14. Mikael Wexionius.

Niiden yhdentoista professorin parissa, jotka määrättiin Turun yliopiston ensimäisiksi opettajiksi, ei ollut enempää kuin kaksi suomalaista. Tätä seikkaa ei saa kuitenkaan ymmärtää siten, ettei olisi tahdottu päästää meidän miehiämme näihin virkoihin. Kreivi Brahe varsinkin, niinkuin tiedämme, harrasti aina sitä, että Suomessa käytettäisiin maan omia lapsia taikka ainakin täällä pitemmän aikaa asuneita ja meidän oloihimme tutustuneita miehiä. Saakoot tässä vielä muutamat todisteet tästä hänen mielipiteestään sijansa. Kun uusi runousopinprofessorin virka perustettiin, mainitsi hän sen saajan erikoisena ansiona sen, että Justander oli "suomalainen kansallisuudeltaan, jotka sillä maanäärellä parhaiten tulevat toimeen ihmisten kanssa". Samoin myöskin, kun Tillandzia ehdoitettiin professoriksi, tuotiin esiin se seikka, että hän, vaikka olikin ruotsalainen, oli täällä ennen oleskellut ja opintoja harjoitellut, joten maan sekä sen asukasten luonne oli hänelle hyvin tuttu. Syynä suomalaisten opettajien vähyyteen yliopistomme ensi aikoina ei näy olleen mikään muu, kuin että oli mahdoton saada kelvollisia. Suomen siihen-astisissa kouluissa ei ollut edes kunnon alkuopetustakaan ollut saatavana, ja se seikka, että Suomen mahtavammat, rikkaammat aatelissuvut yleisesti muuttivat tähän aikaan Ruotsiin, vaikutti sen, että varsin harvalla suomalaisella nuorukaisella oli tilaisuutta, niinkuin sangen monella ruotsalaisella, päästä kotiopettajaksi johonkin suureen perheeseen ja sitten nuorten herrojen mukana seurata ulkomaan matkoille. Vielä myöhemmin tahtoi piispa Gezelius avonaiseen jumaluusopinprofessorin paikkaan ruotsalaista, joka olisi opiltaan kelvollinen ja myös muualla maailmassa jotain nähnyt, "sillä vaikea on tulla toimeen täkäläisten kanssa, jotka täällä ovat syntyneet ja täällä koulun sekä yliopiston läpikäyneet, eivätkä ikänä nähneet muuta kuin Turun tuomiokirkon sekä linnan".[31]

Tämän suuren ruotsalaisjoukon asettaminen Turun akatemiaan ei siis suinkaan osoittanut mitään ruotsalaistuttamistuumaa eikä suomalaisen kansallisuuden sortamishalua. Päinvastoin oli näiden professorien lähettäminen selvänä todisteena siitä, että hallitus tahtoi hellästi pitää huolta meidänkin maastamme. Ruotsi antoi tänne suurimman osan parhaista opin ja neron edustajistaan ja riisti itsensä melkein paljaaksi virittääkseen Suomelle niin kirkkaan valistuksen valon kuin mahdollista. Juhana Dalekarlus (aatel. Stjernhöök), Juhana Terserus, Mikael Wexionius ja Eskeli Petraeus olivat nimiä, joilla ei ollut Ruotsin oppineitten parissa monta vertaistansa ja tuskin ainoatakaan, joka ne olisi voittanut.

Nämät uudet tulokkaat sitä paitsi käsittivätkin silloin velvollisuutensa sitä kansaa kohtaan, jonka keskuuteen he olivat tulleet. He koettivat rehellisesti tutustua Suomen oloihin ja suomalaisten luonteeseen; he oppivat suomeakin ihmeen lyhyessä ajassa, useat niinkin hyvin, että ovat taidostansa jättäneet kirjallisia jälkiä. Petraeus, niinkuin tiedämme, oli osallisena raamatun suomennoksessa ja sepitti suomenkielen oppikirjan; piispana hän lähetti sitten myös suomenkielisen kiertokirjeen hiippakuntalaisilleen. Terserus saarnasi jo v. 1641 suomeksi Naantalissa, josta hänelle tulivat kirkkoherran saatavat. Tillandz, niinkuin jo mainittu, antoi suomenkin kielelle sijaa kasvitieteellisessä teoksessaan.

