Muuta neuvoa ei siis ollut kuin jatkaa matkaa maata myöten, vaikka se oli sekä vaivalloista että myös vaarallista Liivinmaalla retkeilevien venäläisten partioparvien vuoksi. Juhana herttua sai lainatuksi vaunut sekä hevoset Kuurin herttualta ja Riian arkkipiispalta; hänen omat vaununsa sekä suurin osa hänen seurajoukkoansa olivat jo edeltä lähetetyt, koska heidän oli ollut aikomus laivassa palata Suomeen. Kuurin herttua antoi hänelle myös 28 huovia, jotka saattoivat matkalaisia Saletsa-joelle saakka. Siellä oli Juhana jo toivonut tapaavansa Ruotsin sotaväkeä, jota hän oli pyytänyt Pernun komentajalta suojaksensa. Vaikka ei täällä ketään ollutkaan vastassa, uskalsi Juhana sittenkin kulkea eteenpäin siinä toivossa, että tapaisivat heidät pian matkan varrella. Mutta peninkulma kului toisensa perästä eikä saattojoukkoa vielä näkynyt eikä kuulunut. Sen sijaan tuli äkkiä vastaan virolainen talonpoika, joka polvilleen langeten ja kovasti itkien ilmoitti, että venäläinen päällikkö Villannin (Fellinin) linnasta oli lähettänyt hänet vakoilemaan. Hänen piti tiedustella herttuan matkaa ja antaa tieto, milloin hän joutuisi Heademeeste (se on Hyvienmiesten) joelle, joka on puolivälissä Pernuun. Sinne piti sitten lähetettämän venäläisiä ratsumiehiä väijyksiin, jotka veisivät herttuan ja hänen puolisonsa vangiksi tsaarin luokse. "Semmoiseen pahaan tekoon" lopetti talonpoika, "ei omatuntoni kuitenkaan salli minun ruveta, vaan päinvastoin tahdoin teitä varoittaa vaarasta." Tämä sanoma säikähdytti kovasti matkamiehiä. Nähtävästi ei mikään tavallinen partiokunta heitä tavoitellut; siinä oli varmaan paljoa suuremmat hankkeet tekeillä. Tsaari Iivanakin näet oli ollut Katariinan kosijoita; mutta hänelle oli morsiamen sijaan lähetetty valkoinen tamma vastaukseksi. Hänen vimmansa oli vielä kiihtynyt, kun toinen onnellisempi oli sen ihanan saaliin saanut, jota hän turhaan oli tavoitellut. Hän tahtoi, sehän oli selvä, väkisin ryöstää Katariinan omaksensa. Ainoa pelastus oli nyt pitää kovaa kiirettä. Kiitettyänsä talonpoikaa hyvästä neuvosta ja annettuansa hänelle runsaita lahjoja, riensi siis herttua joukkoinensa eteenpäin minkä hevoset jaksoivat. Yöksikään ei pysähdytty lepäämään. Tällä keinoin päästiin onnellisesti vaarapaikan sivuitse. Venäläiset, joilla oli pitkä mutka kierrettävänä suurten soitten ympäri, tulivat liian myöhään.
Kolmen peninkulman päässä Pernusta, kun ei enää mitään hätää ollut, tuli Klaus Fleming vastaan pyydetyn saattojoukon kanssa. He sanoivat liian myöhään saaneensa sanoman herttuan tulosta. Mutta vastahakoisuuspa olikin ollut oikeana syynä, sen sai herttua harmiksensa pian havaita. Peruun porttia näet ei avattukaan hänen joukolleen. Siinä oli niin paljon puolalaisia, sanottiin selitykseksi, jotka petoksella voisivat ehkä valloittaa kaupungin. Ainoastaan herttua itse rouvansa ja kuuden seuralaisensa kera pääsi sisään. Muut kaikki saivat täälläkin taas viettää yönsä avaran taivaan alla. Kaikki tämä tapahtui Eerikki kuninkaan omasta käskystä, joka oli alkanut vielä suuremmalla epäluulolla kuin ennen kohdella veljeänsä.
Räävelissä oli kuitenkin vastaanotto aivan toisellainen. Siellä tosin ei enää Juhanan entinen apumies Klaus Horn hallinnut; mutta nykyinenkin Viron käskynhaltija, Svante Sture, oli herttuan sukulainen ja ystävä. Hän tuli kaupungista vastaan kolmen ratsumies- ja yhden jalkaväki- lippukunnan kanssa, jotka korkeiden tulijoiden kunniaksi ampua paukuttelivat pyssyillään. Svante Sturen sekä muiden Ruotsin väen päällikköjen kanssa Juhana teki tässä nyt myös sovinnon pantiksi saaduista linnoistansa. Useimmat niistä olivat juuri Viron ja Liivin rajalla, aivan Eerikin sotajoukkojen tiellä. Kaikkein suurimman niistä, Paidelinnan, olivatkin he jo vähän aikaa sitten valloittaneet huolimatta siitä, ettei se muka enää ollut Puolan oma. Muitakin uhkasi pian sama vaara. Saipa Juhana kuitenkin nyt päälliköt lupaamaan, etteivät he koskisi niihin, ennenkuin hän olisi veljensä kanssa asiasta puhunut; ainoastaan Karksin linna piti puoleksi annettaman Eerikin väen haltuun.
