Tähän lopetan nyt kirjeeni ja pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, sanomaan sydämelliset terveiseni isoisälle ja sisarille.
Teidän Julius.
Helsinki, 20 p. lokakuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Taaskin on kulunut pitkä aika siitä, kun viimeksi teille kirjoitin. Viikot kuluvat niin nopeasti, että on vaikea pitää niistä lukua. Siitä voitte nähdä, etten ole ollut toimeton. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa, etten kolmena viime viikkona ole lainkaan opiskellut, paitsi lukenut Ossianin lauluja. Melkein kaiken vapaan aikani olen käyttänyt jutteluihin kuun kanssa sekä esitelmäni suomentamistyöhön. Kaikki tämä sekä muut suomalaiset runoni tulevat julkaistaviksi kaunokirjallisessa julkaisussa "Mustikoita ja Mansikoita". Kuun tarinoita, joista useat ovat teille uusia, on kolmetoista. Nyt en lähetä enää useampia Emilielle ja pahoittelen hiukan, että lähetin kahta viimeistäkään, sillä nyt tulee julkaisussamme olemaan kovin paljon teille ennestään tuttua. Minä toivon kuitenkin, että te mesenaatteina suositte myös suomalaista runotarta! Meidän marjaraukkamme ovat ansarihedelmiä, jotka paria kuukautta liian varhain kypsyvät; niiden lukumäärä ei ole kovinkaan suuri, joilla on kylliksi isänmaanrakkautta ostaakseen suomalaisen taiderunouden esikkoja. Meidän rannikkoseuduillamme, missä kirjallisen ravinnon tarve jo on herännyt, on ikävä kyllä paljon sellaisia, jotka eivät ymmärrä suomea, ja sisämaassa, missä sivistyneetkin ovat perehtyneet kieleen, ei lueta juuri nimeksikään.
Tälle allotrialle te luultavasti ette niin pahasti pudista päätänne kuin pedagogiselle sivuhyppäykselleni. Ja oikeastaan tämä onkin työskentelyä toisten hyväksi. Mitäpä jos nyt pitäisinkin tätä työskentelyä toisten hyväksi elämän päätehtävänä, ja itsensä hyväksi työskentelyä vain sen välikeinona. Mitäpä ahertelumme tässä elämässä muuta onkaan kuin pyrkimystä kohottautumaan omien epäitsekkäiden harrastusten ahtaasta piiristä siihen työhön, joka tarkoittaa Jumalan valtakuntaa. Äiti sanoo sitä sivistystyötä, jota pääkaupungissamme harjoitetaan suomalaisen nuorison hyväksi, vieraaksi harrastukseksi. Mutta minulla se on syvästi sydämeen kiinnikasvanut. Jokainen Suomen kansan edistysaskel täyttää mieleni suuremmalla ilolla, kuin mitä suurin persoonallinen onni voisi minulle tuottaa; jokainen taka-askel tässä suhteessa koskee kipeästi sieluni syvimpiin kieliin. Mitenkä voisin sitä sanoa vieraaksi harrastukseksi, jolla ajatuksissani ja sydämessäni on niin suuri sija. Minä olen nyt kerta siten kokoonpantu, ja teidän täytyy antaa minun toimia sen mukaan. Vaisto johtaa minua samoinkuin muuttolintua lämpimistä maista aina takaisin kylmään, autioon pohjolaan. Se ei voi tehdä toisin, enkä minäkään. — Ensi lukukaudella olen kuitenkin pakotettu jättämään tuntini suomalaisessa koulussa ja rajoittumaan yksinomaan opintoihini, jotta kevääksi saisin lisensiaattitutkinnon suoritetuksi.
Voikaa hyvin ja viekää terveiseni kaikille rakkaillemme.
Teidän Julius.
Helsinki, 30 p. lokakuuta 1860.
Rakas isä.