Suomen kansaan poiketen, johon hän virolaisetkin lukee, kuvaa hän sen luonnetta. Suomalaiset, sanoo hän, eivät ylimalkaan ole niin paljon kehuttavat tapojensa hienouden vuoksi kuin uskollisuudestaan kuningasta kohtaan. He ovat itsepäiset päätöksissään, käräjänkäyntiin kärkkäät sekä sangen terävä-älyiset. Pohjalaiset — joiden Wexionius erehdyksestä sanoo enimmäksi osaksi puhuvan ruotsia — ovat kaikista vapaamielisimmät sekä luonnonlahjoiltaan etevimmät. Hämäläiset ovat jörömäisiä, näöltään tylyjä. Savolaiset, aivan kuin taalalaiset, käyvät mielellään toisissa maakunnissa ojia kaivamassa ja metsää raivaamassa. Uusmaalaiset ovat ruotsalaisten kaltaisia, vieraanvaraisia. Karjalaiset ovat itsepäisiä — josta syystä itsepintaista ihmistä on tapana karjalaispääksi nimittää. — Yhtä ja toista hän vielä sen lisäksi eri kohdissa juttelee kansamme tavoista ja menoista. Suomalaiset, sanoo hän, hyvin mielellään käyvät saunassa. Kylvettyänsä he hyppäävät ulos, vaikka kuinka kovalla pakkasella, ammentavat jäistä vettä kaivosta, joesta tai merestä, ja valelevat sitä, iloisesti nauraen, alastomalle ihollensa; siitä heidän ruumiinsa vahvistuu. Saunaan viedään myös lapsensaajat, ja vastasyntyneitä lapsia vihdotaan heti, kunnes niiden iho on ruskea niinkuin Venäjän saapasnahka. Pienokaisille, vielä paljoa ennen kuin hampaat ovat puhjenneet, pistetään sianliha imettäväksi suuhun, josta heidän arvellaan tulevan väkeviksi. Muuten Suomessa syödään paljon nauriita, niin myös silakoita, sekä paistettuina että keitettyinä; näyttävätpä nämät kalat raakoinakin kelpaavan talonpojille, sen jälkeen kuin pikkuisen vaan ovat olleet suolavedessä. Vasikanlihaa sitä vastoin, jota ei muuten Ruotsissakaan paljon syödä, ei suomalainen koskaan ota suuhunsa. Karjalaiset eivät valmista juustoa, vaan kun heiltä maitoa liikenee, pistävät sen uuniin paistumaan.
Suomenkielen alan arvelee Wexionius ennen muinoin olleen sangen avaran, Weikseljoelta Valkeallemerelle ja Pohjois-Jäämereltä Donjoelle saakka. Nykyään se esiintyy puhtaimpana Hämeessä, rantamailla ruotsinsekaisena, Karjalassa se muutamissa puheenparsissa on eroava; vielä erilaisempi on murre Virossa. Tämän johdosta hän selittää muutamia kohtia suomenkielen luonteesta, viitaten erittäin siihen, että suomalaisen on vaikea saada kielensä muiden kielten kaikkiin ääniin taipumaan, jollei lapsuudesta ole niihin harjaantunut. Pari sanaa hän myös puhuu vanhasta Suomen runomitasta, joista näkyy, että tämä, jos kohta vaillinaisesti, oli oppineille tuttu.
