Molemmille pohjoisille toisinnoille yhteiset, mutta Inkerissä tuntemattomat ovat sangen useat kohdat. Semmoinen on purjehtivan Väinämöisen ja rannalla seisovan tytön (Annin) keskustelu. Silmäänpistävä on tämän läheinen sukulaisuus Väinämöisen ja Tuonen neidon puheitten kanssa, siksi kun edellinen pääsee Manalan joen poikki. Kumpaisessakin vanhus ensin kielastelemalla kiertelee, ennen kun viimein tunnustaa totuuden. Toinen on siis nähtävästi mukailus toisesta eikä voine kauan epäillä jälkimmäisen parempaa oikeutta alkukuvana pitämiseen. Onhan se puhtaasti jumalaistarullinen, edellinen tavalliseen ihmis-elämään alasvedetty.[1651] — Väinämöisen selitykset retkensä tarkoituksesta eivät ole aina samat: Ilamantsissa puuttuu hanhien ajo, Vienassa sodankäynti; ainoasti kalan pyynti on molemmissa yhteinen ja niin muodoin vanhin. Sangen mahdollinen, jopa luultava on, että tämä seikka on kilpakosintaan tullut tulen synnystä. Kahdessa viimeinmainitun runon kappaleessa Suomen Karjalan lutherilaisesta osasta[1652] näet tulee tuli-kalan pyyntiin lähteneille Väinämöiselle ja Ilmariselle vastaan vaimo, joka sanoo olevansa heidän äitinsä, ensimmäinen itselöistä, ja kysyy kuhun he ovat menossa? He vastaavat olevansa tulta pyytämässä.[1653] Vähän toisellainen on heidän vastauksensa eräässä vaillinaisessa Sakkulan tulen synnyssä;[1654] monissa muissa kappaleissa Maaria, joka hyvin usein muulloinkin on tullut Ilman immen sijaan, on tuli-kalan pyynnissä avullinen, jos kohta ei ilmau matkan perän tiedustajana.[1655] Tietysti ei tämä seikka voi olla tulensynnyn alkuperäisiä osia, koska se puuttuu useimmista kappaleista; mutta toiselta puolen se täydellisenä tai kumminkin viitattuna tavataan kovin monessa, ollaksensa aivan satunnainen. Näyttää siltä, kuin tämä tulen synnyn laajennus olisi ollut vahvistunut toisinto Suomen lutherilaisissa Karjalaisissa, joilta se paraasta päästä on talteen saatu. Heidän läheiset naapurinsa, Ilamantsilaiset, ovat ensimmäiset, joiden kilpakosinnassa tuo keskustelu ilmautuu: siinä on ainakin hyvin todennäköinen selitys puheen-alaisen kohdan syntyyn.[1656]
Saunan lämmitys sekä Ilmarisen peseyminen ja pukeuminen tavataan joskus harvoin Inkerinkin alueella, mutta eivät kuulune kuitenkaan runon alkuperäisiin aineksiin, vaan lienevät otetut häävirsistä.[1657] Vaikeampi on ratkaista kilpakosinnan ja häävirsien suhdetta, mitä tulee koiran haukkumiseen sekä talonväen lähettämiseen katsomaan. Paikannimet Simasalo ja Lemmenlahti melkein viittaavat pikemmin jälkimmäisiin. Mutta mainittu seikka ei ole kovin yleinen edes Suomen ja Venäjän Karjalan häävirsissä, ja inkeriläisissä aivan outo. Enemmin olisi siis syytä luulla, epillisen runon olleen lainan-antajana.
Ansiotöitten suoritus on yhteinen Suomelle ja Venäjän Karjalalle,[1658] mutta itse työt eivät ole aina samat. Useimmissa käsikirjoituksissa, samoin kuin painetussa Kalevalassa, nähdään kyisen pellon kyntö ja Tuonen hauin pyyntö; kolmantena on verrattain tavallisin pyhän varsan valjastus.[1659] Viimeinmainitun on Lönnrot, niinkuin tiedämme, siirtänyt Lemminkäisen tehtäväksi, ja sen sijaan pannut karhuin ja susien suistamisen, joka vaan perustuu yhteen runokappaleesen.[1660] Ensinmainittu näistä ansiotöistä näkyy olevan kaikua slavilaisesta maailman jaosta ihmisten ja käärmeen välillä.[1661] Toisesta en ole enempää selvää saanut. Kolmas kenties on mukailus Sigurd'in hevosen ha'usta.
