Berndes oli rakentanut asuinkartanonsa Peippolan talon maalle Elimäelle, aikoen sen tilan kokonaan rälssikseen, vaikkei hänelle oikeastaan oltu muuta kuin sen kruununvero läänitetty. Talonpoika valitti oikeuteen ja sai vahvistuksen omistusoikeudellensa. Mutta kun hän kotiin tultuansa iloisella mielellä kävi peltoansa kyntämään, ilmaantui yht'äkkiä herran vouti kahden rengin kanssa, jotka rikkoivat sahran, pieksivät talonpoikaa, repivät häneltä puolen partaa ja veivät hevosen. Töin tuskin pääsi mies parka itse heidän kynsistään metsään pakoon. Kohta sen jälkeen laitettiin hänen paras peltonsa rouvalle huvipuistoksi. Vouti käskettiin näiden tekojen tähden käräjiin, mutta rouva (Ungern-Sternbergin sukua, joka Virossakin oli yli muiden kuuluisa talonpoikien sortamisesta) kielsi häntä menemästä; ja kun tuomari jonkun aikaa sen jälkeen kirkkorannassa, rouvan juuri astuessa veneeseensä, moitti tätä laitonta käytöstä, sai hän vain vastauksekseen: "mitä asiaa voudillani olisi käräjiin, kun hän ei ole tehnyt mitään pahaa; sillä talo on minun eikä talonpojan!" Saadakseen talonpojan luopumaan oikeudestaan käytti Berndesin herrasväki jos joitakin kiusaamiskeinoja. Joka kerta kun sotamiehiä marssi pitäjän läpi, toimitti rouva aina niin, että suunnaton joukko tuli hänen vihamiehensä osaksi. Niinpä kerta majaili 10 Eevert Hornin huovia siellä useampia päiviä ja söi suuren osan talon viljavaroista, löydettyänsä ne salakuopasta, jonne ne olivat kätköön pantuina. Kun ei siitä vielä ollut apua, alkoi Berndes estellä talonpojan karjaa tämän omasta kaivosta, ja viimein poltti häneltä asuintuvan. Itsepäinen suomalainen rakensi sen uudestaan, vaan herra poltti sen jälleen. Nyt keksi talonpoika itselleen uuden turvakeinon; hän varusti huovin ratsuineen, asuineen Venäjän sotaa varten. Sillä keinoin, hän toivoi, pääsisi hänen talonsa verottomaksi ja tulisi siis sitä rasittava läänitys peruutetuksi. Mutta kuinkas kävi! Berndes ryösti talonpojalta hänen sotaratsunsa, vieläpä sai hänet ensi käräjillä tuosta huovin varustamisesta tuomituksi 40:n talarin sakkoihin, joiden lisäksi tuli vielä toiset 40 talaria sen johdosta, että hän oikeuden oman edellisen päätöksen nojalla oli kylvänyt peltonsa. Berndes ei myöskään pitänyt kruunun käskyistä lukua. Hän ei sallinut, että hänen alustalaisiltansa otettiin kyytihevosia, ja kun kerta nimismies tuli Peippolaan, niin rouva, joka luuli hänen tulleen kyydinapua vaatimaan, pieksätti miesparan pahanpäiväiseksi. Siitä tuomitsi oikeus sakkoja, mutta rouva ei maksanut. Päinvastoin hän jonkun aikaa myöhemmin, kun Porvoon pormestari häntä nuhteli, vastasi pilkallisesti: "Yksi ainoa vääryys vain sille tolvanalle on tehty, se nimittäin ettei hän saanut selkäänsä tarpeeksi!" Maaherra itse kirjoitti nyt ja käski rouvan rangaista palvelijaansa, joka nimismiestä oli piessyt, mutta rouva vastasi, ettei hän ollut maaherran käskyläisiä.