Samallainen mieliala oli myös Mikael Wexioniuksella, josta nyt tulee laveammin puhetta erään hänen kirjoittamansa, Suomellekin tärkeän teoksen johdosta.

Wexionius oli köyhän kappalaisen poika Wexiön hiippakunnasta Smoolannissa, jonka mukaan hän ottikin nimensä. Tultuansa maisteriksi Upsalassa, hän pääsi matkoille Saksaan sekä Hollantiin; tarpeelliset rahat antoi Aksel Oxenstjerna, jonka tietoon nuorukaisen hyvät luonnonlahjat olivat tulleet. Tämän matkan jälkeen Wexionius sai rehtorin paikan Wexiön koulussa, josta hänet kuitenkin jo parin vuoden perästä muutettiin Turkuun valtiotieteen ja historian professoriksi. Täällä sepittämässään juhlarunossaan yliopiston vihkiäisiin hän lauloi:

"Terve, oi Suomen urhokas kansa, terve Sulle!
Ota vastaan Göötin rannoilta tullut uusi vieras —
käypä vieras eipä hän lienekään nyt enää, vaan vastainen
kansalaises!
Vaikka syntyisin göötiläinen, tulen nyt suomalaiseksi.[32]

Tämän lupauksensa hän täyttikin sitten aika miehen tavoin; sillä merkillisimmässä teoksessaan: Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae et subjectarum provinciarum (Lyhyt kertomus Ruotsin-, Gootin- ja Suomenmaasta sekä vallanalaisista voittomaista), jonka hän v. 1650 painatti kreivi Brahen kehoituksesta, ei ilmene vain tiedemiehen mieltymystä aineeseensa, vaan myös monin paikoin enempää — isänmaanystävän rakkautta Suomenmaahan. Saakoot tässä sijansa muutamat otteet tästä teoksesta, osaksi näytteinä sen ajan tieteestä, osaksi myös valaistuksena maamme silloisille oloille.

