Yliopistossa tervehdittiin tulijoita laululla sekä soitolla. Brahe astui sitten esiin ja piti avauspuheen. Hän kehui Suomen monia luonnollisia etuja, mutta valitti samalla sitä suurta vahinkoa, joka tähän saakka oli koitunut maalle sen johdosta, ettei nuorisolla, yhtä vähän aatelisella kuin aatelittomalla, ollut tilaisuutta antautua kirjallisiin opintoihin; siitä syystä oli moni kunniallinen suku joutunut turmioon, moni jalo luonnonlahja jäänyt viljelemättä, joista Jumalan siunauksen ja opin harjoituksen avulla olisi voinut tulla isänmaalle hyötyä. Siksi oli nyt Kuninkaallinen Majesteetti suostunut tämän uuden akatemian perustamiseen. — Kun sitten perustuskirja oli luettu, julisti Brahe piispa Rothoviuksen sijaiskansleriksi, antoi latinaisella puheella kaikki yliopiston arvomerkit hänen haltuunsa, toivotti onnea sekä opettajille että oppilaille ja käski viimein kaikki vieraat linnaan juhlapäivällisille. — Nyt kajahti taas musiikki ja laulu, jonka jälkeen Rothovius piti latinaisen puheen, julisti Petraeuksen rehtoriksi, puki punaisen kaavun hänen ylleen ja antoi hänelle yliopiston arvomerkit. Rehtori puheessaan kehoitti ylioppilaita ahkeruuteen sekä hyviin tapoihin, ja hänen jälkeensä piti vielä dekaanus opettajien, ja nuori Juhana Stålhandske oppilaitten puolesta kiitospuheita, kaikki latinaksi. — Sitten mentiin kirkkoon. Sillä aikaa kun sisällä veisattiin virttä, paukkuivat kanuunat lakkaamatta sekä torilla että myös laivassa joella; samoin myös ratsuväki ja porvarikomppaniiat ehtimiseen laukaisivat muskettejaan. Kello 4 alkoivat pidot linnassa. — Heinäk. 17 p. esittivät ylioppilaat professori Wexioniuksen johdolla ruotsinkielellä näytelmän, jonka eräs heidän Ruotsista tullut, semmoisia töitä harrastava kumppaninsa, Chronander nimeltään, oli sepittänyt.
Tätä juhlapäivää vietettiin myös muuallakin yli koko Suomen jumalanpalveluksella. Jokainen ajattelevainen tunsi selvään, että tämä oli tärkeä hetki Suomen kansan historiassa, täynnä kirkasta tulevaisuuden toivoa. "Tämän suuriruhtinaanmaan asukkaille", lausui Rothovius juhlan johdosta annetussa kiertokirjeessään papistolle, "on täten tullut niin suuri Jumalan armolahja osaksi, ettei kristinuskon tuonnin jälkeen ole senvertaista ollut suotuna." Ja Tammelinus ajantiedossaan riemuitsi:
Ah mun armast' isänmaatan', sangen suloist' Suomensaarta! Ei nyt mennä Saksan vesill', oppi korkia koton' käsill'.
Ensi alussa oli sittenkin niiden luku, jotka tätä armolahjaa riensivät nauttimaan, sangen vähäinen; elok. 17 p. oli vasta 44 sisäänkirjoitettua oppilasta, joista vaan 8 suomalaista. Mutta toisia alkoi pian karttua lisään suurin joukoin; 1641 vuoden alussa jo mainitaan olleen 250. Suurin osa näistä oli kuitenkin ruotsalaisia, joita uuden oppilaitoksen opettajien etevyys sekä myös elannon huokeus täällä "Ruotsin vilja-aitassa" oli tänne houkutellut. Jos voimme tehdä päätöksiä ensiaikoina Turun akatemiassa pidetyistä puheista ja väitöksistä, niin oli ruotsalaisten luku 2/3 suomalaisiin verraten. Samaa myös vakuuttavat stipendien saaneitten nimet. Perin vastainen suhde toiselta puolen käy ilmi, jos tutkimme konsistorin pöytäkirjoista rangaistujen kansallisuutta, sillä siinä ovat suomalaiset suuresti voitonpuolella. Meidän maassamme valitettavasti vallitseva yleinen tapojen turmelus ja raakuus näyttäytyi tässäkin selvästi. Jonkun ajan perästä pääsivät kuitenkin oman maan pojat enemmistöön myös tieteellisissä harjoituksissa.
