Marrask. 1 p. lähetti hän sitten Narvasta julistuksen kaikille Suomen säädyille, käskien heitä tammikuun keskipaikoilla puheillensa Helsinkiin. Kutsutut olivat kaikki laillisessa iässä olevat aateliset; pappissäädyn puolesta piispa ynnä kaksi tuomiokapitulin jäsentä sekä yksi pappi kustakin kihlakunnasta; sitten 1 pormestari, 1 raatimies ja 1 porvari joka kaupungista, sekä 2 talonpoikaa kustakin kihlakunnasta. Aatelissäädyssä oli siis edustamistapa toisellainen kuin tätä nykyä. Toinen eroitus oli sitä paitsi vielä siinä, että myös kaikki ratsumestarit ja jalkaväen kapteenit sekä yksi alapäällikkö ja kaksi sotamiestä kunkin mukana olivat kutsutut; näillä edusmiehillä oli sijansa ja äänestysoikeutensa aatelissäädyssä.

Tammik. 22 p. 1616 Kustaa Aadolf itse avasi Helsingin herrainpäivät.[5] Aateliston parissa olivat Aksel Oxenstjerna (vaikka ruotsalainen, hänelle äsken suodun Kemiön kreivikunnan puolesta), meille jo ennestään tutut vanhat herrat Yrjö Boije, Aksel Kurki, Götrik Fincke y.m. Papistoa edusti vanha piispa Eerikki Sorolainen sekä 20 muuta hengellistä herraa. Upseereja oli 10, joiden joukossa ei kuitenkaan ketään mainiompaa. Porvariston lähettiläitä oli Turusta, Viipurista, Helsingistä, Porvoosta, Tammisaaresta, Naantalista, Raumalta, Uudestakaupungista, Porista, Vaasasta ja Oulusta — muita kaupunkeja ei vielä ollutkaan meidän maassa. Senaikuisten kihlakuntien luvun ilmaisevat talonpoikaiset edusmiehet; niitä oli Pohjanmaalta (joka oli kaikki yhtenä kihlakuntana), Ylisestä ja Alisesta Satakunnasta, Piikkiöstä, Vehmaalta, Maskusta ja Halikosta Varsinais-Suomessa, Raaseporin ja Porvoon lääneistä Uudellamaalla, Hollolasta, Sääksmäeltä ja Hattulasta Hämeessä, Suuresta ja Pienestä Savosta (etelä- ja pohjoisosasta) sekä Äyräpäästä, Jääskestä ja Lapvedeltä Viipurin läänissä.[6] Käkisalmen läänistä ei ollut edusmiehiä, sillä tällä uudella voittomaalla, samoin kuin myös Itämeren maakunnilla, ei ollut äänioikeutta Ruotsin valtakunnan asioissa.

