Huvituksia oli monenlaisia. Sisällä huoneissa usein tanssittiin, jolloin musiikista pitivät huolta viulun- ja luutun (harpun) soittajat. Monastipa näkyy tanssitun myös laulun mukaan. Ainakin oli herttuan kirjastossa sekä harpun nuotteja että myös laulukirjoja. Ketä ei tanssiminen nuorten neitosten kera huvittanut, se sai pelata korttia, jotka tähän aikaan juuri tulivat Suomeen. Eipä puuttunut teatterihuvituksiakaan. Laskiaisena v. 1563 mainitaan Turun koulun oppilaitten esittäneen näytelmän korkeitten hallitsijoittensa huvitukseksi. Siitä heille suotiin armossa palkkaa 30 markkaa sen ajan rahaa (42 nykyistä Suomen markkaa, mutta itse asiassa paljon enemmän sen ajan hintojen mukaan). Lukuhaluinenkin löysi herttuan kirjastosta monenlaista hengen ravintoa. Enin osa hänen kirjastoansa oli hengellistä laatua, mikä ei ollut kummakaan tänä aikakautena, jolloin taistelut uskonasioista olivat tärkeimmät. Uusi Testamentti oli siellä latinan, englannin, ranskan ja suomen kielillä ynnä saksalainen koko raamattu. Kummallista kyllä ei kumpaakaan ruotsiksi. Vielä oli siellä Augsburgin tunnustus saksaksi, ruotsalainen, ajan luonnetta kuvaava kirja nimeltä "Paavin häviö", ynnä useampia muita saksalaisia uskonnollisia kirjoja. Näiden rinnalla oli kuitenkin historiallisilla sekä runollisilla teoksilla sijansa. Siinä oli Plutarkoksen elämäkerrat, Olaus Magnuksen kirjoittama Ruotsin aikakirja, josta jo ennen on ollut puhetta, eräs Latiumin historia y.m. Olipa myös Ovidiuksen runoteokset, Boccaccion novellit saksalaisena käännöksenä ynnä luultavasti samantapainen rivo novellikokoelma, "Narrationes fabulosae" (Ihmeelliset jutut), jonka tekijä ei ole tunnettu. Olipa viimein vielä Ciceron kirja velvollisuuksista (De officiis) ynnä erään Platoninuksen lääkärikirja.
Sen ajan parhaat huvitukset vietettiin kuitenkin ulkoilmassa. Lähdettiin ulos ajelemaan vaunuissa taikka vielä tavallisemmin ratsujen selässä. Näissäkin tilaisuuksissa harjoitettiin suurta komeutta. Valjaat välkkyivät kullattua sekä kultaamatonta hopeaa. Vaunut olivat koristetut hopeoitetuilla ja kullatuilla vaskinastoilla. Ratsujen päät olivat peitetyt kultakankaasta tehdyillä päähineillä; samettiloimet riippuivat alas sekä kaulasta että selkäpuolelta. Satuloissa olivat jalustimet hopeiset ja niiden hihnat punasametilla päällystetyt. Saattoväkenä tämmöisillä huviretkilläkin oli aina koko parvi huoveja ja drabantteja eli henkivartijoita. Luultavasti käyttivät nämät miehet niitä kullattuja rautapaitoja, joita herttuan asehuoneessa tiedetään olleen. Myöskin siellä oli pistooleja satulatuppineen, jotka viimeksimainitut olivat sametilla päällystetyt sekä kultakirjauksilla koristetut. Keskellä joukkoa liehui herttuan lippu, joka oli puoleksi kultasilkistä, puoleksi sinisestä atlasista tehty (Ruotsin värit), ja siihen oli herttuakunnan vaakuna tikattu, nimittäin karhu, sama kuin Satakunnan nykyinen.
Turnauspelejä varten, joita silloin vielä mielellään harjoitettiin, oli erinäinen kenttä laitettu Turkuun. Ruissalo oli määrätty eläintarhaksi, mihin piti tuotaman kaikenlaisia otuksia Saksasta oman maan metsissä kasvaneitten lisäksi. Että haukoillakin oli tapana metsänriistaa pyytää, voi päättää siitä, että erinäinen lintuvartija, s.o. luultavasti haukkavartija, mainitaan herttuan palvelijoiden joukossa. Samoin oli erityinen sarvaitten eli Saksanhirvien vartija. Metsäkoiria hoitivat koirapojat. Linnan vieressä elätettiin muutamia karhuja.