Vieläkin rasittavammat kuin sotaväen ja aatelisherrojen sortamiset olivat kruununvoutien kiskomiset ja petokset. Sotaväki harjoitti väkivaltaa toki vain ajoittain läpimarssiessansa ja aatelisherrat tekivät vääryyttä vain paikoittain, heidän läänityksillään; mutta voudeilta ei ollut turvaa milloinkaan eikä missään. Nämät virkamiehet, vaikka he melkein kaikki olivat Suomen kansan omaa lihaa ja luuta, olivat kansalaistensa pahimpana vitsauksena. He olivat alhaista sukuperää, ilman vähintäkään sivistystä. Raha oli heidän ainoa jumalansa, jonka vuoksi he yhtä vähän välittivät kunniastaan kuin sielustaan. Torsti Sveninpojasta Pohjanmaalla esim. valitettiin, että hän veroja kootessaan aina säännöllisesti otti viisi naulaa hyväntekijäisiä joka leiviskältä. Sama mies usein myös vaati rahaa veroparselien sijasta, määräten niille kohtuuttomia hintoja, niinkuin humalista 75 talaria kippunnalta, härästä 6 talaria, vaikka hän ei tiliinsä kirjoittanut muuta kuin 30 t. edellisistä, 5 jälkimäisistä; jäännöksen pisti hän omaan taskuunsa. Toiset voudit koroittivat veroja mielinmäärin, usein myös kiskoivat samaa veroa kaksi, jopa kolmekin kertaa, väittäen ettei se vielä ollut maksettu! Muutamat joka vuosi yhä vielä kokosivat vanhaa pappisveroa, vaikka se jo aikaa sitten oli lakkautettu. Kruunuakin he toiselta puolen pettivät sillä, että joka vuosi kirjoittivat tileihinsä suuria rästejä, vaikka melkoinen osa oli täydesti maksettu. Usein myös he tekivät kaikellaista väkivaltaa. Yli-Satakunnan vouti esim. oli eräältä talonpojan leskeltä ryöstänyt lehmän ja lyönyt akkaa, vieläpä sitten estänyt hänet käräjille pääsemästä. Maskun vouti oli piessyt ja pannut rautoihin Henrik Hornin palvelijan, kun tämä tahtoi valvoa herransa oikeutta taloon, jonka vouti oli toiselle antanut.

Tulipa kuninkaan korviin myös papeistakin paljon valituksia, vaikka niiden, jos kenen, olisi pitänyt olla kansan suojana. Moni heistä mielin määrin enenteli saataviansa; sanottiinpa Kokkolan kirkkoherran pieksävänkin seurakuntalaisiansa, saadakseen heitä suostumaan laittomaan tiunnin koroitukseen. Herra Tuomas, Tenholassa, oli laittomasti ottanut niitynpalstan hautauslehmän sijasta. Samoin teinitkin (koulupojat), kun he joutoaikoinansa vanhan tavan mukaan kävivät pitäjällä, vaativat apua ikäänkuin heille tulevaa oikeutta, haukkuen, kiroten ja tehden väkivaltaa, jollei heille annettu.[3]

Kaikkia näitä valituksia kuunteli Kustaa Aadolf suopeasti, väsymättä, viipyen niiden tähden joka paikassa. Osa niistä ratkaistiin ja autettiin heti paikalla, jos asia oli selvä; toiset jätettiin ensin uskottujen miesten tutkittaviksi. Törkeämpää väkivaltaa tehneet sotamiehet hirtettiin, lippu rinnassa, jossa oli selitys rikoksesta; pienemmät pahanteot rangaistiin vankeudella. Vahinkoa kärsineille talonpojille annettiin veronhuojennus siksi vuodeksi. Samassa järjestettiin asiat niin, että vasta olisi vähemmän tilaisuutta samallaisiin tekoihin. Kuningas käski että sotaväki, niin paljon kuin mahdollista kuljetettaisiin laivoilla; ja jos marssi maata myöten oli välttämätön, piti maaherrojen tarkkaan valvoa, ettei epäjärjestystä tapahtuisi. Myöhemmin, v. 1621, sääti Kustaa Aadolf ennen jo mainitut ankarat sota-artikkelinsa, joilla keinoin hän saikin aikaan, että valitukset sotamiehistä melkein kokonaan loppuivat. — Voudeista suuri joukko pantiin pois viralta, moni pistettiin vankeuteenkin, ja uusille sijaan tulleille annettiin ankaria varoituskirjeitä. Välistä kuningas lopettaa nämät seuraavilla sanoilla: "Jos et tätä tyystin tottele, niin ei ole niininuora sinulle liika hyvä!" Tämä ei ollutkaan mikään tyhjä uhkaus, vaan hirsipuissa nähtiin vähä väliä vääriä vouteja roikkumassa. Turusta sitten julisti Kustaa Aadolf asetuksen voutien sekä kirjurien oikeasta menettelystä suomalaisia alamaisia kohtaan, josta useampia satoja kappaleita levitettiin kansan pariin ja jossa ensi kertaa käskettiin antaa verokuitteja. Jonkun aikaa myöhemmin ilmestyi vielä toinen hyödyllinen säädös: voudit, jotka ennen olivat kuuluneet kaukana Tukholmassa istuvan rahakamarin alle, määrättiin nyt lääninsä maaherran valvottaviksi. Maaherrat, lähempänä ollen, saattoivat paremmin pitää vouteja silmällä. Itse olivat nämät läänien ylimmät hallitusmiehet korkeampaa sukua ja paremmin kasvatetut, niin että he paljoa harvemmin antoivat syytä valituksiin. Nämät molemmat asetukset estivät suuresti voutien ahneutta, vaikka niin juurtunutta pahaa tapaa ei kuitenkaan vielä saatu pitkään aikaan kokonaan poistetuksi.