Vielä loppumatkallakaan ei huono onni luopunut kiusaamasta Juhana parkaa. Kova myrsky ei päästänyt matkalaisia Turkuun asti, se repi kaikki purjeet rikki ja ajoi laivan Uudenmaan saaristoon. Siellä taas noustiin maihin ja jatkettiin matkaa maata myöten. Ensimäisenä päivänä täytyi hoviväen astua jalkasin, sillä ainoastaan yhdet vaunut oli saatu käytettäviksi. Yö vietettiin eräässä pappilassa. Seuraavana päivänä saatiin useampia vaunuja. Juhana herttua itse kiirehti nyt edeltäkäsin Turun linnaan valmistamaan nuorikon vastaanottoa. Kaupungin portilla oli hän sitten herrojensa kanssa vastassa, kun Katariina vihdoin saapui vastaiseen kotiinsa. Se tapahtui perjantaina ennen joulua vuonna 1562.
7. Juhana herttuan hovinpito Turun linnassa.
Viikon päivät vietettiin nyt tulijaisia tansseilla ynnä kaikellaisilla muilla kemuilla. Ilon enennykseksi useat herttuan hoviväestä viettivät myös samalla häitä. Tällä tavoin nuorikolta pian unohtuivat matkan vaivat ja vastoinkäymiset. Muutenkin oli olo ja elämä Turun linnassa niin komeaa ja loistavaa, että hän tuskin kotonakaan oli parempaa saanut nähdä. Katsokaamme mekin tarkemmin tätä hovinpitoa, ainoaa laatuaan, mitä ikänä meidän raukkojen rajojen sisäpuolella on nähty.
Asuinhuoneustoa Turun linnassa oli vähän aikaa ennemmin lisätty uusilla rakennuksilla, niin että se nyt oli tarpeeksi avara ja mukava. Paikalla kävijä voi vielä nytkin saada jonkunmoisen käsityksen juhlasalin suuruudesta, vaikka siitä onkin kolme kamaria tehty. Samoin myös on olemassa kappeli, jossa silloin jumalanpalvelusta pidettiin.[3] Sisustus oli kaikin puolin komea. Kalliit tapettikankaat, jotka riippuivat seinillä, peittivät harmaat kivet näkymästä. Muutamissa huoneissa oli seinillä myös maalauksia. Näitä oli Juhana herttualla kaikkiansa 58, ja yksi sarja niistä kuvasi tapauksia Troijan sodasta. Taiteessa niinkuin kirjallisuudessakin olivat näet siihen aikaan vielä muinaiskreikkalaiset ja -roomalaiset aiheet hyvin suosittuja. Kaikki uudemmat yritykset olivat tehtävät heidän mallinsa mukaan, ja enimmiten otettiin heiltä aiheetkin jo valmiina. Yksi näistä kuvista esitti Parista, joka valmistautui Kreikkaan lähtemään; toisessa hän väkensä avulla ryösti Helenan Apollonin ja Dianan temppelistä; kolmannessa Priamos juhlallisesti otti vastaan vaaralliselta retkeltä palaavan poikansa sekä hänen ihanan saaliinsa. Toisessa kuvasarjassa näkyi tämän pahan työn pahat seuraukset. Eräs kuva esitti kostoon liittäytyneiden kreikkalaisten laskevan laivansa Troijan rantaan ja saattavan sotakojeensa maalle. Useimmat kuvasivat taisteluja heidän ja troijalaisten välillä; siinä oli Hektor, siinä Palamedes, siinä muita sankareita. Vihdoin yksi kuvista kuvasi turmiollista onttoa puuhevosta, jota onnettomat Troijan asukkaat riemulla kuljettivat kaupunkiinsa. Kaikkein viimeisessä kuvassa Agamemnon, kreikkalaisten ylipäällikkö, jakoi saaliit voiton jälkeen. Paitsi näitä kuvia oli myös muita, toisen aiheisia. Eräs sarja esitti kuningas Hiskiaan historiaa Vanhan Testamentin mukaan, mutta nähtävästi sovittelemalla sitä uskonpuhdistuksen ajan tapahtumiin. Sitä luultavasti tarkoittaa seuraava allekirjoitus: "Nyt uskon harrastajat uudistavat jumalanpalveluksen, hävittävät väärät menot ja saastuttavat epäjumalien kuvat." Useat muut kuvat opettivat vertausten kautta hyviä tapoja, niinkuin näemme allekirjoituksista, jotka näissä, niinkuin edellisissäkin, olivat latinankielisiä. Yhdestä kävi selville, miten "Jumala on oikea tuomari: kuolema on jo likellä, mutta hartaista rukouksista leppyen jatkaa hän vielä elämää". Kenenkä maalaamia nämät kuvat lienevät olleet, siitä meillä ei ole mitään tietoa, mutta muutamat niistä ovat säilyneet meidän aikaamme asti ja todistavat niiden suurta taiteellista arvoa. Silloin tehdystä arviosta tiedämme aivan tarkkaan, kuinka paljon kukin oli maksanut. Hinta vaihteli enimmiten 100;n ja 200:n taalarin välillä; maksoipa Hektorin ja Palamedeen tappelu kokonaista 215 taalaria (yli 1,200 markkaa).