Kansamme muinaisuudesta hän puhuu useammissa paikoissa. Hän kertoo, kuinka muutamat arvelevat suomalaisten polveutuvan Semistä, toiset taas luulevat heitä Magogin, Jafetin pojan, jälkeläisiksi. Nimensä Fenni olivat he muka saaneet siitä, kun niin kauan asuivat Venäjällä. Wexioniuksen oma johtopäätös on kuitenkin se, että meidän kansamme on Aasiasta tullut, missä vielä samojedit (muka = Suomi jätti) ovat jääneet entisille asuinsijoille. Suomalaisten pakanuuden ja itsenäisyyden ajalta tietää hän mainita useampia kuninkaita (Islannin tarujen mukaan). Vakinaisen valtiolaitoksen olemassaoloa jo siihenkin aikaan todistavat muka semmoiset sanat kuin opas = ritari, ratsasmies = tavallinen soturi. Nyt ei Suomi enää ole kuningaskuntana, vaan suuriruhtinaanmaana. Ruotsin vallan yhteyteen jouduttuaan ovat suomalaiset aina olleet hyvin uskollisia, josta syystä heitä kohdellaankin niinkuin veljiä ja liittolaisia, ja tämä Ruotsin ja Suomen keskinäinen luja liitto onkin Ruotsin vallan paras turva.
Historiallisessa osassa, niinkuin näemme, haparoitsi Wexionius, aikansa oppineitten tapaan, kaikellaisia perättömiä loruja ja mielikuvitelmia. Joskus sattuu hänelle omistakin ajoista puhuessaan sangen pahoja hairahduksia. Niinpä esim. hän väittää Riian kaupungin ohitse virtaavan Väinäjoen tulevan Aasian puolisesta Venäjänmaasta, nähtävästi sekoittaen sen Vienanjokeen, jolla venäjäksi on sama nimi. Epätarkkuus oli ominainen koko aikakauden luonteelle. Sittenkin on tämä Wexioniuksen teos sangen tärkeä, koska siinä on ensimäinen laveampi kertomus meidän maastamme sekä kansastamme.[35] Se pysyi kauan aikaa kaikkien käyttämänä päälähteenä näistä asioista ja herätti Suomen omissa miehissä kotimaantuntemisen halun ensi kipinän. Kuinka syvälle ja pitkälle se vaikutti, näkyy siitä, että esim. semmoisiakin Wexioniuksen lauseita Suomesta kuin että Ruissalo likellä Turkua on Thessalian Tempeäkin ihanampi, lainataan teoksesta teokseen koko sen vuosisadan ajalla ja seuraavankin alussa.
Monipuolisuus oli silloisille tiedemiehille ominainen avu; se oli mahdollinen aikakautena, jolloin ei vielä vaadittu perinpohjaista, omaperäistä tutkimista, vaan enimmiten tyydyttiin vanhojen oppien märehtimiseen. Wexionius oli myös siihen määrään monipuolinen ja moneen tieteeseen perehtynyt, että häntä mainittiin "tavattomasti oppineen tohtorin" liikanimellä. Valtiotieteen alalta, joka samoinkuin historiakin kuului hänen opetuspiiriinsä, on hän toimittanut kauan aikaa arvossa pidettyjä teoksia Hugo Grotiuksen tapaan. Hän piti niissä innokkaasti aatelisvallan puolta, muun muassa tuoden esiin sen mielipiteen, että muka ainoastaan aateliset ovat kruunun välittömiä alamaisia, muut säädyt välillisiä, siis ikäänkuin aatelin alamaisia. Tämän paikan luettuaan kuuluu kuningas Kaarle X niin kovasti suuttuneen, että vihapäissään nakkasi koko kirjan lattiaan. Luonnollista oli toiselta puolen, että juuri samat mielipiteet saattoivat sen tekijän Kristiinan aikuisten aatelisten hallitsijain suureen suosioon. — Ulkomailla ollessaan oli Wexionius myös niin ahkerasti harjoittanut lakitiedettä, että hän Dalekarluksen poismuuton jälkeen v. 1647 saattoi ottaa hoitoonsa häneltä tyhjäksi jääneen viran, kirjoittaa useampia sangen kiitettyjä lakitieteellisiä teoksia ja viimein v. 1657 tulla Turun hovioikeuden assessoriksi. Siinä virassa hän kuoli v. 1670. Palkkioksi ansioistaan hän oli jo Kristiinan kruunausjuhlassa saanut aatelisarvon, nimen Gyldenstolpe sekä muutamia taloja Suomessa.