Kolme vuotta perustusjuhlansa jälkeen vietti jo nuori yliopistomme toukok. 14 p. 1643 ensimäiset maisterinvihkiäisensä. Hallitus oli siihen antanut luvan, kuitenkin varoittaen, ettei suotaisi laakeriseppelettä liian monelle, vaan ainoastaan muutamille harvoille hyväoppisille ja hyvätapaisille, joista olisi akatemialle kunniaa. Senvuoksi konsistori ankarasti pohti niitä, jotka pyrkivät maisterinarvoon. Markus Zadeler esim. hylättiin; opin puolesta hän olisi kyllä täyttänyt kohtuulliset vaatimukset; mutta hän oli in vita et moribus (elämässään ja tavoiltaan) vähän sivistymätön. Torpensis hyväksyttiin, vaikka häntä vastaan tosin muistutettiin, että hän useammassa paikassa yht'aikaa oli ollut kosimisvehkeissä; myös varoitettiin häntä, ettei hän vasta enää joka paikassa laulelisi viisujansa ja riimejänsä, jotka muka vain olivat häpeäksi hänelle itselleen sekä yliopistolle. Herliciukselle pantiin se ehto, että hän vielä kolme vuotta jatkaisi opinharjoituksiaan, taikka heti menisi takaisin Ruotsiin semmoiseen paikkaan, missä hänen heikkoutensa in studiis (tieteissä) ei tulisi kovin paljon näkyviin. Kaikkiansa vihittiin; vain kymmenen nuorukaista maisteriksi, niistä 2-3 suomalaista. Juhlapäivänä olivat vieraat kello 8 aamulla kutsutut dekaanuksen taloon, josta juhlasaatossa, parittain, yksi professori aina kunkin vihittävän rinnalla, mentiin akatemian juhlasaliin. Vaelluksen aikana soivat kirkonkellot juhlallisesti koko ajan. Pidot kestivät kaksi yötä yhtä mittaa. Nuorille maistereille osoitettiin sitten kunniaa monella tavalla; muutamat heistä esim. kutsuttiin lukukauden lopussa rehtorin pitoihin, joihin eivät edes kaikki hovioikeuden assessorit eivätkä kaupungin pormestarit päässeet.