Jos toisinaan teki mieli mennä purjehtimaan ja katselemaan Turun ihanaa saaristoa, niin oli siihenkin hyvä tilaisuus tarjona. Linnan edustalla seisoi näet kokonainen pieni laivasto, 10 isompaa ja pienempää alusta ankkuroituna, joissa kaikkiaan oli 188 miestä. Olipa herttualla oma laivaveistämökin Turussa laivojen rakentamista ja korjaamista varten.
Paitsi mainittua laivaväkeä ynnä huoveja, henkivartijoita (pariakymmentä) ja linnan tykkimiehiä (33) oli herttuan palveluksessa vielä noin kaksisataa erityistä palvelijaa. Hänellä oli oma linnanpappi, oma hovirunoilija, oma hovilääkäri ja oma apteekkari; kaksi jälkimäistä olivat saksalaisia ja ensimäiset, jotka Suomessa harjoittivat näitä ammatteja. Sitä paitsi oli siellä linnanvouti alavoutineen ja renkeineen; sitten koko kanslia sekä ruotsalaisia että saksalaisia kirjureita. Passareina oli hovipoikia eli paasheja, niinkuin heitä ulkomaalaisella nimellä nimitettiin, enimmäkseen Suomen aatelisherrojen lapsia. Herttuan puolison hovineidot näkyivät suurimmaksi osaksi olleen puolalaisia. Ammattimiehiä pidettiin kaikellaisia tarpeellisia käsitöitä varten. Paitsi räätäleitä, suutareita, nikkareita ja seppiä oli linnassa myös omat tynnyrintekijät, köysimestarit, maalarit y.m. Rahanmynttääjiäkin oli siinä joukossa; sillä herttualla oli oikeus lyötättää omaa rahaa. Naispalvelijoita oli vähän, ainoastaan kolmetoista, paitsi hovineitoja.
Kansallisuudeltaan tämä palvelijaparvi oli mitä kirjavinta laatua. Enin osa, varsinkin alhaiset virkailijat, olivat tietysti suomalaisia tai ruotsalaisia. Mutta paljon oli myös puolalaisia seurannut Katariinan kanssa. Saksalaistenkin luku oli sangen suuri. Olipa vielä lisäksi muutamia tanskalaisia, joitakuita Skotlannin sotureita, jotka tähän aikaan olivat kuuluisat uskollisuudestansa, pari Puolasta tullutta italialaista, luultavasti soittoniekkoja, ynnä joku Ranskan sekä Englannin asukas. Henkivartijat, huovit sekä tykkimiehet näkyvät melkein kaikki olleen ulkomaalta kotoisin.
Enin osa Suomen aatelismiehiä, joilla useimmilla oli tiluksia herttuakunnassa, olivat edellisinä vuosina olleet pitemmän tai lyhyemmän aikaa herttuan virkamiehinä tai hoviherroina. Kustaa Fincke esim. v. 1559 hallitsi herttuakuntaa yhdessä saksalaisen Bulgrimin kanssa, sillä aikaa kuin Juhana itse oli Englannissa. Niilo Boije oli niinikään hoitanut jotakin virkaa herttuakunnassa. Maunu Spåre oli jonkun aikaa ollut tallimestarina, Hannu Lejon neuvoksena. Koettipa, niinkuin muistamme, Klaus Horn myöhemminkin valvoa herttuan etua, vaikka hän ei enää ollut hänen alustassaan virkamiehenä. Mielellään antoivat myös Suomen herrat poikansa hänelle hovipojiksi, jotta he oppisivat ritarillisia tapoja. Semmoisia olivat eri aikoina nuori Niilo Boije, Hämeenlinnan isännän poika, Niilo Skalm, Juhana Pärttylinpoika Slang ynnä Arvi Eerikinpoika Stålarm, jonka nimi vuosisadan lopulla tuli niin onnettoman kuuluisaksi. Näistä oli kuitenkin nyt enin osa vetäytynyt Juhana herttuasta erilleen, sillä he eivät hyväksyneet hänen hankkeitaan. Korkeasta aatelistosta pysyivät hänen luonaan nyt enää vain Henrik Horn ja Herman Fleming, jotka jo hänen isänsä oli antanut hänelle neuvonantajiksi. Vieläpä palveli herttuata muonamarskina nuori ruotsalainen kreivi Eerikki Sture, Viron maaherran Svante Sturen poika. Alhaisempaa Suomen aatelistoa sitä vastoin oli nytkin koko joukko Turun linnassa.
