Tällä tavoin olivat veljekset jonkun aikaa vaihtaneet kirjeitä, kiihtyen molemmin puolin vihassansa. Sattuipa vihdoin uusi tapaus, joka kytevän tulen viritti ilmivalkeaksi. Uplannin maakunnassa oli eräs Suomen aatelismies juomingeissa pitänyt kapinallisia puheita. Hän sanoi valtakunnan asioiden olevan rappiolla eikä suinkaan parantuvan, jollei toista kuningasta saataisi. Vieläpä hän oli ennustanut, että Mikonpäivän aikana Eerikin hallitus oli saava loppunsa. Varomaton mies, samainen Juhana Pärttylinpoika, jonka olemme herttuan hovipoikien joukossa maininneet, vaan joka vähää ennen oli saanut eron jonkun typerän tekonsa tähden, otettiin kohta kiinni ja vietiin kuninkaan eteen. Yrjänä Pietarinpojan neuvosta mies parkaa nyt kidutettiin julmimmalla tavalla. Hän asetettiin kuumille tiilille makaamaan ja kuuma rauta pantiin hänen rinnalleen. Tässä tilassa hän sai vastata kysymyksiin, ja tuskissaan hän tietysti vastasi kysyjän mielen mukaan. Hän tunnusti kuulleensa nuo sanat, jotka hän oli lausunut, itse Juhana herttuan suusta, ja olleensa lähetetty nostamaan Ruotsin kansaa kapinaan. Mutta kun hänet rattailla vietiin teloitettavaksi, hän kuitenkin taas peruutti kaikki ja huusi korkealla äänellä antaneensa väärän todistuksen.
Epäluuloisen Eerikin mielestä tämä tunnustus silti täydesti todisti veljen kapinallisia hankkeita. Hän kuulutti käskyn, että valtakunnan säätyjen kohta piti kokoontua, ja vaati veljeä Tukholmaan vastaamaan niiden edessä teoistansa. Samassa Eerikki myös lähetti kaksi miestänsä, Iivari Särkilahden ja Eerikki Stenbockin, Suomeen. Koska hän ei uskonut herttuan vapaaehtoisesti tulevan tuomiolle, oli näillä herroilla salainen käsky väkivallalla tuoda hänet sinne. Vaan heille ei tarjoutunutkaan sopivaa tilaisuutta käskyn täyttämiseen. Silloin he kuitenkin ryöstivät kaksi herttuan uskottua palvelijaa, Hannu Skotlantilaisen ja Niilo Birgerinpojan, jotta heidän kauttansa saataisiin tarkempia tietoja Juhanan aikeista.
Säikähtyneenä tästä tapauksesta Juhana herttua nyt kutsui kaikki herransa neuvotteluun. Henrik Horn kertoi silloin saaneensa eräältä ystävältään Ruotsista sen tiedon, että kuningas oli lujasti päättänyt saada herttuan valtaansa. Kuolema tai ainakin elinkautinen vankeus oli tuleva Juhanan osaksi. "Sentähden", päätti Horn kertomuksensa, "minun neuvoni olisi semmoinen, että te, ruhtinaallinen armo, menisitte joksikuksi ajaksi ulkomaille. Minulla tosin on tässä maassa koti ja talo, varat ja omaisuus. Mutta kaikki ne jättäisin ja seuraisin perheineni teidän kanssanne, jos te, ruhtinaallinen armo, lupaatte hankkia minulle saman verran omaisuutta muussa maassa." Samaa vakuutti myös Herman Fleming puolestaan. Molemmille herttua antoi vaaditun vakuutuksen ja he vannoivat myös hänelle uuden lujan uskollisuusvalan. Sittenkin he luopuivat molemmat juuri näinä päivinä herrastansa ja karkasivat Ruotsiin. Juhanan puolta pitävät historioitsijat ovat heitä siitä kovasti moittineet, syyttäen heitä pettureiksi, koska he ensin tiedustelivat herttuan päätöstä ja sitten läksivät sitä kuninkaalle ilmoittamaan. Mutta heidän käytöstänsä ei sovi niin mustalta kannalta katsoa. Juhana herttua näet hylkäsi pian heidän pakoneuvonsa. Silloin tietysti oli sota kuningasta vastaan ainoana keinona; vaan siihen alamaisvelvollisuus ei sallinut heidän ruveta osallisiksi.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli Turkuun taas kaksi Eerikin miestä, ritari Klaus Tott ja aatelismies Olavi Stengafvel. He olivat käyneet muualla Suomessa aatelisten toimia tarkastamassa. Nämät herrat Juhana herttua nyt panetti kiinni, toivoen voivansa heillä lunastaa omat palvelijana irti. Kolmen päivän kuluttua hän kuitenkin jälleen muutti päätöksensä ja päästi vangit valloilleen. Heidän kauttaan hän pyysi Eerikiltä turvakirjaa; sen saatuansa hän lupasi tulla kanteisiin vastaamaan. Mutta Eerikki ei tähän suostunut. Oikean tuomion, vastasi hän, on kuningas velvollinen antamaan kanteenalaiselle alamaiselleen, vaan ei mitään turvakirjaa.
