Merkillisinpä kaikista käkisalmelaisten lotjaretkistä tähän aikaan tapahtui vuonna 1591. Silloin purjehti koko laivasto, 640 sotamiestä ja 570 talonpoikaa,[8] Ambrosius Henrikinpojan komennon alla Laatokan selän yli Mägrän kylään. Siellä voitettiin vastaantullut venäläinen sotavoima, ja ryöstettiin sitten pitkin rannikkoa eteläänpäin Syvärijoen suulle asti. Siellä taas oli taisteltava 62:n venäläisen lotjan kanssa, joissa kussakin oli 15 miestä. Koko yökausi tapeltiin, kunnes venäläiset, menetettyänsä yhdeksän pajariaan ja 150 strelitsiä (pyssymiestä), laskivat laivansa myötätuuleen pitkin Laatokkaa ja pötkivät pakoon. Suomalaiset kulkivat nyt ylöspäin, ensin Syväriä ja sitten sen haarajokea Ojatia myöten Sermaksin kaupunkiin asti, joka näkyy olleen näiden seutujen kauppakeskuksena. Sermaksi poltettiin poroksi, samoinkuin jo ennenkin tällä retkellä kaksi kivistä ja yksi puinen luostari ynnä monta pajarinkartanoa sekä kylää. Yleensä suitsusi seitsemän pitäjää kekäleinä ja tuhkana! Saalista saatiin runsaasti, varsinkin Sermaksista. Viljaa olisi ollut vielä enemmänkin saatavissa, jos vaan aika olisi sallinut puida eli tappaa pelloilla valmiina seisovat aumat. Asukkaista ei tällä retkellä tavattu monta. Vaimot, vanhukset ja lapset ynnä enin osa irtonaista tavaraa oli korjattu pois talteen hamaan Äänisjärvelle ja Vienanmeren rannikolle asti. Ainoastaan nuoret miehet olivat jääneet kotiin viljaa leikkaamaan ja vastustamaan vihollista.
10. Pontus De la Gardien kuolema.
De la Gardien erinomaiset ja äkilliset voitot herättivät pian Ruotsin liittolaisen, Puolan kuninkaan, kateutta ja levottomuutta. Kiireesti solmi Batori venäläisten kanssa rauhan sovinnon, luopuen kaikista valloituksistansa sillä ehdolla, että he tunnustaisivat hänet Liivinmaan herraksi. Kaikki Venäjän voimat saattoivat siis nyt jälleen kääntyä yksistään Ruotsia vastaan, mutta sittenkin tsaari Iivana, joka oli tullut vanhaksi, pelästyi kuullessansa, että De la Gardie varustautui uutta sotaretkeä varten. Samaten Juhana kuningaskin puolestansa jo alkoi pitkäksyä tuota lakkaamatonta, jos kohta voitollistakin sotaa. Molempien valtojen lähettiläät tulivat siis v. 1583 kokoon. Rauhaa he tosin eivät silloin saaneet toimeen, sillä venäläiset vaativat kopeasti takaisin kaikki, mitä heiltä oli valloitettu, mutta aselepo saatiin kuitenkin kolmeksi vuodeksi päätetyksi.
Tämän määräajan loputtua lähettiläät tulivat jälleen kokoon samaan paikkaan. Ensimäisenä keskustelunaineena, niinkuin siihen aikaan aina, olivat jonninjoutavat riidat arvosta ja etusijasta. Kumpikin puolue olisi luullut itsensä halvennetuksi, jos sen olisi pitänyt mennä toisen luokse; sillä se muka olisi myöntänyt toisen olevan arvokkaamman. Viimeinpä kuitenkin keksittiin sukkela keino, joka tyydytti kumpaistenkin kunnianhimoa. Pöytä näet asetettiin tantereelle, molempien leirien keskivälille, ja teltta rakennettiin kummankin pöydänpään yli, toinen venäläisiä, toinen meidän miehiä varten. Sillä lailla he sitten saattoivat keskustella, kumpikin istuen oman katoksensa alla. Venäläiset rupesivat nyt uudestaan vaatimaan takaisin, mitä olivat menettäneet; meidän puolelta ei tahdottu myöntää mitään. Asiain näin ollessa rauhan sovintoa ei tälläkään kertaa saatu aikaan. Rauhanhieromisesta oli vain se etu, että aselepoa jatkettiin jälleen viidellä vuodella.