Kustaa Aadolf piti ensiksi pitkän, omakirjoittamansa puheen. "Jalot, korkeasukuiset, hyväsukuiset, korkeaoppiset, älykkäät ja rehelliset,[7] hyvät herrat ja maanmiehet!" lausui hän heille. "Kauan aikaa olen jo halunnut päästä käymään tällä maanäärellä, pitääkseni teidän eduksenne Ruotsin lakia voimassa ja tiedustellakseni teidän valituksianne. Kiitoksia siitä, että te suotuisasti olette tänne tulleet, niin että me nyt voimme muutamista tämän maan asioista ynnä myös muutamista koko valtakunnan etua koskevista seikoista keskustella." Hän muistutti nyt heille, miten Sigismund kuningas aikoinaan oli viekkaudella koettanut saattaa paavilaisen pimeyden takaisin maahan, jonka johdosta häneltä kruunun perintöoikeus riistettiin. Senkin jälkeen oli hän aina koettanut sodalla Virossa sekä Ruotsiin ja Suomeen lähetetyillä valhekirjeillä saada häiriötä aikaan. "Summa on se", sanoi Kustaa Aadolf, "että hän voimiansa myöten koettaa luovuttaa minusta alamaisteni sydämiä, jonka tähden suosiollisesti kehoitan teitä varomaan tämmöisiä hänen kirjeitänsä sekä myös varoittamaan naapureitanne, pitäjäläisiänne sekä maakuntalaisianne, etteivät he antaisi houkutella itseään." Hän selitti myöskin, miten Sigismund, "lähinnä syntisyyttämme" oli suurimpana syynä Venäjänkin sotaan. Hän oli koettanut saada Venäjää ensin liittolaiseksensa, sitten valtansa alle, jota vaaraa estääkseen Kaarle kuningas oli tullut venäläisten avuksi. "Saattaapa nyt", virkkoi hän, "monen sekä ulkomaalaisen että myös oman maan miehen silmissä näyttää oudolta, että me olemme sitten joutuneet ilmisotaan noiden autettaviemme, venäläisten kanssa." Siihen hän taas selitti venäläisten häilyväisyyden olevan syynä, he kun eivät ruvenneetkaan antamaan ruotsalaisille avun palkkioksi luvattua Käkisalmea. "Tarpeellista on siis", lopetti hän viimein, "että te olette varoillanne ja otatte varoituksen venäläisten esimerkistä, huomaten, kuinka moninaisia onnettomuuksia vallankumoukset tuottavat, varsinkin kun keskinäinen eripuraisuus saa ne aikaan. Ajatelkaa myös tämän nykyisen Venäjän sodan syntyä, ettei se ole Kaarle kuningas vainajan eikä myöskään minun tahdostani alkanut eikä näin kauan pitkittynyt. Pysykää siis, te hyvät miehet, yhtä uskollisina minulle kuin tähänkin asti, niin pyydän vastakin, niinkuin tähän saakka, aina hartaimmasti harrastaa teidän etuanne ja edistää rauhaanne sekä onneanne, johon Jumala Kaikkivaltias suokoon armonsa!"

Tällä tavoin siihen aikaan, kun ei vielä sanomalehtiä ollut, annettiin kansalle tietoa valtakunnan asioista. Tämän puheen perästä luetti sitten kuningas säädyille kolme esitystänsä: että luja liitto tehtäisiin Sigismundin vehkeitä vastaan ja ryhdyttäisiin suojelushankkeihin Venäjän sotaa varten; että samallaiseen sotaveroon kuin v. 1613 suostuttaisiin; että edellisenä vuonna Ruotsissa säädetty kyytiasetus myös Suomessa pantaisiin voimaan. — Valtiopäiväkeskustelut eivät silloin olleet pitkällisiä; ne kestivät ainoastaan kymmenen päivää, ja helmik. 2 p:nä oli jo päätös allekirjoitettu. Herrainpäivämiehet sanoivat sekä omasta että myös kotona olevien säätyläistensä puolesta tarkkaan miettineensä kuninkaan esityksiä, joista he nyt antoivat seuraavan vastauksen: 1) he vakuuttivat, ettei heitä koskaan voi houkuttelemalla saada luopumaan uskollisuudestansa kuninkaallista majesteettiä ja isänmaata kohtaan, ja jollei Sigismund suostu kohtuulliseen sovintoon, niin tahtovat he yhtenä miehenä seisoa häntä sekä hänen seuraansa vastaan; 2) koska Sigismund sekä venäläisten häilyväisyys oli ollut syynä tähän nykyiseen sotaan, ja jos venäläinen on vihollisuuteensa niin paatunut, ettei se mistään kohtuullisista ehdoista huoli, lupasivat he kaikin voimin tehdä sille vastarintaa, varojansa ja henkeänsä säästämättä; 3) kiittivät he kuninkaallista majesteettiä viime vuonna julistetusta kyytiasetuksesta, jonka he kyllä katsoivat terveelliseksi ja hyödylliseksi, jos sitä vain noudatettaisiin; 4) lopuksi he suostuivat lisäveroon valtakunnan suuren puutteen ja tarpeen tähden. — Samana päivänä Suomen säädyt myös lähettivät "Ruotsin kaikille säädyille" pitkän kirjeen, muistuttaen, kuinka täällä rajalla oli oltu miesmuiston ajat linnaleirin sekä muiden kuormien rasittamat ja aina sodan jaloissa, varsinkin tuon epäluotettavan naapurin venäläisen tähden, jolta ei edes rauhankaan aikana saa täydessä turvassa kotona istua. Siitä huolimatta ja vaikka edellisen kesän vuodentulo oli ollut huononpuolinen, olivat he varojansa ja voimiansa myöten myöntäneet sotaveroa. Ja vaikka heillä ei suinkaan ollut syytä epäillä, etteivät hyvät Ruotsin herrat ja miehet kernaasti myöntäisi hekin samallaista veroa ja tulisi tällä turvattomalla rajalla asuvien avuksi, tahtoivat he kuitenkin Ruotsin säädyille huomauttaa vaarallista tilaansa ja muistuttaa, kuinka auliisti suomalaiset aina tarpeen tullessa olivat apuansa heille antaneet, niinkuin vastakin lupasivat viimeisiin voimiin saakka antaa. Lopuksi he lausuivat lujana luottamuksenansa, että niin kauan kuin ruotsalaiset ja suomalaiset ovat yhtä mieltä, ei ole pelkoa mistään ulkovihollisesta. — Tämän kirjeen jäljennös lähetettiin jokaiseen Ruotsin maakuntaan, joista pian tulikin suosiollisia vastauksia. Ruotsalaiset kiittivät Suomen säätyjä, koska he olivat tähän sotaveroon suostuneet, luvaten hekin henkiin ja veriin asti auttaa kuninkaallista majesteettiä ja isänmaata, sekä muistaa uskollista, ystävällistä apua, jonka he hädässä ollessaan aina olivat suomalaisilta saaneet, "joka ystävyys ja sopu aina edelleen pysyköön". — Helsingissä myönnetty vero suoritettiin sitten myöskin kaikkialla Ruotsissa.

