V. 1853 lopetin kouluni ja pääsin sitten kesällä ensi kerran katsomaan tuota "luvattua maata", Savoa ja Pohjois-Karjalaa, joista niin kauan jo olin saanut mitä viehättävimmän kuvauksen mieleeni. Seuraten enoni perhettä matkustimme Savonlinnan kautta Rääkkylään, josta Fabritius oli kotoisin, oleskelimme siellä pari viikkoa (muun muassa sain tilaisuuden mahtavan talonpoikaispohatan häissä nähdä kansan elämää) ja kiersimme sitten Sortavalan ja Valamon kautta kotiin. Tavallisesti paljon kehuttuin esineitten näkö vaikuttaa ihastuksen laimistumista; mutta tässä ei niin tapahtunut. Päinvastoin oli minusta todellisuus, sekä luonnon että kansan, vielä lumoavampi kaikkia mielikuvitelmiani.
Syksyllä tulin Helsinkiin ylioppilaaksi. Täällä ensimäinen lukukauteni ei kuitenkaan ollut oikein hauska. Olin suuren osan sitä aikaa rintatautisena; mutta vielä enemmän vaikutti siihen se, että tuo siihen aikaan perin ruotsalainen Helsingin kaupunki minulle oli kovin outo. Vaikka kyllä koulussa olin niin ruotsalaistunut, tunsin kuitenkin täällä selvästi, että tuo suusuomalaisuus ei voinut minua tyydyttää. "Kaikki, tahi ei mitään!" on joka asiassa aina ollut tunteitteni ja ajatusteni perusteena. Näin myös tahdoin nyt kokonaan tulla suomalaiseksi. Suomenkielen oppimiseen rupesin siis täällä täydellä innolla, varsinaisten luonnontieteellisten lukujeni ohessa, sillä minä olin, lääkäriksi aikoen, luonnontieteellis-matemaattiseen tiedekuntaan antaunut. Tästä pääsuunnasta poikkeutti minut kahden vuoden kuluttua vaarallinen ja pitkällinen rintatauti, jonka nähtävästi olin saanut kemiallisen laboratoorin myrkyllisten kaasuin kautta. Minun täytyi koko lukuvuosi 1855-56 kivulloisuuden tähden olla poissa yliopistosta kotona, ja kun syksyllä 1856 palasin Helsinkiin, salli isäni, joka muuten ei vaihtelemista voinut kärsiä, minun ruveta filoloogiksi.
Edellisenä kesänä olin terveyteni vahvistukseksi ollut lähetetty merille, kuitenkin niin, että joka maassa oli lupa viipyä joku aika. Täten näin uudestaan Pohjois-Saksan ja tutustuin myös vähäisen Pohjois-Englantiin, Skotlantiin ja Norjaan. Viimeksi vietin kuusi viikkoa yksinäisellä Helgolannin kalliosaarella, meressä kylpemisen tähden. Niinkuin arvata voipi, vaikutti tämä retki, ensimäinen omain siipein nojassa, yhtä paljon hyvää henkiseksi kehkiämiseksi, kuin ruumiin vahvistukseksi. Elähyttäväiset tavallansa olivat myös olleet edelliset sotavuodet, muun muassa sen kautta että saaristo isäni maatilan edustalla oli kesällä täynnä venäläistä nostoväkeä, jonka päälliköt olivat kaikki lukeneita, sivistyneitä ihmisiä.