Aikansa tavan mukaan Wexionius ensiksi kokee selittää Suomenmaan nimeä. Se voi, sanoo hän, johtua joko _suo_sta, koska täällä on niin paljon soita, taikkapa _suomu_sta, koska täällä on niin paljon kaloja. Mahdollista myös on, että se johtuu _Sem_istä, Noan pojasta, jota muutamat oppineet arvelevat suomalaisten kantaisäksi. — Sitten hän kertoo miten Suomi on täynnä ihania ja viljavia seutuja. "Niin hedelmällinen on täällä maa, niin voimakas päivänpaiste, ettei sitä kokematon tahtoisi uskoakaan — yhdestä kylvetystä tynnyristä saadaan viisitoista." Erittäin runsaan saaliin tuottaa myös metsästys sekä kalanpyynti; joka vuosi viedään Ruotsiin kaupaksi summattomia määriä suolakalaa. Samoin on Suomi vallan rikas äärettömistä metsistä. — Edempänä hän luettelee kaikki Suomen maakunnat vesineen, kaupunkeineen, aateliskartanoineen ja antaa kuvauksen kunkin maakunnan omituisesta luonteesta. Pohjanmaalla, sanoo hän, ei maaperä ole hedelmätön; se tuottaa asukkailleen tarpeeksi viljaa, jollei vain satu kolkompia ilmoja. Sen metsät antavat äärettömästi tervaa, sen karjalaitumet voita ulosvietäväksi. Yhtä runsaasti saadaan siellä kalojakin, varsinkin haukia ja lohia. Venäjän puolella idässä on rajaharju, joka ei kuitenkaan voi venekulkua estää, sillä alukset karvastetaan sen yli ja jatkavat sitten vesimatkaansa Pohjanlahden ja Valkeanmeren välillä. Suomen (Varsinais-Suomen) jakaa Aurajoki kahteen osaan: Pohjois-Suomeen, johon myös Satakunta luetaan, sekä Etelä-Suomeen. Edellisessä on kuuluisa Kokemäenjoki, mainio lohen sekä muun kalan pyynnistä. Etelä-Suomessa on niinikään kaikellaista kalaa ja runsaasti viljaa, humalia y.m. Kemiön pitäjässä hakataan marmoria, josta on saatu pylväät useampiin Tukholman ynnä muiden kaupunkien kirkkoihin. Ahvenanmaalla, jonka läpi meri polvittelee ikäänkuin joki, ovat asukkaat ruotsalaisia, vaikka se on likempänä Suomen rantaa, He elättävät itseään kalastuksella, vesilintujen pyynnillä sekä laivankululla; myös saavat he rahaa puutöistään ja kalkinpoltolla. Siellä on paljon hirviä ja jäniksiä, joita yksistään kuningas saa pyytää. Susia ja täpläkauriita (cervus dama) on vähän.[33] Hämeenmaa (jonka nimen hän muka heimosanasta johtaa) on viljava, missä ei halla tee turmiota. Summattomasti saadaan erittäinkin ohraa, pellavaa sekä nauriita semmoisista maista, joista "nurmikamara on päälleviskatuilla palavilla puilla poispoltettu" (huhdilta). Tässä maakunnassa on myös paljon ja suuria kalavesiä; Rautalammin järvistä sitä paitsi saadaan rautamutaa. Savo, vaikka kaukana merestä, oli kuitenkin täynnä vedenselkiä, jotka ovat suolattomia, ja polvittelevat lukemattomia lahdelmia ja salmia myöten, sekä viimein Vuoksen kautta virtaavat Laatokkaan. Sielläkin poltetaan metsiä ja nurmikoita, niin että koko maa on savua täynnä (siitä hän arvelee maakunnalle nimenkin tulleen). Näistä tämmöisistä viljelysmaista saadaan summattoman paljon hyvää viljaa, eikä ole Savossa hallakaan kovin vaarallinen. Uusimaa on saanut nimensä siitä, kun siellä ennen asui suomalaisia, nyt ruotsalaisia. Maa on viljava, rikas myös metsänotuksista, linnuista sekä kaloista. Rautaa murretaan kallioista Anskuussa ja Mustiossa. Karjalassakin on maa viljelykseen hyvin sovelias; on siellä myös kelpo karjalaitumia. Linnun- ja kalansaalis on runsas, erittäinkin lohenpyynti Käkisalmen kohdalla. Tämän linnan läänistä, Kitelästä, saadaan rubiineja.

Suomen vesistä on sitten vielä eri luvussa puhe. Muun muassa hän kertoo, että Hämeessä sekä Savossa on äärettömiä järviä, suuria selkiä ja leveitä lahtia, niin ettei silmä kannata rannasta rantaan. Varsinkin suuri on se järvi, ettei mereksi sanoisi, joka Lapveden nimellä[34] alkaa Lapista asti. Savossa kulkee kuitenkin sen poikki peltoja, niittyjä ja metsiä, jotka ovat sangen ihanat katsella. Tämän jälkeen hän lavealta ja suurella innolla kertoo jalosta Imatran koskesta. Viimein vielä hän mainitsee "Skandinavian äärimäisen järven", Laatokan, jossa sanoo olevan paljon kaloja ja myös hylkeitä, samoin Lapvedessä. Meressä, pitkin Suomenmaan rannikoita, on niinikään runsaasti kaikellaisia kaloja. Pohjanlahdessa lohet ovat paremmat kuin Suomenlahdessa. Jälkimäisellä puolestaan on silakkansa eli hailinsa, joita saadaan summattomin määrin joka vuosi, paikoittain niin hyviä, että ne vetävät vertoja Skotlannin ja Skoonen silleille.