Kotiin vieminen on myöskin viimein molemmille pohjoisille toisinnoille omituinen piirros; mutta se kuvataan niissä erilailla. Vienan läänissä se on Kojosen pojan runon kaltainen, ja että se onkin siitä lainattu, sen todistaa epäilemättömästi Ilmarisen nimen joskus vielä nähtävä vuoroitteleminen Kojosen kanssa;[1662] Ilamantsissa Ilmarinen matkalla poikkee yöksi taloon, jossa hänen nukkuessansa toinen hänen "naistansa naurattaa." Siitä suuttuneena hän muuttaa uskottoman kalalokiksi.[1663]
Yksistään Ilamantsissa tavataan kilpakosinnan seassa arvan asetus, joka oikeastaan on erinäinen loitsu, ja ainoasti Repolassa kilpaveljein sopimus, ettei neitoa ryöstetä väkisin, vaan annetaan hänen itse päättää kohtalostansa.[1664] Molemmat ovat siis satunnaisia lisäyksiä.
Paikka, josta Väinämöinen keskustelussaan Annin kanssa viimein ilmoittaa aikovansa kosia, on painetussa Kalevalassa Pohjola. Tämä nimitys perustuukin muutamiin käsikirjoituksiin, vaan ei suinkaan kaikkiin. Yleinen se on ainoasti Vienan läänissä; Ilamantsista ja Aunuksesta sitä vastaan on sitä ainoasti saatu pari kappaletta. Viimeinmainituissa seuduissa tarkoittaa kosinta melkein aina Hiiden ukon tytärtä. Vuoren "vunukkaa" (s.o. pojan tytärtä)[1665] Tästä jo voisimme päättää Pohjolan olevan myöhemmin tähän sovitetun maineen ja lisää vahvistusta siihen saamme vielä muutamain toisten seikkain kautta. Haukkuja, joka ilmoittaa kosijain tuloa, sanotaan tosin usein Pohjan koiraksi, mutta myös yhtä usein Saaren halliksi t. vartijaksi.[1666] Edellisen vanhemmuuden todistaa sen ilmautuminen Vuonnisen Ontrein runossa, jota vastaan poikansa jo käyttivät "Pohjan"-muotoa.[1667] Vanhemmissa Vienasta saaduissa keräelmissä sanotaan Väinämöistä puhutteleva Anni useimmiten Saaren neidoksi. Harvemmin oli hänellä maine "Anni neito, aino neito", joka nähtävästi on lainattu niin sanotusta Aino-runosta.[1668] Ilamantsissa kutsutaan häntä yön tytöksi, hämärän neidoksi. Mikäs tässä kirjavuudessa voi antaa ratkaisevan päätöksen? Epäilemättä Inkerin laulutapa, jossa Ilmarisen kosinta aina tapahtuu Saaresta. Pohjolan nimi nähtävästi on tullut tavaksi runoissa ylimalkaan yhä enemmän heräävän yhteenliittämishalun kautta; tahdottiin vetää kilpakosintakin lähemmäksi Sampojaksoa. Ilamantsin runoin eriäväisiin nimiin ei voi panna liioin arvoa; ne ovat nähtävästi yltä-yleensä vaihtuneet uudempiin.[1669] Saman Saarennimen ilmauminen leviämisjakson kumpaisessakin päässä lienee kyllin varma todistus vanhuudesta.
Yhteiset kaikille kolmelle toisinnolle ovat näin muodoin:[1670] sepän tulo Saareen, koristeitten takominen erittäin neidoille t. neidolle (pohjoisissa toisinnoissa tämä taonta tapahtuu palkaksi tuodusta sanomasta, ja Ilamantsissa tuntuu sen alla piilevän jotain enempääkin, nimittäin naimislupaus, koska seppä sen jälkeen muistuttaa neitoa valasta ja saakin hänen apunsa ansiotöihin), sepinkalujen poisviskaaminen (Inkerissä senvuoksi, kun sepän teoksia ei kiitetä tai häntä häissä soimataan; pohjoisempana, kuultua kilpaveljen menosta kosintaretkelle); viimein kultaneidon takominen.[1671] Juuri nämät jäljelle jääneet piirteet ja erittäinkin niiden molemmat eteläisemmät muodostukset osoittavat silmäänpistävää yhtäläisyyttä Velint-tarinan kanssa.[1672] Valmisten takeitten hylkääminen on vaan miekasta siirtynyt kultakuvaan.
