Ylimalkaan täytyy meidän, paha kyllä, myöntää, että Suomen vientikauppa verrattuna tuontikauppaan ei ole enää niin edullinen kuin kaksisataa vuotta takaperin. Ulkomaan tavaroiden tarve on äärettömästi enentynyt, mutta sen sijaan, että muutamia uusia vientitavaroita on tullut lisään, muutamien vanhojen määrä karttunut, kuitenkin useimmat vallan tärkeät ovat menneet suuresti alaspäin, jopa kokonaan lakanneet. Sitä vastoin on nyt laivakulku edullisemmalla kannalla. Silloin oli Suomella ainoastaan vähän omia laivoja; kaupanvälittäjinä olivat melkein yksistään ulkomaan laivat. Enimmin kävi täällä hollantilaisia, sitä lähinnä saksalaisia; englantilaisia laivoja nähtiin vielä kovin vähän.
Teollisuutta ja käsityötä koetettiin myös johtaa yhtä ankarilla, monasti pahoin ahdistavilla asetuksilla. Käsityöläiset olivat jaettuina toisistaan jyrkästi erotettuihin ammattikuntiin (ruotsiksi "skrån"). Maalla ei saanut kukaan käsityöläinen asua lähempänä kuin useamman peninkulman päässä lähimmästä kaupungista. Etäämpänäkin asuville, jos suinkin mahdollista, määrättiin joku kauppala asunnoksi. Jolleivät he totelleet, kuljetettiin heidät sinne väkisin, tai myös kirjoitettiin sotamiehiksi. Kaupungeissa oli kovasti kielletty, ettei käsityöläinen saisi kauppaa harjoittaa eikä kauppias käsitöitä; ei myöskään kukaan useampia käsitöitä, samoinkuin suuremmissa kaupungeissa eri kauppalajitkin olivat tarkasti eroitetut toisistansa.
Tehdasteollisuus muuten oli silloin vielä aivan alullansa Suomessa. Ojamon vuoresta oli pitkän väliajan jälkeen taas v. 1615 ruvettu rautaa särkemään. Malmi vietiin v. 1616 perustettuun Mustion ruukkiin. Molempia käytti ensialussa kruunu itse; mutta kun se ei kannattanut, annettiin ne vuokralle rikkaalle Turun porvarille Jaakko Wollelle. Lähiseudun talonpojille nämät laitokset olivat vain uutena rasituksena; sillä heitä pakoitettiin maksuttomaan päivätyöhön, malmin sekä sysien kuljettamiseen. Brahen aikana sitten, niinkuin hän sanoi, "rupesi metallivuoria täällä vähän ilmaantumaan". Pinjaisten rautaruukki perustettiin v. 1642, Fiskars v. 1649. Porkkalassa koetettiin kaivaa esille vaskisuonta, mutta hylättiin se heti jälleen. Suomi sai nyt oman vuorimestarinsa, ja vuorityötä koskevia asetuksia suomennettiin. Ruotsin runsaaseen vuorityöhön verraten oli kuitenkin tämä kaikki vallan mitätöntä. Rautalammin rautamudasta oli jo hiukan tietoa; mutta ylimalkaan ei Suomen itäisen puoliskon järvimalmia vielä ollenkaan käytetty tehtaissa. Laatokan puoliset vaskikaivannot olivat vielä tuntemattomia. Kemiön pitäjässä, niinkuin tiedämme, murrettiin marmoria. Sitä paitsi oli vielä ruutitehdas olemassa Viipurissa, ja salpietaria, ruudin tekoa varten, valmistettiin myös yhteen aikaan tehtaissa. Mutta sitten se jäi kokonaan talonpoikien kotityöksi. Kotiteollisuutta olikin ylimalkaan melkein kokonaan se vähäinen teollisuus, mitä maassamme harjoitettiin. Ei ollut vesisahoja, vaan talonpojat halkaisivat kirveillään pölkyt ja hakkailivat sitten lankut sileiksi. Ei ollut kangastehtaita, vaikka liinakangasten kutominen yksityisten kankurien kodissa tähän aikaan rupesi leviämään hallituksen erinäisestä kehoituksesta. Samoin pani hallitus nyt myös karduani- ja säämiskänahan valmistuksen alkuun Ruotsissa sekä Suomessa. Ylimalkaan oli kuitenkin käsitöittenkin taito meidän maassamme vielä kovin kurjalla kannalla. Kattotiilet Turun tuomiokirkkoa varten täytyi esim. v. 1635 tuottaa Hollannista; samoin mainitaan kerta kivenlaskijoita tuoduksi Turun katuja varten Lybeckistä. Enimmiten vietiin raaka-aineet ulos maasta ja ostettiin sitten, ulkomaalla tehtyinä valmisteina, monenkertaisesta hinnasta takaisin. Viipurista on v. 1637 mainittu, että sieltä lähetettiin Saksaan vanhoja hopea- ja tina-astioita korjattaviksi, lankaa kankaiksi kudottavaksi sekä Venäjän sarkaa värjättäväksi. Myös Brahekin valitti, etteivät suomalaiset huoli oppia mitään käsitöitä, vaikka he niihin enemmän kuin moni muu kansa ovat soveliaita.
