Tämä työ läheni jo loppuaan ja minä toivoin loppulukukaudeksi pääseväni kiinni lukuihini. Mutta niinpä ei käynytkään. Ahlqvist ei ollut suostunut proloogin sepittämiseen uuden teatteritalomme vihkiäistilaisuutta varten, ja silloin käännyttiin minun puoleeni. Minä panin kyllä hiukan vastaan, mutta koska vastustajien puolelta olisi epäilemättä pidetty sitä puuttuvan kyvyn todisteena, jos suomalainen aines ei olisi ollut edustettuna tässä tilaisuudessa, niin täytyi minun suostua. Kokonaisen viikon kiusasin itseäni tuloksetta, mutta vihdoin se onnistui minulta eräänä päivänä, jolloin aioin jo lähteä Topeliuksen luo peruuttamaan lupaustani. Runotar on ylpeä neito; hän lahjoittaa suosionsa armosta eikä salli ryöstää itseltään suuteloa. — Sitten en muutamaan päivään nähnyt muuta kuin painopoikia, yksin unissakin he ajoivat minua takaa. Parin päivän jälkeen, Jumalan kiitos, vapaudun heistä kokonaan.
Että teatteri vihittiin Topeliuksen näytelmällä (Pacius oli säveltänyt siihen musiikin ja tehnyt sen kunnialla), tiedätte jo sanomalehdistä. Minun proloogini lausui Hougberg. Se oli oikeastaan draamalliseen muotoon kirjoitettu, mutta kun sen esittämistä kohtasi monenlaiset vastukset, oli minun pakko muuttaa toiminta kertovaan muotoon.
Älkää olko minulle pahoillanne, rakkaat vanhemmat, vaikka lukuni tämän kautta ovat jääneet takapajulle. Mutta luoja on luonut linnun laulamaan, enkä minä voi pakottaa luontoani. Sen mikä sielun syvyyksissä liikkuu, täytyy päästä ilmoille! Ensi lukukautena koetan olla ahkera, oikein ahkera. Muuten sain eilen kokea, ettei runous kuitenkaan ole aivan leivätön taide, sillä minut kutsuttiin proloogini vuoksi kaikkein herkullisimmille päivällisille, joissa eläissäni olen ollut. Ne olivat kuvernööri Alfthanilla.
Ja nyt pikaisiin näkemiin asti! Sanokaa terveiseni kaikille rakkaillemme.
Teidän Julius.
Viipurista jouluk. 24 p. 1860.
Veliseni.
Viime kirjeessäs sanot kirjallisten puuhain vieneen sinulta muut ajatukset ja kirjevaihteloamme hämmentäneen. Samaa virttä täytyy minunki laulaa, että tietäisit oikean syyn pitkälliseen äänettömyyteeni. Nyt taitavat jo Mansikkamme sekä prologinikin olla käsissäs, josta näet että minä sitä laiskurin työtä tänä syksynä olen miltei virkana pitänyt. Lokakuun alusta asti en olekaan joutohetkinäni muuta tehnyt, kuin ensin kirjoitellut ja sitten korehtuuria lukenut. Laulattarien parissa on aikani niin tiukkaan mennyt, etten oppimiseen ole paljon ensinkään joutanut ja kasvatusoppi-tutkintoni on jäänyt kukaties iäksi päiväksi. Minä nyt olen lopullisesti päättänyt seminarioon ei ruveta, vaan pysyä yliopistossa taikka, jos ei siinä virkaa eikä viran toivoakaan olisi, mennä opettajaksi Jyväskylän aiottuun suomalaiseen kymnaasiin. Mitäs siitä arvelet? Eikö sinua haluta tulla takaisin Suomeen, niin ettei tuosta laulustas sopisi puustaintakaan sinuun? Vaikka muutenkin en oikein ymmärrä millä tavalla se sinuun koskisi, joka vieraassa maassa raukenevaa suomalaisuutta turvaat. Kymnaasin opettajana sinulla olisi riittävä palkka ja aikaakin kirjoitella. Minäkin olen yhä välistä surkutellut tuota kannelparkaasi, joka päivät pitkät pölystyy, ruostuu. Runollisuuden tähden olen heittänyt seminaariotuumat; heitä sinäkin, veikkonen, muut hankkeet ja hae semmoinen paikka, jossa joudat runoelemaan. Meitä on niin vähän laiskurin työn tekijöitä, ettei pitäis kenenkään sitä heittää, kelle vaan Jumala sitä lahjaa on luonut. — Vaan yhtä olen toisinaan kummeksinut, kun sinä yhä vaan kääntelet ja mukailet! Kirjoitithan ennen muinoin omiakin ajatuksiasi runoksi; eikös niitä nyt enää tule? Ja kun käännät, niin eikös todellaki olis etusampi kääntää suuria teoksia? Noiden pienten lauluin käännöksissä, joissa ajatuksella on niin tiukasti sopiva verho, tahtoo aina olla kankeutta; suurempia teoksia suomentaessa pitäisi sitä olla helpompi välttää.
Helsingissä on meillä viime aikoina ollut tuuma, josta toivon paljon hyvää syntyvän. Kun meitä suomen kielen kirjoittajia on niin vähän ja niistäkin useimmat muissa toimissa kiinni, niin etteivät paljon kerkiä tehdä, niin olemme sen keinon keksineet, että pitäis ylioppilasten, jotka välttävästi suomea osaavat, suomentaa maaoppaallisia ja historiallisia kuvauksia, elämäkertoja j.n.e., ja sitten tottuneempain kynämiesten niitä käännöksiä oiaista ja parannella. Meitä on oikaisijoita noin kymmenkunta ja jokaisen piti itselleen hankkia 4-5 apumiestä. Minulla niitä jo on, miten muilla lienee, en tiedä. Mitäs tästä arvelet, jos siitä totta tulee? Eikös se hyvinkin auttais kirjallisuuttamme?
Kummalla ja häpeällä havaitsen, että kirjallisuudesta alusta asti puhuessain en ole kuitenkaan ollut tietävinäinkään "Fänrik Stålista"! Mutta sillä lailla se on, että ihmisen mielessä pienemmät asiat, kun vaan ovat omat, välistä tahtovat hämmentää pois suuria ja tärkeitä. Voi veikkonen kuin olen ollut ihastuksissani tätä maailman parasta joululahjaa lukiessa. "Fänr:s marknadsminne" ja "Trosskusken" ovat minusta paraat; varsinkin on viimeisessä niin syvä ajatus niin yksinkertaisessa puvussa, että oikein ihmetyttää. "Von Törne" ja "Munter" ovat myöskin mielipalojani ja samate kaikki muutkin. — Pitäis ruveta heitä suomentamaan; minä olenkin usein kummeksinut kuinka ei mikään suomenkielinen kirja eikä sanomalehti ole sanaakaan virkkanut Runebergistä, niin että hän umpi-suomalaisille taitaa olla aivan tietämätön. Pitäis Mehiläiseen panna kirjoitus hänen elämästään ja teoksistaan.