SUOMEN SISÄLLINEN TILA KUSTAA AADOLFIN JA KRISTIINAN AIKANA.[1]
1. Kuningas Kustaa Aadolfin ensimäinen käynti Suomessa.
Kun sovinto Tanskan kanssa oli saatu aikaan, päätti Kustaa Aadolf lähteä Venäjän rajalle; hän tahtoi nyt sielläkin antaa sodalle paremman vauhdin ja kiirehdyttää rauhaa. Merimatka olisi sinne mennessä ollut suorin ja mukavin; mutta Kustaa Aadolf katsoi paremmaksi kulkea Suomen kautta. Hänelle oli erittäin siitä valtakuntansa osasta tehty paljon ja pahoja valituksia; senvuoksi hän tahtoi omin silmin tutkia asioiden laitaa. Saadaksensa kyllin aikaa siihen tehtävään, hän läksi jo kevättalvella liikkeelle. Alkuaan oli ollut aikomus ajaa jään yli Merenkurkun poikki, missä Pohjanlahti on kaikkein kapein; vaan edeltä lähetetyt tiedustajat toivat sen sanoman, ettei sitä tietä voitu päästä. Kuninkaan täytyi siis kiertää koko Pohjanlahden ympäri, samaa tietä, jota hän jo lapsena kerran oli kulkenut isänsä seurassa, kun Kaarle kuningas v. 1601 palasi Suomesta. Hyvällä talvikelillä kävi matka noiden autioiksi sanottujen Pohjan perien kautta sangen mukavasti. Pohjanmaan maaherra Eerikki Hare piti saadun käskyn mukaan aina vereksiä kyytihevosia varalla, niin että kuningas, milloin niin halusi, saattoi kulkea 10 peninkulmaa päivässä ja saman verran yöllä lisäksi. Ja jos asiat vaativat viipymistä tai jos teki mieli levähtää, oli soveliaissa paikoissa yökortteri sekä runsaat vieraanvarat tarjona. Maaliskuun 7:nä p:nä tultiin Tornioon, jota ei kuitenkaan silloin vielä luettu Suomenmaahan; 9:nä oltiin Oulussa, 13:na Korsholmassa, 19:nä Hämeenlinnassa. Sieltä lähdettiin muutamien päivien perästä Turkuun, missä Kustaa Aadolf sitten viipyi koko viisi viikkoa, toukokuun alkuun asti.
Tämmöiset suurten herrain matkat olivat maantien varrella asuvalle kansalle sangen rasittavat; sillä muassa oli aina suuri seuralais- ja palvelijalauma, joita piti maksutta syöttää ja juottaa paraimmalla tavalla. Ja ruokahalu oli heillä siihen aikaan ääretön, niinkuin heinäsirkkaparvella. Yksin Oulun pitäjä esim., missä kuninkaallinen seurue oli ainoastaan neljä kertaa ruualla,[2] sai sitä varten antaa rukiita ja maltaita 40 tynnyriä, ohria 17 t., voita 16 leiviskää, humalia 13 leiviskää, suoloja saman verran, suolattua raavaan ja sian lihaa 6 1/2 kippuntaa, härkiä 11, lampaita 65, kanoja 130, jäniksiä myös 130, metsälintuja 520, heiniä 32 talvikuormaa, olkia 130 lyhdettä, kynttilöitä 520 kappaletta. Mutta tällä kertaa talonpojat ilolla toivat tuotavansa, sillä heillä oli samalla tuo harvinainen, kaivattu onni tarjona, että pääsivät kuninkaansa puheille ja saivat välittömästi esittää hänelle valituksensa.
Valittamisen syytä olikin noilla raukoilla yltäkyllin ja monta lajia. Sotien kautta olivat verot nousseet nousemistaan, ja Tanskan kanssa tehty rauhakin oli niitä vielä enentänyt; yksi sen ehdoista oli näet se, että tärkeän Elfsborgin kaupungin lunastamiseksi maksettaisiin tanskalaisille miljoona hopeariksiä (hopeariksi = 5 markkaa 60 penniä). Kuutena vuonna peräkkäin tuli nyt meidän maan osaltansa suorittaa siihen tarpeeseen joka vuosi 300,000 markkaa nykyistä Suomen rahaa. Jokaiselta papilta otettiin vuosittain 16 hopeariksiä, jokaiselta talolliselta 1, jokaiselta työmieheltä ja joutolaiseltakin 1. Ja yhden hopeariksin hankkimiseksi piti siihen aikaan myödä rukiita koko tynnyri tai voita kolme leiviskää.