Kesäk. 1 p. 1563 kokoontuivat valtiosäädyt Tukholmaan. Ensin he neuvottelivat riidoista Puolan ja Tanskan kanssa. Vaan sitten kuningas läksi ulos ja Yrjänä Pietarinpoika käski säätyjen valita valiokunnan herttuan asiaa tuomitsemaan. Tämän lautakunnan edessä hän sitten esitti kanteensa hillittömän hurjana, soimaten ja mustaten herttuaa hävyttömimmällä tavalla. Kanteet olivat semmoisia, että herttua muka oli maanpetturina tehnyt liiton sekä Puolan että Tanskan kanssa. Olipa hän nyt kieltäytynyt tulemastakin, kun häntä kutsuttiin oikeuteen, ja varustautui ilmikapinaan. Todistukseksi veti Yrjänä Pietarinpoika esille sen seikan, että eräässä tanskalaisessa sotalaulussa Juhana herttuaa oli mainittu liittolaisena. Puolan liittohan näkyi selvästi tuosta rahalainasta, minkä Juhana oli langolleen antanut. Viimein vielä luettiin julki onnettoman Juhana Pärttylinpojan tunnustukset. Vieraiksimiehiksi oli myös käsketty herttuan paenneet neuvokset, jotka eivät voineetkaan kieltää laina-asiaa eikä myöskään sitä, että Juhana nyt aikoi turvautua aseisiin. Sitä vastoin Horn kuitenkin innokkaasti puolusti entistä herraansa Juhana Pärttylinpojan valheellista tunnustusta vastaan, vakuuttaen, ettei Juhana silloin suinkaan miettinyt kapinaa. Tuomio, joka kesäk. 7 p. julistettiin, oli sangen kova. Juhana herttua oli maan vihollisten liittolaisena ja herttuavalansa rikkojana mestattava ja teloitettava. Hänen perillistensä ei pitänyt saada periä herttuakuntaa eikä myöskään Ruotsin kruunua, vaikka Eerikki kuolisi lapsetonna.
Tämän päätöksen toi nyt Hogenskild Bjelke herttualle, samassa kuitenkin tarjoten vielä kuninkaan puolesta anteeksiantoa. Herttua saisi pitää sekä henkensä että herttuakuntansa ja myös nuorempien veljien jälkeen kruunun perintöoikeuden. Mutta siitä armosta vaati Eerikki häneltä, ettei hän vasta saisi pitää muita kuin kuninkaan määräämiä neuvoksia, ettei hän enää puuttuisi valtioasioihin, että hän luopuisi mynttäysoikeudestaan ja ettei hän koskaan kuninkaan luvatta lähtisi herttuakunnan rajojen ulkopuolelle. Nähtävästi koetti Eerikki välttää taistelua nyt, kun sota Tanskankin kanssa oli syttymäisillään. Mutta Juhana herttua ei totellut enää sanoja eikä lupauksia. Niinkuin asiat nyt olivat, katsoi hän kunniallisemmaksi tulla julki sodassa voitetuksi kuin pelkurina myöntyä veljen säätämiin ehtoihin.
9. Sota Juhana herttuan ja Eerikin välillä.
Kohta neuvostensa paettua oli Juhana herttua ruvennut varustamaan Turun linnaa sotatarpeilla ja kokoomaan sotaväkeään. Samaan aikaan hän myös lähetytti useita kirjeitä, koettaen hankkia itselleen apua. Paljon lohdutusta eivät vastaukset kuitenkaan hänelle tuoneet. Hänen lankonsa Puolassa ilmoitti mielipahansa siitä, ettei hänellä ollut laivastoa, millä avuksi tulla. Maunu herttua, jota Juhana Gephartin kautta houkutteli puolelleen, lähetti kirjeen Eerikille. Yhtä turha oli yritys saada Svante Sture ja hänen kanssaan Virossa oleva sotavoima avuksi. Sture vain lupasi, jos mahdollista, sovittaa välit veljesten kesken, mutta samalla hän vakuutti pitävänsä laillisen kuninkaan puolta ketä vastaan hyvänsä. Omien voimiensa nojassa oli siis Juhanan taisteleminen. Siitä huolimatta hän ei vielä ollut peräti epätoivoissaan.