15. Turun ylioppilaitten menot ja tavat.
Pääsötutkinnon jälkeen oli silloisella yliopistoon pyrkijällä vielä toinenkin paha kiirastuli läpikäytävänä, ennenkuin hänen sallittiin astua tieteen salin kynnyksen yli; hänen tuli kestää depositsionin kaikki temput.
Konsistorin määräämä depositor[36] kutsui näet tutkinnossa hyväksytyt koululaiset eteensä, puetti ne erivärisistä tilkuista tehtyihin eriskummallisiin nuttuihin, nokesi heidän kasvonsa mustiksi, kiinnitti heille pitkät sarvet ja korvat hattuun ja pisti suuren sian-torahampaan kumpaankin suupieleen. Sitten otti hän sauvan, jonka pää oli pienen kirveen muotoinen, ja ajoi heitä hosumalla, ikäänkuin aasi- tai härkälaumaa, depositsionisaliin. Siellä heidät asetettiin piiriin ja depositor itse, keskellä seisoen, rupesi mittailemaan ja kohentelemaan joukkoansa, jotta he seisoisivat oikeassa järjestyksessä pituutensa mukaan. Sen tehtyänsä hän alkoi kauheasti mulkoilla silmiänsä, irvistellä ja piloillaan kumarrella heille syvästi, samalla kuitenkin sanoillaan tehden heistä pahinta pilkkaa. Sitten hän piti pitkän latinalaisen puheen, nuorison yleisistä pahoista tavoista, osoittaen kuinka tarpeellista oli ojentaa ja sivistyttää heitä tieteellisillä harjoituksilla. Lopuksi hän kysyi muutamia kysymyksiä, ja raukat kun eivät voineet suussa olevien sianhampaitten tähden selvästi vastata, vaan kangertelivat ja mongertelivat kuin röhkivät siat, hosui hän heitä selkään aika lailla, haukkuen järjettömiksi luontokappaleiksi ja sioiksi, jotka vasta ihmisiksi olivat tehtävät. Näin sanoen hän pihdeillä tempasi heiltä torahampaat pois, usein niin kovasti nyhkäisten, että verta purskahti suusta. "Samalla tavalla", lausui hän, "temmattakoon sinusta pois ylensyömisen ja ylenjuomisen himo!" Sitten hän nyhti hatusta pois pitkät korvat ja virkkoi: "Tule ahkeraksi, niin että aasista muutut ihmiseksi!" Samalla tavalla hän kiskaisi nyt pitkät sarvet: "Täten hävitän sinusta hävyttömyyden ja raakuuden!" Sitten käskettiin deponeerattavat kukin vuorostaan penkille pitkälleen, ja depositor otti höylän, jolla höylätä huilautteli pitkin selkää, että luut naksahtelivat: "Näin silittäkööt tieteet ja taiteet sinut siveäksi ja höylätkööt °höyliksi!" Viimein vielä hän valeli heitä vedellä kiireestä kantapäähän ja pyyhki kuiviksi, kovasti hieroen karkealla rievulla: "Näin lähteköön sinusta kaikki riettaus ja saastaisuus!" Nyt julisti hän tulokkaat "vapaiksi ylioppilaiksi!" — Kuuden ensimäisen kuukauden aikana ei ollut kuitenkaan tämä vapaus vielä ylen kehuttava. Nuorten ylioppilaitten — beanien eli pennalien — täytyi näet passailla vanhempia osakuntalaisiansa ja totella kaikkia heidän käskyjänsä, jossa toimituksessa ei puuttunut tylyjä sanoja eikä selkäsaunoja. Beaniajan kuluttua pitivät nuoret ylioppilaat vanhemmille kumppaneilleen suuret kestit, joissa aika lailla juotiin — ja tapeltiin. Nyt olivat tulokkaat jonkun aikaa vielä junioreina, ennenkuin he senioreina viimein saivat ihan täydet ylioppilasoikeudet ja vuorostaan vallan myöhemmin tulleitten beanien yli.