Oikeastaan olisi tämmöinen päätös uudesta verosta, jonka suomalaiset koko valtakunnan puolesta olivat tehneet, ollut tehtävä yhteisillä valtiopäivillä. Mutta olivatpa toiselta puolen Ruotsinkin säädyt monta kertaa tehneet päätöksiä koko valtakunnan puolesta, vaikkei ollut yhtään suomalaista läsnä. Silloin esim., kun Elfsborgin lunastussumma myönnettiin, rasittavin kaikista tämän ajan suostuntaveroista, ei liene ollut ketään meidän maastamme saapuvilla. Semmoisissa tapauksissa kuitenkin aina perästäpäin lähetettiin pari valtaneuvosta Suomeen, jotka kävivät joka maakunnassa asianomaisten allekirjoituksia kokoomassa. Juuri mainittu päätös ei muuten toisessakaan vielä tärkeämmässä kohdassa ollut säännön mukainen; siinä ei ollut nimittäin yksikään talonpoika ollut osallisena. Sitä varten oli ainoastaan valiokunta kolmesta ylhäisemmästä säädystä ollut kokoonkutsuttuna. Näin vähän vielä pidettiin lukua perustuslain puustavista. Ylimalkaan ei pidetty siihen aikaan valtiopäiville tulemista niin paljon kansan oikeutena, kuin pikemmin monasti raskaalta tuntuvana velvollisuutena. Kuningas avauspuheissaan joskus pyysi anteeksi, että hänen niin tiheään täytyi "rasittaa säätyjä herrainpäivillä". Erittäin on mainittu, että suomalaiset, joilla oli pitkä, vaivalloinen matka ja laihempi kukkaro, olivat vastahakoisia tulemaan valtiopäiville ja usein saapuivat niihin sangen myöhään. — Kustaa Aadolf muuten pani valtiopäiväjärjestyksellänsä vuodelta 1617 tälläkin alalla suuremman säännöllisyyden alkuun.

Monessa muussa suhteessa, paitsi jo mainituissa, olivat myös tavat ja menot valtiopäivillä toisellaiset kuin tätä nykyä. Julkisuutta esim. pelättiin suuresti. Kuulijoita ei sallittu säätyjen kokouksissa, vain aatelissäädyssä oli nuorilla aatelisjunkkareilla lupa oppimisen vuoksi olla läsnä. Ei myöskään kuninkaallisia esityksiä annettu valtiopäivämiehille kotiin luettaviksi, ettei ne muka ennen aikojaan tulisi pahansuopien ulkomaalaisten tietoon, vaan olivat ne säädyn kokouksissa mietittävät ja tutkittavat.