Seurauksena samasta rauhansovinnosta painosti vielä toinenkin rasitus Ruotsia ja Suomea. Läntisellä rajalla tarpeettomiksi tulleet sotajoukot lähetettiin nyt Venäjän sotaan ja ne menettelivät marssiessansa aivan kuin vihollisten maassa. Kaikkein pahimmat olivat ulkomaan palkkasoturit, saksalaiset ja ranskalaiset, jotka ainaisesta sodankäynnistään olivat tulleet vallattomiksi ja armottomiksi ja jotka jo kotimaissaan, missä joka paikassa orjuus oli voimassa, olivat tottuneet kohtelemaan talonpoikia niinkuin koiria. Mutta eipä ollut omamainenkaan väki juuri kehuttavaa. Majapaikkoihin tullessaan sotamiehet rikkoivat aittojen lukot ja ovet, ottivat itselleen väkisin ruokaa sekä juomaa, ryöstivät monasti muutakin tavaraa lisäksi, vieläpä usein kaupanpäälliseksi pieksivät ja tappoivat isäntäväkeä. Marssiessaan he eivät pitäneet mitään kiirettä, vaan viipyivät, missä saatavaa löysivät, useampia päiviä. Niin esim. majaili eräs komppania Uudenkylän pitäjässä (nyk. Nastolassa) kolme vuorokautta, tyhjentäen talojen aittoja, ja vei vielä mennessään lampaita sekä kattiloita muistoksi. Pohjanmaalla Lauri Wagner huoveineen vaati laitonta rahaveroa lunnaiksi siitä, ettei hän jäänyt kauemmaksi aikaa joka paikkaan talonpoikien rasitukseksi. Viipurin läänin rajapitäjät olivat noista läpimarsseista tulleet niin typötyhjiksi, että Viipurin maaherra ei sanonut tietävänsä, miten ja mistä saisi linnaan tarpeellisen muonan hankituksi. Niiltä seuduilta olivat huovit vieneet hevosetkin Venäjälle kanssansa, ettei jäänyt juhtaa, millä kyntää peltoja. Suurin joukoin olivat talonpojat jättäneet tilansa autioiksi ja paenneet, mikä Käkisalmen lääniin, mikä Inkeriin, mikä Vironmaalle. Papitkaan eivät olleet paremmassa turvassa; pappilatkin olivat aina täynnä noita pakkovieraita, ja usein oli kirkkoherran itse täytynyt ottaa ohjat käteen ja lähteä heitä kyytiin. Tuskissaan oli kansa paikoittain tarttunut aseihin ja yrittänyt vastarintaa. Tuuloksen kirkolla esim. oli noussut kahakka Eevert Hornin ratsumiesten sekä talonpoikain välillä, joista jälkimäisistä varsinkin useat saivat surmansa tai pahoja haavoja. Vielä kovempi meteli oli muutamia vuosia myöhemmin syntynyt Rautalammin pitäjässä, kun, niinkuin edellisessä luvussa kerrottiin, karkulaisia pyytävät sotamiehet tekivät kaikellaista väkivaltaa. "Olemme ennenkin vähemmästä syystä kapinan nostaneet ja voimme sen vielä tehdä", uhkasivat nuijamiesten jälkeläiset esittäessään valituksiansa Suomen kenraalikuvernöörille Gabriel Oxenstjernalle. Syyllisen sotaväen päällikkö selitti, että oli vain tahdottu talonpoikia vähän peloittaa, jotta he paremmin antaisivat karkurit ilmi; mutta Oxenstjerna pyysi kuningasta muuttamaan karkurien kiinnioton toiselle kannalle, "sillä eivät tämmöiset peloituskeinot tässä maassa kelpaa".
Pahasti myös sortivat aatelisherrat sekä virkamiehet kansaa. Kruunun rahavarat olivat tähän aikaan tuiki vähäiset, niistä ei kannattanut antaa urhoollisille sotaherroille palkintoja, ei edes maksaa virkamiehille tavallisia palkkoja. Kumpaisillekin annettiin rahan sijaan läänityksiä s.o. oikeus kantaa muutamien talojen, kylien, jopa koko pitäjienkin vakinaiset kruununverot. Joskus myös annettiin joku pitäjä tai koko läänikin jollekulle herralle vuokralle, niin että hän määrättyä vuosisummaa vastaan sai omakseen kaikki sen seudun kruununtulot. Sillä ehdolla esim. oli Henrik Flemingillä Savonmaa, Jaakko De la Gardiella Käkisalmen lääni sekä Inkerinmaa; edellisellä kuuluu olleen siitä 5,000 riksiä vuotuista voittoa.