Vuoteet ja tuolit olivat koreilla kankailla peitetyt. Hurstit olivat "kamaripalttinaa", punaisella ja mustalla silkillä tikatut. Vuoteitten yläpuolella oli korkeat uutimet eli teltat suojaksi sääskiä eli itikoita vastaan. Ajan kulkua määräsi kaksi seinäkelloa, molemmat kullattua vaskea, toinen varustettu herätyskoneella.
Paljoa komeammat vielä kuin huonekalut ja huoneitten sisustus olivat pöytäkalut ja pitovaatteet. Pöydille levitettiin aivinaisia, mustalla silkillä tikattuja pöytäliinoja. Astiat, joista syötiin, olivat enimmäkseen hopeaa tai kultaa. Suuri joukko hopeisia vateja mainitaan olleen herttuan ruoka-aitassa. Mutta lautasia oli vähän, lusikoita vain kaksi tusinaa. Nähtävästi ei niitä siis muutettu niin tiheään, kuin nyt on tavallista. Veitsensä ja kahvelinsa piti kunkin vieraan tuoda itse mukanansa. Erittäin suuret ja kalliit olivat maljat, joissa juomat tuotiin sisään. Eräs hopeinen painoi 31 naulaa 4 luotia. Samaten oli eräs hopeinen viinikannu 40 naulan 14 luodin painoinen. Paljon oli myös kaikennäköisiä hopeisia sekä kultaisia pikareita, pulloja y.m.s. Myöskin mainitaan hopeisia suolakuppeja, joista yksi painoi 4 naulaa 2 luotia. Ruuista, joita syötiin, on meille Turun linnan tileissä muutamia tietoja säilynyt. Täälläkin, niinkuin siihen aikaan muuallakin Euroopassa, oli tapana panna ruokiin vahvasti kaikellaisia ryytejä. Humalia ostettiin paljon oluenpanoa varten. Samaten lienee Turun linnassa käytetty yhtä summattomia ruokamääriä kuin muuallakin siihen aikaan.
Vaatteet olivat enimmäkseen silkistä tai sametista, hopealla ja kullalla runsaasti tikatut ja hopeapäärmeillä reunustetut. Kummaa nykyajan ihmisten on nähdä, miten paljon silloin käytettiin turkiksilla vuorattuja vaatteita. Välistä näkyy heillä olleen kahdetkin turkkikerrokset päällekkäin; ensiksi oli sopulin tai ilveksennahalla vuoratut röijyt ja niiden päällä sitten pitkä turkkitakki. Kun vielä niiden välillä oli muita vaatteita, niin kylläpä tarkeni pahimmassakin Suomen pakkasessa. Sukat olivat enimmäkseen silkkiset, väriltään mustat tai valkeat, jopa toisinaan punaisetkin; kengät sametista, mustat tahi ruskeat. Nenäliinat olivat kullalla tikatut. Päässä pidettiin väliin korkeita hattuja, väliin matalia lakkeja, enimmäkseen sametista, mutta myös silkkisiä, muutamat olivat nahalla vuoratut. Koristuksena niissä oli fasaanin tai kurjen sulka. Myöskin sidottiin niiden ympäri helminauhoja. Kallein kaikista herttuattaren päähineistä oli punaista samettia ja koristettu neljällä suurella kultakirjailulla, joissa jokaisessa oli 3 rubiinia ja yksi timantti. Paitsi näitä oli siinä neljä kultaruusua, jokaisessa 4 timanttia ja yksi rubiini; sitten vielä kahdeksan pientä kultatikkausta, jokaisen keskellä timantti ja rubiini; lopuksi vielä 86 helmiruusua. Sen hinta arvioitiin 2,200:ksi taalariksi. Vielä kalliimmat olivat hänen muut korunsa. Kaularenkaista eräs maksoi 4,000 taalaria; vitjoista yhdet, joissa oli suuri timantti ynnä useampia pieniä kiviä, maksoivat 8,000 taalaria; eräs rintaristi 2,000 taalaria. Komealta todellakin mahtoi näyttää, kun herttua rouvinensa juhlatiloissa näin istui täydessä puvussaan, muun hoviseuran ympäröimänä, kaikki loistavissa, kalleissa puvuissa. Vaatteiden valmistamista varten oli Juhanalla palveluksessaan kaksi hoviräätäliä Saksanmaalta.