Helsingin herrainpäivillä kyydistä tehty päätös koski rasitusta, josta ei edellisessä luvussa vielä ole ollut puhetta, vaan joka oli kaikkein kipeimpiä kohtia. Vanhastaan oli näet se määräys olemassa Ruotsin valtakunnassa, että maantien varrella olevissa pitäjissä talonpoikien piti maksutta kyyditä ja syöttää kuninkaan asioilla kulkevia virkamiehiä. Tämä jo itsessään olisi ollut sangen suuri kuorma, sillä siihen aikaan, kun ei postilaitosta ollut, joka olisi voinut kuljettaa kirjeitä, täytyi virkamiesten alinomaa olla maantiellä liikkeellä. Paitsi sitä että paikkakunnan virkamiehet ja läänin maaherra matkustelivat, liikkui usein kuninkaan käskyläisiä, jotka puhuttelivat kansaa valtiopäivillä myönnetyistä veroista, tai tutkivat kuninkaalle tehtyjä valituksia, tai vaativat voutien tilejä, tai hakivat ja ottivat kiinni karanneita sotamiehiä, kruunun merimiehiä ja kruunun päiväläisiä, tai kuljettivat paikkakunnan virkamiehille kuninkaallisia kirjeitä; vieläpä niiden lisäksi kulki kruunun ketunpyytäjiä y.m. Näillä oli usein koko joukko palvelijoita ja seuralaisia mukanaan, sitä enemmän, mitä suurempi itse herra. Tämä kyytirasitus oli sitä tuntuvampi, koska se ei ollut kaikkien maanomistajien kannettavana. Rälssimaitten talonpojat olivat lain mukaan ainoastaan puoleksi velvolliset siihen ottamaan osaa, ja aatelisherrat, varsinkin Suomessa, estivät tavallisesti kaiken kyydin ja kestitsemisen alustalaisiltaan, vieläpä läänitysmaittenkin talonpojilta, kiskoen sen sijaan itselleen sitä suurempia veroja. Kaiken sen lisäksi tuli vielä, että vapaata kyytiä suuresti väärinkäytettiin. Aatelisherrat ja virkamiehet vaativat silloinkin talonpojilta maksutta hevosia sekä ruokaa, kun he matkustivat yksityisillä asioillaan tai huvikseen, rouvineen, lapsineen menivät toinen toisensa luokse häihin, hautajaisiin tai muihin pitoihin. Samoin myös tekivät aatelin palvelijat; samoin porvaritkin antoivat usein talonpoikien ilmaiseksi kuljettaa kauppakuormiansa. Eikä siinä kyllin, että kansaa laittomalla kuormalla rasitettiin, vaan tehtiinpä lisäksi tätä muka oikeutta harjoittaessa kaikenlaista väkivaltaa. Nimismiehet ja neljännysmiehet, jos he joskus uskalsivat pitää muiden talonpoikien puolta, saivat selkäänsä. Samoin isännät niissä taloissa, joihin poikettiin, saivat osakseen haukkumisia ja kirouksia, lyöntejä ja korvapuusteja, niin ettei ollut minkäänlaista kotirauhaa.

Korkeimmat aatelisherrat Suomessa olivat näissä ilkitöissä ensimäisiä miehiä. Mauri Horn, Joensuun herra, palatessaan kerran v. 1616 Venäjältä, majaili Kirkkonummella kuuden miehen kanssa muutamissa taloissa; näiltä isänniltään hän otti olutta, vaan syrjäisemmistä taloista, missä he eivät ennättäneet itse käydä, hän sen sijaan vaati olutrahaa, 2 äyriä talolta. Toinen upseeri, Hannu Ram, edellisenä vuonna Venäjälle mennessään, otti eräässä paikassa useilta talonpojilta viikoksi eväitä, vieläpä rahaakin lisäksi, keltä 24 äyriä, keitä vähemmän. Eerikki Pärttylinpoika, Mälsälän herra, kootessaan Elfsborgin veroa, oli kuljeskellut Kyminkartanon läänissä kahdeksalla hevosella, ja sitä paitsi hänellä oli vielä sama verta joutilaita varahevosia, jotka kaikki olivat talonpoikien elätettävät. Joka paikassa hän otti, ruuan ja juoman lisäksi, muutakin tavaraa väkisin. Eräässä kylässä, jossa ei ollut hevosia heti tarjona, hän pani nimismiehen rautoihin ja pakoitti hänet sitten sillä tavoin, kädet kahleissa, kyyditsemään itseään kaksi peninkulmaa. Kurjalan herra Sten Iivarinpoika tuli v. 1615, mennessään Venäjän sotaan, 35:n miehen ja yhtä monen hevosen kanssa erään lesken luokse, pieksi emäntää ja kärvensi lasten tukkaa, kun ei heti paikalla saanut, mitä vaati, ja kun leski häntä Ruotsissa annetusta kyytiasetuksesta muistutti, hän vain pilkalla kirosi: "Mene sinä hiiteen asetuksinesi!"

