Avioliitossaan Katariina Jagellonican kanssa Juhana kuningas oli saanut pojan, nimeltä Sigismund. Tämä oli syntynyt synkässä vankihuoneessa, vaan sittenkään harvan lapsen kehdon ympärillä on ollut yhtä kirkkaita toivonsäteitä loistamassa. Hänen setänsä, Ruotsin kuningas Eerikki, oli lapseton; samoin myös hänen enonsa Sigismund Aukusti, Puolan hallitsija. Kummankin kruunun kantajaksi näytti siis nuori herttua olevan aiottu. Puolassa kruunu tosin ei ollut kuningassuvun perintötavarana; aatelisto joka kerta itse valitsi uuden kuninkaansa. Mutta syytä oli toivoa, että vaali ensi sijassa sattuisi tähän vanhan hallitsijasuvun vesaan. Juhana kuningas poikaansa kasvattaessaan ei laiminlyönytkään ainoatakaan asiaa, millä hän saattoi saada hänet puolalaisille mieluisammaksi. Lapsi sai Puolassa tavallisen ja tutun nimen Sigismund; häntä opetettiin selvästi puolankieltä puhumaan; vieläpä lisäksi hänet kasvatettiin katolinuskoon. — "Poikani on kasvatettava molempien valtakuntien hallitsijaksi," vastasi kuningas poikansa luterilaiselle opettajalle, joka viimeksimainitusta seikasta oli pahoillaan.
Tapani Batorin kuoltua tuli vihdoin tuo tilaisuus, jota Juhana aina oli ikävöinyt. Mahtava aatelispuolue käänsi heti silmänsä Sigismundiin. Kuninkaan leski, Anna, koetti kaikkia keinoja lisätäkseen sisarensapojalle puolustajia, ja Juhana kuningas sitä varten tuhlasi melkoisen rahasumman. Päätös olikin se, että Sigismund v. 1587 valittiin Puolan kuninkaaksi.
Suurella juhlallisuudella otettiin hänet vastaan kaikissa valtakuntansa suuremmissa kaupungeissa. Vilnassa muun muassa siellä olevan jesuiittaopiston oppilaat tervehtivät häntä useammankielisillä runoilla. Joukossa oli myös suomalainen runo, ensimäinen senkaltainen, joka lie painettu meidän kielellämme. Se alkaa sanoilla:
Terven mule (Terveenä mulle)
Sigismunde tule (Sä Sigismund, tule)
Niin caiki cansa Vilnas lule (luulee) j.n.e.
Marrask. 29 p. Sigismund ratsasti pääkaupunkiinsa Krakovaan. Joka ikkunasta riippui komeita kankaita, joista muutamat tikkauksillaan kuvasivat tapauksia Jagello-sukuisten kuningasten historiasta; joka kadulla oli kunniaportteja, joiden harjalla liehuvat liput olivat täynnä tervehdyssanoja, joka haaralta soi musiikki ja kaikui kansan riemuhuudot. Krakovassa myös vietettiin juhlallisesti uuden kuninkaan kruunaus.
Kauan aikaa ei Sigismund sentään saanut iloita uudesta arvostaan. Sillä pian hän sai kokea, että Puolan kuninkaalla oli ainoastaan tyhjä hallitsijan nimi ja arvo, vaan ei valtaa juuri yhtään. Vielä enemmän havaitsi Juhana kaikki toiveensa poikansa korotuksen johdosta turhiksi. Molempien kansojen välisestä lähemmästä yhteydestä ei näyttänyt johtuvan minkäänlaista etua. Puolalaiset eivät tahtoneet uudestaan ryhtyä sotaan Venäjää vastaan; yhtä vähän he myöskin tahtoivat luopua luullusta oikeudestaan Vironmaahan. Siitä suuttuneena ja poikansa seuraa ikävöiden Juhana pian alkoi kehoittaa häntä luopumaan kruunustaan ja palaamaan Ruotsiin. Ensi alussa kuninkaat pitivät päätöksensä salassa. He olivat vain saapuvinansa Rääveliin yhteistä neuvottelua varten. Heidän oikea aikomuksensa tuli täällä kuitenkin sangen pian tunnetuksi, ja se nostatti ankaraa vihaa puolalaisten, sekä pelästystä Ruotsin alamaisten parissa.