Käytännössä olevat rahat Ruotsissa ja Suomessa olivat kultaisia, hopeisia sekä vaskisia. Kultarahat olivat kaikki ulkomaalaisia, m.m. unkarilaisiakin. Hopeaa oli hopeariksi (5 markkaa 70 penniä nykyistä rahaamme). Paitsi sitä luettiin myös tavaroiden hinnat markoittain.[43] Markassa oli 8 äyriä, äyrissä 3 aurtuata, aurtuassa 8 penninkiä. Neljä markkaa oli yksi talari hopearahaa (eroitettava hopeariksistä). Vaskiset rahat, joita ruvettiin Kustaa Aadolfin aikana lyömään, olivat äärettömän suuria neliskulmaisia möhkäleitä (plootuja), joita niiden raskauden tähden oli vallan vaikea kuljettaa ja jotka siinäkin suhteessa olivat hankalat, etteivät ulkomaalaiset tahtoneet niitä vastaanottaa.
21. Suomen kaupungit.
Meidän maamme kaupungeista olivat ainoastaan Turku ja Viipuri siihen aikaan huomattavat.
Turussa oli Kristiinan hallituksen lopussa noin 6,000 asukasta. Sen suurin ja paras osa, niinkuin nytkin, oli itäpuolella Aurajokea. Pohjoisessa oli ensin Mätäjärven kaupunginosa, jossa asui melkein vain köyhää kansaa, ja missä Karjatullin lähellä oli kivillä ympäröity mestauspaikka. Sen eteläpuolella olevat Luostarin ja Kirkon kaupunginosat olivat komeimmat ja parhaiten rakennetut, joissa parhaasta päästä virkamiehet sekä rikkaat porvarit asuivat. Luostarin kaupunginosassa oli Isotori, jonka ympärillä oli paljon komeita, suuria asuinkartanoita sekä kauppapuoteja. Täällä oli raastupa, jonka tornissa yövartia valvoi: täällä oli myös Hornin kolminkerroksinen kartano, johon myöhemmin tällä vuosisadalla hovioikeus muutettiin. Kirkon kaupunginosaan taisi kuulua presidentti Kurckin kaunis kivimuuri joen rannalla puutarhoineen, ansareineen. Parhaana koristeena oli kuitenkin vanha tuomiokirkko, jota ei Ruotsissakaan, niin ainakin kehuttiin, voittanut muu kuin Upsalan tuomiokirkko. Se kohosi korkeana, jalona pieneltä kummulta, joka, siksi että sitä oli hautausmaana käytetty, oli saanut nimekseen Unikankari. Tämän kummun ympärillä kävi 12 jalkaa korkea, 4 jalkaa paksu muuri, rakennettu osaksi harmaasta kivestä, osaksi tiilistä. Itäisellä kulmalla se oli varsinkin korkea, aivan kuin linnanvalli. Pitkin reunoja oli rakennettu nastoja, joiden välistä sopi ampua; sillä tämä muuri oli muinoin sota-aikoina ollut suojelusvarustuksena. Kuuden portin kautta päästiin sen läpi sisään; itäinen ja eteläinen portti olivat holvatut ja niiden yläpuolella oli huoneita, joissa portinvahdit asuivat. Kirkko oli Kustaa Aadolfin aikana tehty vielä entistä pitemmäksi; korkeakuori oli siihen lisään rakennettu rikkaan porvarin Jaakko Wollen kustannuksella. Permantona oli suureksi osaksi hautakiviä, sillä siihen aikaan vielä haudattiin korkeasukuisia ja rikkaita kirkkoihin. Vainajien vaakunat sekä hautajaisissa käytetyt suruliput riippuivat patsaista molemmin puolin isoa käytävää. Paitsi sitä olivat entiset sivukappelit kaikki muutetut hautakammioiksi. Komeimmat olivat Tottin, Stålhandsken, Tavastin sekä Kankaisten (Kurck- ja Horn-sukujen) kappelit. Niissä oli taiteellisesti veistettyjä marmorisia muistokiviä ja kuvapatsaita. Niissä riippui viljalta sodista saaliiksi tuotuja vihollislippuja hautojen yläpuolella, samoinkuin myös sankarien omia, taisteluissa käytettyjä haarniskoita ja kypäriä. Muutamissa olivat vainajien muotokuvatkin nähtävinä, marmorista veistettyinä tai öljymaalauksina. Keskipaikoilla vuosisataa sai kirkko loistavan vaskikaton; sitä ennen oli katto parikymmentä vuotta ollut tiilinen, ja vielä aikaisemmin oli se, Rothoviuksen tullessa maahan, ollut 1601 vuoden palon jälkeen niin rappiolla, että lunta sekä vettä satoi lautakatoksen läpi sisään. Aivan kiinni muurissa, osaksi sen sisäänkin rakennettuna seisoi kaakkoisen portin vieressä kaksinkertainen yliopistorakennus, sitten yliopiston kirjasto, vanha kouluhuone. Vähän matkaa kirkosta, joen rannalla oli piispan talo.