Örebron valtiopäivillä 1614 oli näiden syitten tähden päätetty laittaa kestikievareita aina kahden tai puolenkolmatta peninkulman päähän, joissa kuninkaan virkamiehet ja aateliset yksityisillä matkoilla käydessään saisivat määrätystä kohtuullisesta taksasta hevosia sekä ravintoa. Muiden matkalaisten piti sopia, miten saattoivat, talonpoikien kanssa. Ainoastaan kruunun asioilla kulkevat saisivat vapaan kyydin ja ravinnon. Matkallansa Suomessa samana vuonna sai kuitenkin kuningas Kustaa Aadolf joka paikassa kuulla, ettei tästä asetuksesta ollut mitään apua. Hän käski siis ankarasti, että voutien piti valvoa tätä asiaa, uhaten: "jos joltakulta alamaiselta vaikka vain kanakin ryöstetään, etkä toimita hänelle korvausta, niin saat sen omalla päälläsi maksaa". Ja sitten hän antoi alussa vuotta 1615 uuden ankaran julistuskirjan, joka myös suomeksi painatettiin, ollen ihan ensimäinen painettu asetus meidän kielellämme. "Vaicka me", kirjoitti kuningas, "Herranpäivil, quin vijmen Örebroos pidettin, meiden kirioituxen cautta olemma pois kieldäneet caicki skydit ja gestämiset nijlde, jotka ei meiden teekiriam ja todistoxem cansa uloslähetetyt ole, että jocahinen senpärästä idzens laittaman piteis, ja ychteinen cansa jongun hoistoxen (huoistuksen) saisi, niin me ymmärdhem (ymmärrämme eli huomaamme), että eivet ole site saanet nautita heiden hyväxens quin mö toivoim, ja että ychteinen cansa niin hyvin sijtte quin enengin ombi vieran holhomisella ja skydhillä raskautettu, eivet ole nautineet rauha cotonans, tiellä ja heiden oikealla matcallans, ja vielä sijttä hosumisella ja havoilla (haavoilla) usein väkivalda heiden cochtans (kohtaansa) tapactu (tapahtuu), enämiten nijlde, joilla ei ychten todhistusta ole; sijtä me vaicutetudh olemma toista neuvoa ylösajatteleman, senpääle että alemaiset saisit rauhasa olla." — Sitten määräsi hän, ettei saisi antaa ruokaa eikä hevosia kenellekään matkalaiselle, jolla ei ollut kuninkaan passia; niille herroille, jotka laittomasti vapauttivat alustalaisensa, uhattiin läänitysten poisottoa; väkivallan teosta matkalla säädettiin kuolemanrangaistus, vankeus tai sakot aina teon törkeyttä myöten.

Nämät asetukset eivät kuitenkaan enempää kuin Helsingin herrainpäiväpäätöskään paljon vaikuttaneet, niin että säädyt olivat kyllä oikeassa arvellessansa kuninkaan esitystä hyödylliseksi, "jos se noudatetuksi tulisi." Tämä väärinkäytös oli liian juurtunut, voidaksensa pian poistua; vielä 20-30 vuotta edelleen tehdään valituksia laittoman kyydin ja kestitsemisen johdosta, vaikka ne vähitellen vähenemistään vähenevät.