Sillä nämät, joita jo venäläissota yksistään kovasti rasitti, pelkäsivät saavansa vielä puolalaisetkin vihollisiksensa. Valtaneuvokset, sotapäälliköt ja Narvan porvaristokin lähettivät kuninkaille hartaat anomuskirjeet, joissa he pyysivät heitä luopumaan niin turmiollisesta päätöksestä. Viimeinpä Räävelissä oleva sotaväki marssi päällikköineen kuningasten majatalon eteen, laski siellä lippunsa ja aseensa maahan ja vannoi pyhällä valalla, etteivät he kohottaisi niitä enää Ruotsin suojelukseksi, jos näin turhan tähden syttyisi ankara sota. Tämä kapina vihdoinkin vaikutti sen, mitä eivät neuvot eivätkä rukoukset olleet saaneet aikaan. Syysk. 30 p. 1589 Sigismund tempasi itsensä irti isänsä sylistä ja läksi takaisin valtakuntaansa.
12. Kaarle Horn Narvassa.
Venäläiset eivät voineet millään tavalla unohtaa, että heidän valloittamansa linnat Virossa, vieläpä lisäksi osa Inkeriä, kappale "vanhaa pyhää Venäjänmaata", oli joutunut Ruotsin kuninkaan omaksi. Heidän nykyinen nuori tsaarinsa Feodor (vuodesta 1584) halusi kiihkeästi lähteä omaansa takaisin perimään. Nytpä hän, luottaen siihen tyytymättömyyteen ja kyllästymiseen sodan johdosta, jota Ruotsin sotaväki Räävelissä oli osoittanut, luuli yritykselle soveliaan hetken tulleen. Hän ei siis suostunut enää aselevon pitkittämiseen, vaan läksi kun läksikin alussa vuotta 1590 sotaan 100,000 miehen suuruisen armeijan kanssa. Yksi hänen joukoistansa poikkesi Suomeen ja hävitteli, ryösteli Turun tienoille asti; toinen toimitti samanlaisia tuhotöitä pitkin ja poikin Vironmaata; kolmannella Feodor itse ryntäsi läntiseen Inkeriin. Pieni Jaamanlinna joutui heti ensi rynnäköllä hänen valtaansa. Sen jälkeen oli nyt Narvan kaupunginkin vuoro tuleva.
Täällä eivät varustushankkeet olleet vähääkään vaaran suuruuden mukaiset. Puute oli väestä, sillä enimmän osan oli Viron ylimaaherra Kustaa Banér vienyt kanssansa; puute oli myös muonasta ja ampumavaroista. Mutta Narvan linnassa oli urhokas komentaja, vanha tuttavamme Kaarle Horn, jonka tapana ei ollut hät'hätää antautua. Kaksi viikkoa venäläiset ampuivat ankarasti tykeillään, niin että muuriin tuli kaksi aukkoa, jotka kumpainenkin olivat kolmattakymmentä syltä avarat. Silloin piirittäjät viimein varustausivat rynnäkölle helmik. 19 p. Linnankaivannot täytettiin heinäkuormilla ja lumisäkeillä. Niiden ylitse venäläiset ryntäsivät muurien juurelle ja alkoivat kapuella ylös, mitkä tikapuiden, mitkä koukkupäisten riukujen avulla. Ryntääjien etupäässä oli muutamia satoja mordvalaisia ja tsheremissejä. Mutta Kaarle Horn ja hänen suomalaisensa ottivat nämät orpanansa ja samoin muutkin kuokkavieraat kovinkin lämpimillä terveisillä vastaan. Joukko joukon perästä, sitä myöten kuin ne lähenivät, viskattiin muurilta alas, ja verta virtaili tulvanaan kaivantoja myöten. Nelituntisen vimmatun yrityksen perästä ryntääjien tähteet vihdoin uupuneina vetäytyivät takaisin leiriinsä.