13. Tieteelliset harjoitukset Turun yliopiston ensi aikoina.
Nuoren yliopistomme laitokset ja tulot, vaikka ne epäilemättä silloisille valtionvaroille olivat sangen tuntuvat, olivat kuitenkin alussa varsin vaillinaiset ja vähäiset. Uuden akatemiahuoneen rakentamista varten ei ollut rahoja; vanha kymnaasirakennus siis korjattiin kutakuinkin ja muutettiin yliopiston tarpeitten mukaan. Siinä oli vain kaksi isompaa luentosalia sekä kolmas pienempi matematinen, jonka vieressä oli "mallikamari", aiottu vähäisten tieteellisten kokoelmien säilytyspaikaksi. Viides huone oli alussa lakitieteellisenä luentosalina, vaan määrättiin pian konsistorin istuntoja varten. Siinä kaikki! Luentosaleissa ei ollut uuneja, millä lämmittää; oppilaitten täytyi siis talvisaikana istua turkki päällä taikka säestää opettajien selityksiä hampaitten kalinalla ja jalkojen töminällä. Opetuksen ulkonaisista apukeinoista, meidän vaatimustemme mukaan, oli täydellinen puute. Ei ollut mitään anatomiasalia, ei kemiallista laboratoria, ei tähtitornia kiikareineen; kasvitieteellisellä puutarhalla oli tosin paikkansa, mutta siinä ei kasvatettu muuta kuin kaaleja ja nauriita professorien keittiöitä varten. Kirjoja ei ollut alussa muuta kuin ne parikymmentä, jotka yliopisto oli perinyt emältänsä, kymnaasilta; v. 1645 saatiin kuitenkin, niinkuin ennen on kerrottu, Stålhandsken lesken lahjoituksen kautta 960 nidosta, siis sitä nimeä toki hiukan ansaitseva kirjaston alku. Kirjakaupan laita oli myös sangen huono. Kustaa Aadolf oli tosin, suomalla kaikellaisia etuja, houkutellut saksalaisen kirjakauppiaan muuttamaan Turkuun; mutta tämä palasi pian takaisin maahansa, koska ei ollut kyllin menekkiä hänen tavaroillansa, jotka pitkän matkan tähden mahtoivatkin tulla sangen kalliiksi. Samasta syystä eivät myöskään yliopiston ensi aikoina kirjakaupat moneen aikaan oikein menestyneet. Professorien täytyi siis, kun he tarvitsivat harvinaisempia kirjoja, joskus lähteä niitä ostamaan ulkomaille, kauas Saksaan ja Hollantiin, ja kunkin oman tieteensä alalla toimittaa uusia teoksia oppilaittensa tarpeeksi. Nämät tulivat sitten vähä kerrassaan, väitösten muodossa julkisuuteen, joten oppilaitten oli helpompi niitä ostaa. Kirjanpainaja oli nyt viimein saatu Turkuun v. 1642, niin ettei enää, niinkuin edellisinä aikoina, tarvinnut lähettää Suomessa sepitettyjä teoksia painettaviksi Tukholmaan, Lübeckiin tai Rostockiin asti.
Kaikkia yliopiston tarpeita varten oli kruunun varoista määrätty yhteensä vain noin 6,400 hopeatalaria s.o. 23,000 nykyistä Suomen markkaa. Tämä summa oli tosin siihen aikaan, elintarpeiden huokeihin hintoihin nähden, yhtä suuri kuin meidän aikoinamme 70,000 markkaa; mutta kovin vähäinen se kaikissa tapauksissa oli. Apurahoiksi köyhille, ahkerille ylioppilaille annettiin näistä yhteensä 3,360 markkaa. Professorien palkka, 1,500 mk. (nykyajan hintojen mukaan 4,500), ei olisi kuitenkaan ollut aivan huono, jollei se rahakamarissa vallitsevan epäjärjestyksen sekä kruunun varojen yleisen rappiotilan tähden olisi usein jäänyt tulematta. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee senaikuisten professorien rakkaus isänmaataan ja tieteitään kohtaan, mikä saattoi heidät monasti uhraamaan melkoisia summia kaikellaisiin yliopistollisiin tarpeihin, milloin ei niihin kruunulta saatu rahaa. Kustantivatpa he v. 1656, yhdessä piispan kanssa, niinkin kalliin työn kuin akatemiarakennuksen korjauksen palon jälkeen, ja lainasivat suuria summia lisäksi, kun heidän omat varansa tietystikään eivät riittäneet. Sillä "niiden sanomattomien vastusten tähden", sanoivat he, "jotka nyt rasittavat kuninkaallista majesteettia vierailla mailla, sodassa valtakunnan vimmaisia vihollisia vastaan", he eivät tahtoneet lisätä huolia pyytämällä apua kruunulta.