Korkeakaarisen sillan yli päästiin joen toiselle rannalle Aningaisten kaupunginosaan. Sen avaralla alalla asui taas enimmäkseen köyhää väkeä; mutta pitkin joenrantaa oli kuitenkin. myös komeita rakennuksia, jos kohta suureksi osaksi vain puisia. Muita merkillisempi oli suuri kivimuuri, jossa hovioikeus, majailtuaan ensiaikansa linnassa, nyt piti istuntojaan. Aningaisten kaupunginosan sekä linnan välillä oli ennen Brahen aikoja ollut avara, tyhjä lakeus; mutta hänen toimestaan jatkettiin kaupunkia sinnepäin varsin pitkältä, ja loppumatka Aniniemeen, missä linna kohosi, tehtiin hauskemmaksi istuttamalla tien molemmille puolin lehtipuita.
Aurajoen rannat olivat alkuaan lietteiset; kaupungin nykyistä asemaa kuuluu ennen muinoin sanotun Viljasuoksi — Turun vastaista rikkautta ennustava nimi, niinkuin eräs sen ihailija 17:nnellä vuosisadalla väitti. Tämän lietteisyyden vuoksi oli täytynyt rakentaa rantatalot maahanjuntatuille paaluille, ja sitä paitsi oli vielä paaluttamalla rakennettu rantaa pitkin osaksi puinen, osaksi kivinen laituri, jonka ääreen laivat sekä venheet saattoivat laskea. Siellä oli tavaroiden purkaminen sekä sisäänsälyttäminen hyvin mukava, sillä kauppiaitten vara-aitat seisoivat enimmäksi osaksi juuri laiturin partaalla. — Kivimuureja oli paremmissa kaupunginosissa jokseenkin paljon, enimmiten kuitenkin vain yksikerroksisia, palkiten puuttuvan korkeuden suuremmalla avaruudellaan. Kivisissäkin kartanoissa oli katto enimmiten laudoista sekä tuohista; puisissa epäilemättä, vaikkei siitä ole erittäin mainittu, useimmiten turpeista, niinkuin silloin oli yleisesti Ruotsin valtakunnassa tapana. Näille katoille päästettiin kesä-aikoina vuohet ruohoa syömään. Kadut olivat vielä alkupuolella 17:ttä vuosisataa kovin kapeat ja koukkuiset ja tonttialat pienet. Mutta kreivi Brahen toimesta useimmat kadut ojennettiin ja levennettiin, samoin yhdistettiin monessa paikoin useita tonttialoja yhdeksi suuremmaksi. Rakennusten välissä oli hyvin monessa talossa ryytimaa sekä hedelmäpuutarha, joissa porvarit ihanina kesäiltoina työnsä tehtyään istuskelivat. Suosittu kävelypaikka oli myös jo silloin Ruissalon kuninkaankartanon puisto. Juhannusaattona kokoonnuttiin varsinkin Kupittaalle kaikellaisia leikkejä lyömään ja taikoja tekemään. Muulloinkin oli sen lähde usein loitsupaikkana; luultavasti kävivät kaupungin neitoset siellä muun muassa "lempeäkin nostamassa" vanhaan suomalaiseen tapaan, koska eräs senaikuinen ruotsalainen johtaa paikan nimen roomalaisten lempijumalasta Cupidosta.
Paljon siitä, mitä me nykyään pitäisimme välttämättömänä mukavan ja siivon elämän ehtona, puuttui silloin vielä Turussa, saatikka sitten muissa Suomen kaupungeissa. Iltasilla ei esim. minkäänlaiset lyhdyt valaisseet katuja. Jos joku tahtoi valoa, piti hänen kuljettaa lyhtyä muassansa. Kadunlaskijoita sanotaan tosin kerran tuotetun Saksasta, mutta ylimalkaan ei mahtanut olla monta paikkaa kivettynä, koska kiveäminen oli Tukholmassakin vain alullaan. Voipi siis arvata, miten syvässä loassa syksyisin kahlattiin. Poliisi ei myöskään pitänyt huolta pihojen tai katujen siivoamisesta. Sinne jäivät kaikellaiset keittiöistä heitetyt roskat mätänemään. Kun sen lisäksi otamme huomioon kaupungin mutaisen pohjan sekä katujen ja pihojen ahtauden, niin ei voi kummeksia, jos ilma olikin kovin turmeltunut ja pahat kulkutaudit pääsivät usein liikkeelle. Ja sellaisissa tapauksissa ei ollut edes lääkäreitä, jotka olisivat voineet auttaa! Vielä sata vuotta myöhemmin on Turusta mainittu, että kuolleitten luku tavallisesti oli melkein yhtä suuri kuin syntyneitten, monasti vielä paljoa suurempi. Siitä voi päättää, millainen asian laita oli 17:nnellä vuosisadalla. Ahtaat kadut ja pihat sekä se seikka, että useimmat talot olivat puusta, vaikuttivat sen, että tulipaloja oli hyvin tiheään ja että ne tekivät suurta tuhoa.