä loikerrellen alas mäkeä. Kaikkiaan kuului nyt seisovan 50,000 venäläistä Räävelin edustalla. Ylipäällikkönä oli mainio Iivana Koltsov, joka lähtiessään oli tsaarille luvannut: "Joko tuon sinulle Räävelin avaimet, taikka en palaja enää hengissä kotiin!"
Seuraavina päivinä vihollinen rakensi viisi rintavarustusta, joiden suojaan asetti piiritystykkinsä. Näitä oli hänellä aika suuri joukko, ja muutamat olivat mahdottoman suuret kooltaan. Kolme oli kanuunaa, joista ammuttiin 52 naulaisia rautaluoteja; olipa vielä pari, joista lennätettiin 225 naulaisia kiviä. Nytpä siis aika rymäkkä nousi, kun nuot hirveät tulikidat ynnä niiden pienemmät kumppanit kaikki rupesivat ammumaan ja oksentamaan pallojansa Rääveliä kohden. Eipä sentään siitä tullutkaan niin suurta vahinkoa, kuin mitä olisi luullut. Kaupungin kartanot enimmiten olivat kolmikertaisia ja katot sekä välilaipiot kaikki kiviliuskoista liitetyt. Harvoin luodit pudotessaan pääsivät yläkertaa alemmaksi. Alimmassa kerroksessa istuivat siis porvarit perheinensä hyvässä turvassa. "Eipä hätää!" kuultiin heidän sanovan. "Se rauta, jonka luodeista saamme, on paljoa kalliimpi kuin se muuraus, minkä se tullessaan rikkoo."
Tulipommeja vastaan Henrik Horn oli keksinyt sangen sukkelan keinon. Hän näet oli valinnut 400 vapaaehtoista virolaistalonpoikaa pommisammutuskomppaniaksi, luvaten heille kolme markkaa joka pommilta, jonka he hänen käsiinsä toisivat. Tästä lupauksesta kiihtyneinä talonpojat yöt päivät kuljeskelivat kaduilla, vahtien pommien tuloa. Niinpian kuin joku tulipallo oli maahan iskenyt, he riensivät heti luokse temmatakseen pois sen sytyttimen ja he juoksivat kilpaa, niinkuin poikaset koppisilla eli pallosilla ollessa. Tätä leikkiä oli aika lystiä katsella, ja moni porvarivaimo kesken suruansa ja itkuansa purskahti suureen nauruun.
Piiritetyt muuten eivät tyytyneetkään ainoastaan näiden vihollisluotien vastaanottamiseen ja sammuttamiseen. Hekin puolestansa ahkerasti lennättelivät rautapalloja takaisin, ja tiheään he myös ryntäilivät ulos, hävitellen venäläisten varustuksia. Tässäkin toimessa tuo virolaiskomppania, uljaan päällikkönsä, mynttäyssälli Iivo Schenkenbergin johdolla, oli aina etunenässä. Kertakin olisi melkein saatu osa piirittäjien tykistöä ryöstetyksi. Tiedoksi näet oli tullut, että sitä vartioitiin yöllä sangen huolimattomasti. Yleinen ulosrynnäkkö oli siis päätetty tehdä. Mutta ennenkuin siitä käskykään oli annettu, läksivät muutamat upseerit omin luvin koettamaan, ainoastaan 50:n miehen kera. Yksi tykki saatiin tällä retkellä saaliiksi; mutta suuri rynnäkkö samalla oli mahdottomaksi tehty, sillä venäläiset rupesivat nyt valppaammin vartioimaan kanuuniaan.
Esimiehinä, ei ainoastaan nimeltä ja arvolta, vaan myös urhoollisuudessa ja toimeliaisuudessa, olivat aina molemmat Hornit, niin isä kuin poikakin. Öin päivin he levähtämättä pitivät kaikkea silmällä ja järjestyksessä. Omin käsinkin he monta kertaa tähtäsivät ja laukaisivat tykkejä huolimatta siitä, että vihollisen luodit heidän ympärillään tuiskusivat. Turhaan pyysivät porvarit ja sotamiehet, että he säästäisivät enemmän itseään; he tahtoivat esimerkillään olla muille kehoituksena ja rohkaisuna.
Kolme viikkoa oli jo piiritystä tällä tavalla kestänyt, kun eräänä päivänä eräs tatarilainen pajari, Bulat Mursoi nimeltään, tuli karkulaisena kaupungin portille seitsemän palvelijansa kanssa. Hänen tuomansa sanomat rohkaisivat vieläkin uljaammiksi kaupunkilaisten mielet. Ylipäällikkö Koltsov, niin hän kertoi, oli kaatunut ja paljon väkeä lisäksi; monta sataa oli sitä paitsi lähtenyt karkuun, ja yleisesti jo epäiltiin yrityksen onnistumista. — Sittenkin kului vielä melkein koko kuukausi, ennenkuin piirittäjät, tsaarilta tulleen käskyn mukaan, polttivat leirinsä ja läksivät kotiinpäin marssimaan. Se tapahtui yöllä maalisk. 13:tta päivää vasten.