Näin olivat siis meidän urhoolliset miehemme tällä kertaa tehneet tyhjäksi vihollisen yrityksen. Mutta kun Horn, tappelun lakattua, kutsui väkensä kokoon ja piti tarkastusta, niin eipä ollutkaan enää enempää kuin noin 400 aseisiin kykenevää miestä jäljellä. Mahdotonta, sen jokainen näki, olisi ollut niin vähällä miesvoimalla vastustaa toista päällekarkausta. Narvan saksalaiset porvarit, jotka pelkäsivät tulevansa kaikki surmatuiksi, jos vihollinen väkirynnäköllä valloittaisi kaupungin, rukoilivat Hornia sopimaan venäläisten kanssa. Ja sotamiehetkin epätoivoissaan alkoivat tulla vastahakoisiksi, eivätkä menneet, niinkuin käsky oli, muurin aukkoja korjaamaan. "Lempo", sanoivat he, "menköön venäläisten luotien surmattavaksi, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään apua!" Pakko oli siis Hornin ruveta ehdoitteluihin tsaarin kanssa. Narvasta ei hän kuitenkaan sanonut luopuvansa millään ehdolla, niinkauan kuin hänessä hengen kipinää kyti; mutta Kaprion ja Joanan linnat, joissa hänen veljensä Yrjö ja Arvi olivat isäntinä, hän lupasi antaa sillä ehdolla, että tsaari veisi pois piiritysjoukkonsa Narvan edustalta ja suostuisi aselepoon. Tämän sovinnon mukaan venäläiset sitten seuraavana päivänä suurella riemulla ja juhlallisuudella marssivat takaisinsaamaansa Joanan linnaan. Tsaari Feodor itse, kultakankaisiin puettuna, ajoi komeassa korjareessä, jota eivät hevoset, vaan hänen sotamiehensä vetivät.
Ruotsin kuninkaalla olisi oikeastaan ollut täysi syy kiittää Kaarle Hornia siitä, että tämä, jos kohta uhraamalla halvemmat linnat, oli säilyttänyt hänelle tärkeän Narvan kaupungin. Mutta Juhana, jolle hänen äsken ottamansa arvonimi "Inkerinmaan sekä Shelonan viidenneskunnan suuriruhtinas" oli kovin rakas, vimmastui aivan silmittömäksi. Hän tuotti Hornin vangittuna eteensä ja tuomitutti hänet maanpetturina kuolemaan. Turhaan rukoilivat Hornin sukulaiset armoa, turhaan Juhanan oma puolisokin, Gunilla Bjelke, ynnä hänen poikansa Sigismund ja veljensä Kaarle herttua. Vasta sinä päivänä, joksi mestaus oli määrätty, myöntyi kuningas viimein niihin rukouksiin, jotka hänen pieni poikansa, lapsen tavoin leperrellen, toi hänen eteensä.
13. Kankaisten Hornit.
Kaikista Suomen aatelismiehistä Juhana kuninkaan aikana olivat Kankaisten Hornit, isä ja poika, hankkineet itselleen loistavimman maineen. Molemmat, niinkuin näissä kertomuksissakin monta monituista kertaa on nähty, olivat he urhokkaita sotureita, taitavia johtajia ja viisaita neuvonantajia. Henrik Hornin nimen kirkkautta on kuitenkin hänen julma sotatapansa himmentänyt. Armottomat olivat ylimalkaan sen ajan soturit, ja valitettavasti näkyy Henrik Hornkin olleen muiden kaltainen. Eräästä hänen retkestänsä Inkeriin on se kauhea kertomus säilynyt, ettei hän säästänyt edes vaimoja ja lapsiakaan, yhtä vähän kuin pappeja, munkkeja tai muita rauhallisia vanhuksia. Juhana kuninkaan kunniaksi olkoon tässä lisätty, että hän ankarasti moitti ja kielsi näitä pedontöitä. "Suuresti minä pelkään", lopetti hän kirjeensä Hornille, "että Herran vihan vitsa on kostava koko kansallemme teidän tekemänne julmuudet."