Luennot alkoivat siihen aikaan jo kello seitsemältä aamulla, osaksi luentosalien vähyyden vuoksi, osaksi myös sentähden, että ihmiset silloin ylimalkaan olivat enemmän aamuvirkkuja. Ylioppilaat olivat opinharjoituksissansa paljoa tarkemman ja ankaramman tarkastuksen alaisina kuin tätä nykyä. Ankarasti valvottiin, että he säännöllisesti kävivät luennoilla — heidän huolimattomuudestaan kuului kuitenkin paljon valituksia — ja tiheään tutkittiin, miten opetus oli päähän pystynyt. Tarkasti myös pidettiin silloin huolta siitä, että nuorukaiset harjaantuisivat selvästi ja sujuvasti esiintuomaan oppiansa. Sangen usein pidettiin väitöksiä; joissa oppilaitten tuli vastustaa ja puolustaa luennoissa käsiteltyjä opinkappaleita, jotta oppi ei tulisi vain muistiasiaksi, vaan syihin perustuvaksi. Sen lisäksi harjoitettiin puhetaitoa puheitten pitämisellä, joka tavallisesti tapahtui pyhäpäivinä iltapuolin; enimmiten nämät puheet olivat suorasanaisia, mutta joskus myös runomittaisia. Ne käsittelivät väliin tieteellisiä asioita, väliin taas kunkin omaa syntymäseutua, jota tavallisesti tulisella innolla ja ylenmäärin suurentelemalla kehuttiin. Runojen sepittäminen muutenkin kuului jokaisen ylioppilaan välttämättömiin harjoituksiin, joita erityinen professori johti. Tämä runonsepustus tapahtui enimmiten latinaksi, joka muutenkin oli kaiken opetuksen, luentojen, väitösten sekä puheenharjoitusten kielenä. Mutta pian alettiin myös yhä useammin sepittää kreikkalaisia runoja, joskus ihmeeksi heprealaisiakin; samoin kotimaiset kielet, suomi ja ruotsi, ainakin onnentoivotuksina väitösten johdosta saivat sijansa. Myöhemmin vuosisadan loppupuolella ilmeni niinikään enenevä uudempi, ulkomaisten kielten taito saksalaisissa, ranskalaisissa, joskus italialaisissa ja englantilaisissa runoissa. Näin saatua runotaitoa viljeltiin sitten ahkerasti kaikellaisissa tilaisuuksissa: paitsi onnentoivotuksia sepiteltiin riemurunoja häihin ja suruvirsiä hautajaisiin. Todellista runollisuutta ei tietysti kuitenkaan näissä kokeissa ollut eikä voinut olla.
Näihin yllämainittuihin harjoituksiin, jotka tarkoittivat kirjoittamis- ja puhumistaidon edistämistä, liittyi myös draamallisia. Sen jälkeen kuin Messenius, jesuittakoulujen esimerkin mukaan, oli Upsalassa pannut näytelmiä alulle, olivat ne tulleet Ruotsinvallan yliopistoissa hyvin yleiseksi ja suosituksi tavaksi. Turussakin pantiin jo heti uuden yliopiston vihkiäisissä näytelmä toimeen, ja sitten esitettiin niitä tavallisesti kaikissa akatemiallisissa juhlissa, joskus yliopiston piirin ulkopuolellakin. Chronanderin sepittämästä näytelmästä presidentti Kurckin häitten kunniaksi on jo ollut puhetta. Toinen, saman miehen sepittämä, nimeltä "Surge, eller Flijt och Oflijtighets Skodespegel" (Nouse, eli ahkeruuden ja laiskuuden peili) esitettiin 1647:n vuoden maisterivihkiäisissä. V. 1650 saatiin sellaisesta huvituksesta nauttia kolmekin erää; ensin esitettiin ruotsalainen näytelmä maisterivihkiäisissä, sitten suomenkielinen "Tuhlaajapoika", Justanderin kääntämä, vasta valitun uuden rehtorin kunniaksi, ja viimeksi vielä latinalainen. Samalla tavalla harrastettiin näytelmätaidetta Viipurin kymnaasissakin, jonka opettajista Petrus Carstenius oli näytelmänkirjoittaja. Kaikki nämät kokeet olivat kuitenkin yhtä paljon vailla runollista aistia kuin muutkin sen ajan runosepustukset.