Kesäkuun 18 p. piti hän suomenkielisen puheen Turun porvaristolle ja Heikinmarkkinoille kokoontuneelle rahvaalle. "Minä olen", sanoi hän, "kaikissa tiloissa aina ollut valmis auttamaan veljeäni; mutta hän on kaikki hyvät tekoni vääryydellä palkinnut. Ensinkin hän vähensi ne herttualliset oikeudet, jotka olin saanut isältäni, kuningas vainajalta. Myöhemmin hän on samaten estänyt kaikkia hankkeitani. Nytpä hän on viimein koonnut tyhmiä talonpoikia valtiopäiville minun asiatani tuomitsemaan; viisaampia ja korkeasukuisempia ei siellä olekaan läsnä ollut. Paraikaa hän muurauttaa Tukholmassa minulle pientä vankikomeroa, missä minun pitäisi istua siksi, kunnes lahoksi märkänen. Ja mikähän on muka ollut syyni. Minä olen kolme kertaa tarjoutunut koko sotavoimani kera lähtemään sotaan Tanskaa vastaan. Minä olen ehdoittanut, että hän ottaisi koko herttuakuntani, kunhan hän maksaisi siitä vain vastaavan rahasumman. Olenpa viimein luvannut tulla valtiopäiville vastaamaan hävyttömiin kanteisiin, jos vaan saisin turvakirjan salavehkeitä vastaan. Mutta Eerikki on aina kieltänyt kaikki. Itsepä hän on aivan kelvoton hallitsemaan. Katsokaa, kuinka hän jo on tuhlannut ne suuret raha-aarteet, jotka te olette hiellänne koonneet ja Kustaa kuningas vainaja säästänyt. Katsokaa, kuinka hän on aivan suotta saattanut valtakunnan kahteen vaaralliseen sotaan. Kuuluupa nyt venäläinenkin, jonka kanssa hän ei myöskään ole osannut pysyä sovinnossa, aikovan kolmantena vihollisena tulla tätä Suomen maata hävittämään. Auttakaa siis, hyvät miehet ja suomalaiset, minua, niin autatte sillä omaa itseänne ja koko valtakuntaa!" Tähän puheeseen vastasivat porvarit sekä talonpojat äänekkäillä hyvä-huudoilla ja vannoivat suojelevansa herttuata hengellään sekä tavarallaan. Paljon apua heistä ei kuitenkaan näy olleen, kun vaaran hetki oli tarjona.
Juhanan kieltävää vastausta ei Eerikki ollutkaan malttanut odottaa. Samana päivänä, jolloin Bjelke läksi Turkuun, oli hän lähettänyt käskyn kaikille herttuakunnan asukkaille, että heidän piti auttaa kuninkaan väkeä herttuata vastaan. Samana päivänä lähetettiin myös suomalaiset aatelisherrat Iivari Särkilahti, Antti Sabelfana ja Hannu Björnram Suomeen, alottamaan sotaa niinpian kuin herttua antaisi kieltävän vastauksensa. Vähän myöhemmin saapuivat myös Henrik Horn ja Herman Fleming jäljessä, tuoden noin 8,000 miestä jalkaväkeä. Viimein vielä saapui neljä lippukuntaa jalkaväkeä ja heidän mukanaan kolme koko- ja kolme puolikartaunia (eräs tykkilaji). Kaikkiansa kokoontui tällä tavoin noin 10,000 miestä kuninkaan väkeä. Joukossa olivat paitsi jo mainitut melkein kaikki Suomen mainioimmat aatelisherrat. Siinä oli vanha Niilo Boije, siinä myös nuori Klaus Fleming, Laukon herra, Juho Kurki, saapui myöhemmin Hämeenlinnasta avuksi. Matkallaan hän oli polttanut ja hävittänyt herttuan kartanoita Satakunnassa. Ruotsista tuli niinikään myöhemmin laivasto ja asettui merenpuolta vartioimaan. Viipurista ja Räävelistä olivat myöskin kaikki sotajoukot käsketyt; mutta niitä ei tarvittukaan panna liikkeelle.