Täten saatua valtaansa aatelisherrat ja virkamiehet käyttivät usein väärin. Paljon oli tähän aikaan tullut Ruotsin kuninkaan palvelukseen Viron saksalaisia sekä Inkerin venäläisiä pajareja, jotka Suomessa saaduissa läänityksissään tahtoivat kohdella talonpoikia samoinkuin kotona olivat tottuneet. Eivätkä olleet Suomen omatkaan herrat heitä paremmat. "Meille on ilmoitettu", kirjoitti Kustaa Aadolf v. 1613, "että enin osa aatelia Suomessa, niin hyvin Viron herrat kuin muutkin, sopimattomasti kohtelevat läänitysmaittensa talonpoikia nylkien, tyhjentäen ja köyhdyttäen heitä, niin että monen täytyy lähteä pois tilaltansa ja jättää se aivan autioksi. Siihen on suurimpana syynä se, että läänityksen saaja tietämättä, miten kauan hänen on sallittu sitä pitää, ei huoli ottaa selkoa siitä, miten paljon talonpojan kannattaisi maksaa, eikä anna armoa toistaiseksi, kunnes talonpoika paremmin jaksaisi, vaan ryöstää härät ja hevoset ja kaikki, mitä hänellä omaisuutta on. Ja näin ryöstettyänsä talot autioiksi tulee herra ja valittaa, ettei hänellä ole mitään hyötyä eikä tuloja läänityksestään, ja pyytää saada toisia, hyvissä varoissa olevia taloja sijaan, joissa, jos hän ne saapi, hän taas menettelee aivan samalla tavalla. Osa läänitysherroista riistää talot autioiksi siksi, että he saisivat ne omaan viljelykseensä ja siten kaiken hyödyn niistä, vieläpä pakoittavat läänityksensä muita talonpoikia viljelemään näitä autiotiloja herransa hyväksi. Niin myös ovat he semmoisen kiskomiskeinon keksineet, että jos vilja, voi tai muu veroparseli jolloinkin on kalliissa hinnassa, pakoittavat herrat talonpoikia suorittamaan veronsa rahassa. Näiden ja toisten samallaisten rasitusten johdosta joutuu viimein koko maa autioksi, asumattomaksi ja viljelemättömäksi, niin ettei kruunu siitä vasta voi saada mitään veroa eikä hyötyä."
Jos rupeaisimme tässä kertomaan kaikkia asiapapereissa mainituita esimerkkejä läänitysherrojen sorrosta, niin ei siitä tulisi pian loppua; tyytykäämme kuitenkin ainoastaan muutamiin. Aksel Kurki, vaikka itse olikin vanha soturi, ei katsonut häpeäkseen kaikin tavoin ahdistaa erästä ratsumiestä, saadakseen hänet luopumaan talostaan, jota hän tahtoi itsellensä. Hän ryösti sen kerran tyhjäksi ja poltti tuvan tuhaksi; toisella kerralla hän väijyi ratsumiehen henkeäkin. — Henrik Fleming ryösti eräältä läänitystalonpojaltaan viljaa sekä karjaa, ja tahtoi pakoittaa talonpoikaa antamaan hänelle verotilansa rälssitaloksi; sillä samalla tarkoituksella pieksätti hän myös isäntää. Käräjille kutsuttuna hän tuomarin edessä lupasi maksaa talonpojalle sovittajaiset, vaan perästäpäin, kun niitä tultiin perimään, hän vain nauroi talonpojalle vasten silmiä. Pahimmat talonpoikien sortajat siihen aikaan olivat sittenkin Raaseporin kreivi Sten Leijonhufvud sekä Virosta tullut Kaprion linnanisäntä Jaakkima Berends eli Berndes.
Edellisestä kuningas valitti itsellään olevan enemmän vastusta kuin koko muusta Suomenmaasta. Veroja kootessaan käytti kreivin vouti laittoman suuria mittoja ja puntareita. Aivan luvaton vero otettiin saariston luotseilta, joilla oli vapauskirja kuninkaalta. Päivätöitten määrää enennettiin mielin määrin, ja välistä vaadittiin koko vero rahassa, jolloin viljatynnyri arvioitiin kahdeksi riksiksi, voileiviskä samoin, siis kahden-, monenkertaiseen hintaan. Ja jos talonpojat tämmöisestä vääryydestä valittivat oikeuteen, niin kreivi panetti heidät rautoihin ja viskautti pimeihin vankikomeroihinsa, eikä sen jälkeen koskaan suonut kotirauhaa. Neljältä Karjan mieheltä oli hän ottanut pois laillisilla markkinoilla ostetut hevoset eikä antanut heille mitään korvausta. Eivätpä olleet edes kruunun tavarat ja virkamiehetkään häneltä paremmassa turvassa. Hän oli itselleen anastanut sen sotaveron, joka v. 1613 oli suoritettu hänen kreivikunnastaan, vieläpä pannut köysiin ja torniin kruununvoudin, joka tätä laittomuutta koki estää.