Aivan puhdas ja loistava on sitä vastoin Kaarle Hornin maine. Hän oli epäilemättä saanut sivistyneemmän kasvatuksen kuin hänen isänsä, ja häntä kehutaan yhtä oppineeksi herraksi kuin taitavaksi soturiksi. Tämä oppi ja sivistys näkyy tehneen hänen luonteensa todellakin ritarilliseksi. Erittäinkin jalo oli hänen käytöksensä edellämainitussa oikeudenkäynnissä Joanan ja Kaprion heittämisestä vihollisen valtaan. Suoraan hän tunnusti itsensä syylliseksi siinä suhteessa, ettei hän ollut varustanut Narvaan suurempaa sotamiesjoukkoa. Mutta, lisäsi sankari jalosti, "olinhan minä monta kertaa ennenkin lyönyt venäläiset aivan vähällä miesvoimalla. En luullut heidän nytkään olevan vaarallisempia kuin v. 1577 Räävelin edustalla." Puolustuspuheensa hän viimein lopetti näillä sanoilla: "Minä olen syyllinen monessa suhteessa, josta pyydän kuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta ei koskaan minua saada kerjäämään armoa ikäänkuin olisin maanpetturi. Mielemmin tahdon kuolla kuin saada semmoisen maineen ja jättää sen perinnöksi vaimolleni ja lapsilleni."
Syynä kuninkaan ankaruuteen tässä asiassa ei muuten ollut vain se, että hän olisi suuttunut hänelle rakkaan Inkerinmaansa kadottamisen johdosta, vaan siihen vaikutti myös vanha viha Horn-sukua kohtaan. Juhana kuningas ei ikänä unohtanut sitä, että Henrik Horn oli hänestä luopunut. Hornia hän epäili ja syytti sen huhun levittäjäksi, että hän muka silloin olisi aikonut luovuttaa Suomenmaan Tanskan ylivallan alle. Kohta kuninkaaksi tultuansa hän antoi käskyn Hornin vangitsemisesta, vaikka määräys helpoitettiinkin sellaiseksi rangaistukseksi, että Hornin piti eroitettuna viroistaan asua maakartanoillaan Suomessa. Pian täytyi tosin asettaa Horn jälleen entisiin virkoihinsa, kun ei ilman häntä tultu toimeen; mutta viha kyti kuitenkin salaisesti kuninkaan sydämessä ja puhkesi vähimmänkin syyn tarjoutuessa jälleen ilmi. Me olemme nähneet esim., kuinka Horn v. 1579 menetti sotapäällikkyytensä Virossa sentähden, että hän toisen miehen syyn tähden ei ollut saanut Narvaa valloitetuksi. Ja Kaarle Hornin kohtalosta näemme, että Juhanan viha ulottui vielä toiseenkin miespolveen.
Henrik Horn oli tähän aikaan jo varsin vanha mies. Hän oli syntynyt v. 1513 ja eli vuoteen 1595, niin että vielä, niinkuin vasta tulee kerrottavaksi, hän sai nähdä Vironmaassa, jota hän niin urhollisesti oli puolustanut, Ruotsin vallan vahvistettuna vakavalla rauhansovinnolla.
Hänen kolmesta pojastansa oli Kaarle vanhin ja mainioin. Minä vuonna hän syntyi, siitä ei ole tietoa; mutta luultavasti se tapahtui noin 1550-vuoden paikoilla, koska hän Räävelin ensimäisen piirityksen aikana v. 1570 teki ensi kokeensa sotatantereella, ja sanotaan hänen silloin olleen varsin nuoren. Seuraavissa kertomuksissa tulee vielä hänen nimensä mainittavaksi; mutta olkoon kuitenkin jo tässä sanottu, että hän kuoli v. 1601 Burtnikin linnaan Liivinmaalla ollessaan sotaretkellä puolalaisia vastaan silloisen Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n seurassa. Neljä poikaa, joista kaksi, Evert ja Kustaa, tuli vielä häntä itseäänkin kuuluisammiksi, hän jätti perinnöksi isänmaalleen.
14. Sotametelit Pohjan perillä.
Sodan päätantereena, niinkuin edellisistä kertomuksista näkyy, olivat olleet Suomenlahden ja Laatokan rantamaat. Mutta eivätpä olleet sentään kaukaiset Pohjan perätkään saaneet nauttia rauhan siunausta. Myös Pohjanmaan synkissä saloissa, vieläpä Lapinkin tuimilla tuntureilla kuului yhä sotamelskettä. Näiden seutujen harvalukuiset asukkaat vuodattivat rajanaapuriensa verta yhtä rajusti kuin heidän eteläisemmät kansalaisensa ja hävittivät toinen toisensa maat vielä autiommiksi kuin mitä ne jo ennestään olivat.