Palattuani yliopistoon otin pääaineikseni historian sekä filosofian juuri nyt professoriksi tulleen Snellmanin johdon alla. Tietysti jatkoin myös suomalaisia lukujani ja rupesin nyt todentodella suomustamaan itseäni. Historiaa lukeissani, koetin aina päässäni kerrata luettua suomeksi, samoin kääntelin latinaa suomeksi. Tätä tehdessä piti alinomaa turvata sanakirjaan, niin huono suomalainen yhä vielä olin. Puhumiseen olisin myös mielelläni hakenut harjoitusta, vaan sitä ei siihen aikaan tuskin vielä ollut saatavissa. Niin sanottuin suomikiihkoistenkin seuroissa ei paljon koskaan kuulunut muuta kuin ruotsia. Muistan minä vielä, kuinka masentuneena palasin kotiin eräänä iltana, jonka olin viettänyt Ahlqvistin, Tikkasen, Polénin ja Salmelaisen kanssa ja jossa olin ottanut puheeksi, eikö jo olisi meidän aika ruveta suomea edes keskenämme viljelemään, vaan olin tullut nauretuksi ja erittäin viimeksimainitulta saanut pitkän selityksen sen tarpeettomuudesta ja ennenaikaisuudesta. Ainoasti Slöörin kanssa, Viipurissa 1856 tehdyn välipuheen johdosta, kävi puhe aina suomeksi.
Suomenkielen harjoittamisen tähden vietin kesäkauden 1857 Karjalassa, Kaavin pitäjässä; samoin koko syksyn 1858 ja alun vuotta 1859 Rautalammilla. Voitto ei tullut niin suureksi, kuin mitä ennalta olin toivonut; sillä edellisellä kerralla eksyimme (kolme ylioppilasta) aiotulta tieltämme pois hauskoihin herrasväen seuroihin, jälkimäisellä esti johonkin määrään toinen rinnakkaistarkoitus, nimittäin luku filosofiankandidaatti-tutkintoa varten, joka nyt täällä erämaan hiljaisuudessa viimeinkin oli täydellä todella suoritettava. Kaikissa tapauksissa on kuitenkin suomenkielentaitoni, sen verran kuin sitä on, suureksi osaksi peräisin noista kolmesta olosta kansan keskellä. Kirjallisuutta siihen aikaan vielä oli liian vähän, että se olisi voinut olla suureksi avuksi, yksistään Salmelaisen toimittamat sadut ja tarinat poisluettuina, joita kääntelin ruotsiksi ja parin viikon kuluttua jälleen koetin suomentaa.
V. 1860 suoritin kandidaatti-tutkintoni ja vihittiin samana keväänä maisteriksi. Sen jälkeisenä kesänä matkustin taas minulle niin rakkaassa Savossa ja Karjalassa, tutustuen nyt myös jälkimäisen pohjoispäähän, Lieksaan ja Nurmekseen. Sitävastoin jäi aiottu retki Venäjän puolelle, Repolaan, valitettavasti kesken.
Syksyllä tuli painosta ensimäinen kokoelma runojani, sisältävä muun muassa Kuun tarinoita, yhdessä Slöörin runoelmain kanssa (Mansikoita ja Mustikoita nimisen kalenterin toisessa vihossa). Ylioppilaaksi tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kunnes voisin tehdä sen suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennenkuin olin tarpeeksi suomistunut. Ensimäinen suomalainen runokokeeni on talvelta 1856.
(Helsingissä) 20 p. syyskuuta 1853.
Rakas äiti.
Samaan aikaan kun saat tämän kirjeen, olen ehkä menossa varakansleri Nordenstamin luo näyttääkseni itseäni täysissä tamineissani, miekka vyöllä ja kolmimasto päässä. Sillä useamman päiväisen prässäyksen jälkeen hyväksyttiin meidät vihdoinkin eilen. Tutkinnon alussa oli meidän parvessamme kuusi toivorikasta nuorukaista, yksi joukosta livahti kuitenkin heti tiehensä huomatessaan, että häneltä alkoi käydä huonosti; toinen kesti tosin loppuun saakka, mutta sai reput. Ainoastaan me neljä viipurilaista löysimme armon tutkijan silmissä. Kun tutkinnot olivat loppuunsuoritetut, täytyi meidän odottaa vielä puoli tuntia päätöstä, mikä oli kovin tuskallista. Aivan levollisia me emme olleet, sillä vaikka me olimme ehkä vielä paremmin selvillä asioista kuin tutkinnossa Viipurissa, niin nolostuimme välistä siinä määrin, etteivät vastaukset oikein hyvin sujuneet. Tutkijat olivat kuitenkin tyytyväisiä, ja vähin äänimäärä, mikä tuli meidän ryhmämme osaksi, oli 23.