Ruotsi sai kuitenkin maksaa tämän edun sangen kalliilla hinnalla. Sillä sen paras sotapäällikkö, De la Gardie, sai tässä tilaisuudessa tapaturmaisesti surmansa. Keskustelujen loputtua näet Ruotsin asiamiehet astuivat lautalle, mennäksensä joen poikki. Kun oli jo melkein päästy yli, ammuttiin lautalta pari tykinlaukausta merkiksi herrojen palvelijoille, jotka vaunuineen, hevosineen odottivat toisella rannalla. Tärähdyksestä avautui muutamia suuria rakoja alukseen, joka oli jo vanha ja mädännyt. Pohja oli täynnä tavaroita, niin ettei veden vuotoa havaittukaan, ennenkuin hätä jo alkoi olla käsissä. Säikähdyksissään kaikki väki karkasi silloin toiselle laidalle, ja lautta mentyään kumoon upposi jokeen. Apua tosin heti joutui rannalta; mutta De la Gardieta ei kuitenkaan enää saatu pelastetuksi; hän oli äskettäin ollut sairaana, eikä senvuoksi jaksanut uida, vaan hukkui virtaan. Se tapahtui marrask. 5 p. 1585. Ruumis vietiin Rääveliin ja lepää siellä Nikolain kirkossa.
De la Gardien uskaliaat retket ja merkillinen sotaonni tekivät syvän vaikutuksen Suomen ja Viron kansaan. Niillä seuduilla, missä hän sotien kulki, kerrotaan vieläkin joka mökissä tarinoita hänestä, toinen toistansa kummallisempia. Kaikkia suuria ja ihmetystä herättäviä vanhanaikaisia jäännöksiä noilla rajamailla sanotaan kansan tarinoissa "Pontus herran" töiksi, vaikka na ovat oikeastaan toisten miesten tekemiä. "Pontuksenkaivannoksi" esim. hoetaan sitä Saimaan kanavan alkua, jonka Tuure Bjelke, niinkuin tässä ennen on kerrottu, paljoa aikaisemmin kaivatti. Ja "Pontuksensiltoja" muka ovat kaikki suuremmat porraspuut Itä-Suomen avarilla soilla. Sanalla sanoen, "Pontus herra" on kansan muistissa tullut melkein samallaiseksi kaikkivaltiaaksi, puolijumalalliseksi olennoksi, kuin Väinämöinen, Ilmarinen ja muut Kalevalan urhot.
Siitä huolimatta tämä Suomen kansalle niin rakas sankari ei ollut kasvanut meidän maassamme, hän ei ollut edes ruotsalainenkaan. Hän oli syntynyt Ranskanmaalla, Languedocin maakunnan vuoristossa.
Vähäpä hänen äitinsä heilutellessaan kätkyttä arvasi, kuinka kuuluisaksi hänen poikansa kerran oli tuleva kaukaisilla Pohjanmailla; eipä hän silloin arvannut edes sitäkään, että hänestä tulisi sotasankari. Pontus näet oli nuorempi poika ja jäävä siis perinnöttä; siitä syystä vanhemmat aikoivat häntä luostariin, jotta hänellä siellä edes olisi varma toimeentulo. Mutta kirjan ääressä istujaksi ja luostarin nurkissa vetelehtijäksi Pontus oli liian vilkas. Pian vaihtoi hän helminauhansa puiset palloset lyijyluoteihin ja ristinsä miekankahvaan.
Aluksi hän palveli oman maansa lipun alla, ja kävi sotaa Italiassa sekä Skotlannissa. Viimemainitusta maasta hän sitten muutti Tanskan kuninkaan palvelukseen, ja viimein, jouduttuansa ruotsalaisten sotavangiksi, hän otti pestin Eerikki XIV:nneltä. Vielä kerran, pari vuotta myöhemmin, hän osoitti palkkasoturin vaihtelevaisuutta ja epäluotettavuutta sillä, että hän luopui Eerikistä ja meni kapinoivien herttuain puolelle. Mutta se kerta olikin viimeinen; siitä saakka hän käytti suurta taitoaan uuden kotimaansa ja uuden hallitsijansa palveluksessa. Juhana luottikin De la Gardie'hin enemmän kuin keneenkään muuhun herroistansa, ja osoitti hänelle paljon suosiota. Paitsi kaikellaisia korkeita virkoja antoi kuningas rakkaalle Pontukselleen v. 1571 vapaaherran arvon sekä komean Ekholman kartanon ja v. 1580 naitti hänelle oman aviottoman tyttärensä Sofia Gyllenhjelmin. Kuollessaan oli De la Gardie viidenseitsemättä vuoden vanha.
11. Sigismund tulee Puolan kuninkaaksi.