Vaikeammat parantaa olivat jäljellä olevat kaksi yllämainituista epäkohdista. Kustaa Aadolf antoi tosin anteeksi 1614 vuotta vanhemmat rästit; niin myös soi hän yksityisissä tapauksissa veronhuojennusta joksikuksi vuodeksi; sillä, sanoi hän, veroja ei saa niin armahtamatta ottaa, että talonpoika tulee aivan tyhjäksi ja jättää talonsa autioksi. Mutta ylimalkaan oli verokuorman vähennys mahdoton valtakunnan vaikean tilan tähden; päinvastoin täytyi yhä vaan vaatia joku (niin sanat tavallisesti kuuluivat) "pikkuinen" suostuntavero lisäksi. Samoin oli läänityslaitoksen laita. Kuningas tosin ei sanonut voivansa sallia Suomen talonpoikien sortamista, josta koko maa viimein joutui autioksi. Senvuoksi hän ensi innossaan, huomattuaan niistä johtuvat epäkohdat, peruutti kaikki läänitykset. Mutta hän huomasi pian, että "varsinkin Suomessa" oli mahdotonta muulla lailla tulla toimeen, koska kruunulla ei ollut rahavaroja. Ainoa, minkä hän saattoi tehdä, oli siis se, että hän kielsi liiat, laittomat veronotot ja jakeli läänitetyille talonpojille suojeluskirjoja. Mutta siitä ei ollut suurta apua, koska tottelemattomuudesta ei seurannut rangaistusta. Kustaa Aadolf ei näy hallituksensa alussa uskaltaneen suututtaa aatelia ankaruudella. Vähitellen vasta veti hän siinäkin suhteessa ohjat tiukemmalle. Erittäin kummastuttava oli hänen käytöksensä tuota julkista väkivallantekijää ja kruununkin oikeuden rikkojaa, Raaseporin kreiviä kohtaan. Hän oli lähettänyt Leijonhufvudille nuhteita sekä varoituksia, antanut virkamiehilleen suojeluskirjoja ja sanonut: "Semmoista en ulkomaiselta valtiaaltakaan kärsisi, sitä vähemmän omalta alamaiselta!" Mutta parin kuukauden perästä, kun ei kreivi antanutkaan anastamaansa kruununveroa takaisin, oli Kustaa Aadolf kirjoittanut tällä kertaa kuitenkin antavansa anteeksi ja sallivansa kreivi Stenin pitää, mitä jo oli ottanut. Nyt Turussa ollessaan käski kuningas Leijonhufvudin eteensä vastaamaan tehdyistä pahanteoista; vaan kun kreivi ei tullut, raukeni asia jälleen siihen. V. 1636 vasta, kuninkaan kuoleman jälkeen, menetti Sten Leijonhufvud viimeinkin kreivikuntansa. Samoin myös sai Berndes pitää vääryydellä anastamansa Peippolan; vasta kun mies oli kuollut, täytyi lesken siitä luopua.