8. Ilmivihollisuus syttyy Juhanan ja Eerikin välillä.
Näin vietettiin Turun linnassa nyt iloista elämää, jommoista sen harmaat muurit eivät ennen eikä sen jälkeen koskaan ole nähneet. Mutta pianpa alkoi loistoa himmentää se paksu, musta pilvi, joka yhä uhkaavampana kohosi läntiseltä taivaan rannalta. Eiköhän ihanalle nuorikolle, hänen katsellessaan noita kuvia kammionsa seinillä, joskus kohonnut ahdistava tunne sydämeen. Olihan hänkin, niinkuin tuo kaunis Helena, syynä valtiasten keskinäiseen vihaan, josta helposti saattoivat yhtä suuret turmiot saada alkunsa.
Kohta kotirantaan jouduttuaan oli Juhana herttua kirjeellä ilmoittanut veljelleen, että hänen kosintaretkensä oli onnellisesti päättynyt, jonka vuoksi hän pyysi Eerikkiä tuliaisiin vieraakseen. Puolan kuninkaalta saaduista panttilinnoistaan ei hän virkkanut sanaakaan. Vastaukseksi lähetti Eerikki herttuan luo valtaneuvoksensa Jaakko Rosengrenin ja saksalaisen sihteerinsä Bruserin. He toivat kuninkaalta sen sanan, ettei hän joutanut itse tulla Turkuun. Heidän kauttaan hän vielä ilmoitti kuulleensa kumman sanoman veljestään, jota hän ei kuitenkaan voinut uskoa todeksi. Huhu kertoi, sanoi hän, että Juhana oli valtakunnan viholliselle lainannut rahaa. Sehän olisi aivan sitä valaa vastaan, jonka Juhana oli Arbogassa vannonut. Jos se kuitenkin oli totta, niin pysyköön herttua edes erillään noista pantiksi saaduista linnoista; muuten hän voisi menettää suomalaisen herttuakuntansakin. Viimeiseksi vielä Eerikki asetti veljelleen sen jyrkän kysymyksen, kummanko puolta hän aikoi pitää, Ruotsin vaiko Puolan kuninkaan? Pelästyneenä tästä Juhana nyt tunnusti laina-asian todeksi, vaan koki kaunistaa sitä koreilla vaiheilla. Lainan hän sanoi tulleensa antaneeksi vastoin tahtoaan, sillä lähettiläät olivat ymmärtäneet väärin hänen käskyjänsä. Sigismund Aukustin kanssa oli sovittu, että se paluumatkalla Riiassa maksettaisiin takaisin. Mutta tätä sovintoa ei täytetty, yhtä vähän kuin Katariinan myötäjäisiäkään oli annettu. Siitä syystä oli herttua Riiassa vakuudekseen vaatinut ja saanutkin muutamia linnoja. Näitä linnoja hänen ei kuitenkaan käynyt antaa Eerikin käsiin, koska ne eivät olleet hänen omiaan, vaan ainoastaan pantiksi annetuita. Viimeiseen kysymykseen Juhana vielä vastasi vakuuttamalla hartaasti uskollisuuttaan. Tietysti, sanoi hän, minä Puolan kuninkaan lankona mielemmin soisin rauhan ja sovinnon vallitsevan molempien valtakuntien välillä. Mutta jos sota syttyy, tulen sittenkin väkeni kanssa oman kuninkaan avuksi. Tähän lupaukseen Eerikki nyt tarttui kiinni ja käski herttuan kohta lähettää koko sotavoimansa sotaan Liivinmaalle. Juhanapa taas väistyi sanastaan ja pyysi sen sijaan saada mennä miestensä kera Tanskaa vastaan, joka samalla aikaa uhkasi ruveta sotaan Ruotsia vastaan.