Tieteellisistä harjoituksista yliopistomme ensi aikoina on jo ollut puhe edellisessä luvussa. Niihin saattoi kuitenkin harva ylioppilas yksinomaan antautua; useimpien täytyi köyhyytensä tähden käyttää osa ajastaan elatuksen hankkimiseen. Tavallisin elatuskeino oli lasten opettaminen. Monelle sattui se hyvä onni, että hän semmoisella ehdolla sai vapaan asunnon ja ruuan jonkun turkulaisen luona; useimpien täytyi kuitenkin tätä varten oleskella pitemmän tai lyhyemmän aikaa maaseudulla, kaukana yliopistosta. Opetusviran ohessa sai siellä nuori ylioppilas toimitella kaikellaisia muitakin asioita; hänet esim. lähetettiin kiertämään ympäri pitäjää papin saatavien ajoon, tai saattelemaan isännän viljoja myllyyn, tai lähimpään kaupunkiin noutamaan emännälle taloustarpeita. Turussa oli joskus kelpo rahansaalis saatavana niillä näytelmillä, joita ylioppilaat panivat toimeen. Sisäänpääsyrahaa ei niistä tosin maksettu; mutta kaupungin arvohenkilöt, kun ylioppilaat kävivät heitä kutsumassa, antoivat aina varojensa ja arvonsa mukaan rahalahjan. Tällä lailla karttui yhdestä tilaisuudesta jokaiselle 3-4 hopeatalaria, siis yhtä paljon kuin tavallinen palkka teki kolmenkuukautisesta lastenopetuksesta tai koko ruistynnyrin hinta. Vielä paremmin kannatti — jos sitä työtä osasi — juhlarunojen sepittäminen korkeitten herrojen kunniaksi; eräs senaikuinen ylioppilas sai semmoisesta sepustuksestaan kerta kultakolikon. Moni ylioppilas koetti myös jos jollakin käytännöllisellä toimella elättää itseänsä; pyysipä v. 1642 eräs, jonka naineena perheellisenä miehenä oli erittäin vaikea tulla toimeen, konsistorilta lupaa saada pitää olutkrouvia. Paras raha-apu tietysti oli se, joka itse yliopistosta saatiin stipendin nimellä; sillä niiden ehtona oli määrättyjen tutkintojen ja väitösten suoritus, joten samassa tieteellinen tarkoitus tuli edistetyksi. Paha vain, että näitä yliopiston apurahoja oli niin tuiki vähän.
Paljon enemmän aikaa vielä kuin välttämättömän leivän hankkiminen kuluttivat muuten kaikellaiset, enemmän tai vähemmän viattomat huvitukset. Ahkeruutta noina yliopiston ensi aikoina ei liioin kehuta. V. 1643 esim. professori Kexlerus valitti konsistorissa, että hänen kuulijansa kovin tiheään jäivät pois, ja seuraavana vuonna on konsistorin pöytäkirjassa yleinen valitus siitä, että ylioppilaat pahasti laiminlyövät velvollisuutensa ja vain harvoin käyvät luennoilla. Turhaan koetettiin parantaa tätä epäkohtaa varoituksilla sekä rangaistuksilla. Kerta esim. v. 1643 käskettiin konsistorin eteen neljä pahinta laiskuria, jotka tuskin kertaakaan olivat pistäneet jalkaansa opinsaleihin — niiden joukossa kolme suomalaista ja yksi ruotsalainen. Viimemainitulta kysyttiin silloin: "Lupaatko vasta parantaa tapasi?" Mutta hän vastata hotaisi siihen: "Minime" (En suinkaan). — Kysyttiin taas: "Lupaatko täst'edes tulla julkisiin luentoihin?" — "En", vakuutti taas hävytön. Päätös oli sitten se, että hän, niinpian kuin meri sulaisi, lähetettäisiin Ruotsiin takaisin.