Huhtik. 19 p., juuri kun Kustaa Aadolf herroineen par'aikaa istui illallispöydässä Turun linnassa, kuului yhtäkkiä hätähuuto: "Tuli on valloillaan!" Se oli päässyt irti ruokasalin ylisessä kamarissa ja kiihtyi kovassa myrskyssä niin hirmuiseen voimaan, että vähän ajan kuluttua koko linna oli ilmitulessa. Ei saatu pelastetuksi paljon mitään sen irtaimesta kalustosta, ei edes kuninkaan matkakapineitakaan. Yleisessä häiriössä jalosydäminen kuningas kuitenkin muisti linnan alisissa holveissa vankeja, jotka kaikkein ensiksi korjattiin. Palon jälkeen täytyi Kustaa Aadolfin muuttaa kaupunkiin, yksityiseen porvaritaloon asumaan. Silloin näet ei vielä ollut mitään ravintoloita, vaan majoitettiin läpikulkevat korkeat matkalaiset tavallisesti kahden porvarin, Kasper Pilin ja Hannus Kirjansitojan luo.

Turusta jatkettiin matkaa itäänpäin merta myöten, joka silloin, kun ei höyrylaivoista vielä ollut mitään aavistusta, kävi sangen hitaasti. Turusta oli lähdetty toukok. 3:na p:nä ja vasta 8:na oltiin Helsingissä. Vastatuulen tai tyynen aikana poikettiin joskus johonkin maakartanoon. Niin esim. vietti Kustaa Aadolf toukok. 22-24 p. Arvi Vildemanin luona Tiusterkylässä likellä Porvoota, missä korkeaa kävijää kovin runsaasti kestitettiin. Ainakin oli yksi hänen seuralaisistaan, Saksin-Lauenburgin herttua Julius Henrik, siellä niin "hyvässä pohmelossa", ettei kyennyt kirjoittamaan kuittia lippukuntansa palkkarahoista, jotka hänen käsiinsä annettiin. Ajan luonnetta sekä samassa kruunun kukkaron tyhjyyttä kuvaa sekin seikka, että kuningas pitkin matkaa poimi kaikellaisilta ihmisiltä suurempia tai pienempiä lainoja Venäjän sotaa varten. Vildemanilta esim. hän sai 300 talaria, Viipurin porvaristolta 1,129, pormestarilta erikseen 166 talaria ja 12 äyriä, kolmelta muulta porvarilta yhteensä 1,378 t., Juhana De la Gardielta muutamia tuhansia, eräältä Viipurin satamaan sattuneelta Hollannin laivurilta 6,290 t., Eevert Hornilta 200:n Unkarin kultakolikon arvoiset kultavitjat y.m.[4] Vakuudeksi suotiin lainanantajille läänityksiä.

Koko kesän Venäjällä sodittuaan palasi Kustaa Aadolf syksyllä taas laivalla Suomen rantaa pitkin Ruotsiin. Ahvenanmaalla hän viipyi nyt koko viikkokauden, marrask. 3-11 p., huvikseen metsästellen. Ahvenan mantereella oli näet siihen aikaan erittäin runsaasti kaikellaisia metsänotuksia, erittäinkin hirviä, joita siellä säilytettiin kuningasta varten. Ei ollut siellä kenenkään lupa ampua, ei edes metsäkoiriakaan pitää. Kustaa Aadolf vielä kovensi tämän kiellon. Jokaisesta luvattomasti ammutusta hirvestä piti sakkoina maksettaman kruunulle kolme härkäparia, jokaisen jäniksenkin surmasta yksi härkä. Talonpojat kuitenkin usein rikkoivat tätä lakia; he eivät tosin ampuneet hirviä, vaan tappoivat niitä viritysjousilla tai muilla satimilla, kun ne heidän pelloillaan kävivät vahinkoa tekemässä. Kuningas senvuoksi varoitti heitä ankarasti, käskien heidän ajaa hirvet pois hiljaa, varovaisesti, ettei niille tulisi vahinkoa. Hirventaposta määrättiin nyt kuolemanrangaistus, taikka, jos kuningas syystä tai toisesta tahtoi henkeä armahtaa, piti rikollinen iäkseen lähetettämän Inkeriin, joka silloin oli Ruotsin valtakunnan Siperia.

2. Helsingin Herrainpäivät.

Keväällä 1615 purjehti Kustaa Aadolf Narvaan ja vietti sen kesän ynnä osan syksyä Venäjän sodassa. Talvenkin päätti hän olla likellä rajaa, voidakseen itse valvoa rauhan hieromisia sekä samassa sotavarustuksia.