Ensimmäinen syy, mikä välitti ulkomaalta opitun uuden tarinan liittymisen juuri Ilmarisen, ilman ja ukkosen jumalan nimeen, on varsin helppo ymmärtää. Olihan hän jo ennestään tullut käsitetyksi pilvessä takojaksi, sitten taivaan kannen kalkuttajaksi. Mutta tämän asian helpoitti vielä luultavasti Skandinavein lauluissa ja tarinoissa nähtävät nimet Ismal ja Ismar, joista toinen ilmautuu kosijana, toinen ihmeellisen ihmiskuvan rakentajana.[1673] Luultavasti käytettiin Suomen kielelle siirtyneessä runossa ensi-alussa ainoasti Ismaro, niinkuin Inkerissä vielä monesti on laita, ja sitten vasta myöhemmin Ilmaro t. Ilmaroinen.
Inkerissä vielä Ilmarinen kosii yksin, samoin kuin myös Velint, hänen alkukuvansa; kilpakosinnaksi on runo muuttunut vasta Ilamantsissa. Tähän vaihtumiseen kenties jo vähän vaikutti Velint'in kilpa takomistaidossa kuninkaan entisen sepän kanssa, ja loppulykkäyksen uuteen suuntaan mahtoi antaa Inkerissä yleinen runo päivän, kuun ja tähden kilpakosinnasta. Löysimmehän sieltä jo yhden kappaleen,[1674] jossa Ismaron runon seassa on tähän vivahtavia kohtia.
Tähän-astiset jäljet ovat johdattaneet meidät Länsi-Inkeriin, Narvan seuduille, mutta vaikea on ajatella sitä seutua runon syntymäsijaksi, koska ei voi käsittää, milloin ja kuinka skandinavilainen vaikutus olisi juuri siihen seutuun, kreikan-uskoiseen väkeen tapahtunut. Ismaron nimi viittaisi erittäin tanskalaisiin tarinamiehiin, koska juttu Ismar'ista ja hänen rakentamastaan ihmiskuvasta löytyy Saxon historiassa. Luonnollisemmalta siis tuntuisi, että laina olisi tapahtunut Virossa, joka toista vuosisataa oli heidän valtansa alainen. Viime-aikoina saadut keräelmät ovatkin osoittaneet, että samankaltainen toisinto kuin Inkerin sielläkin on ollut tuttu. Yhdessä kappaleessa seppä takoo vallalle valjaita, neidoille veitsiä, mutta jättää niihin lomia ja lovia. Siitä soimattuna hän vihastuu, viskaa pihdit pilviin, poimii kokoon kultia ja takoo kultaneidon, jonka kuitenkin huomaa kylmäksi. Muut kappaleet ovat kovin vaillinaiset.[1675] Sangen yleinen useissa Viron maakunnissa on sitä vastaan tuo jo ennen mainittu balladi, jossa Anni tahtoo sepällä parannuttaa kiikkuessa katkenneet korunsa.[1676] Kultaneidosta lauletaan myös laajalta, aina Setukaisten maalla asti; mutta Varsinais-Viron ulkopuolella hän tehdään puusta, kullalla ja hopealla ainoasti kaula siloitellaan, vaikka usein kuitenkin loppu: — kullan kylmäksi tuntuminen, — on samallainen. Uskaltaako näiden vähäisten ja vaillinaisten jälkien perusteella päättää runon syntyneen Varsinais-Virossa, vai onko se Länsi-Inkeristä myös levinnyt länteen ja lounaasen.[1677] Mahdoton ei olisi myös, että tämäkin runo, niinkuin tiettävästi moni muu, olisi tullut Inkeriin Länsi-Suomesta, jossa ainakin kultaneito on ollut tuttu. Mutta se asia täytyy tätä nykyä jättää ratkaisematta.[1678]