Järvet järkkyi, maa järisi,
Linnat liikkui, hongat huojui;
Vuoret vaskiset vapisi,
Kivet rannalla rakoili,
Pajat[283] paukkui kalliolla,
Portit Pohjasta repesi,
Ilman kaaretki katkesi.
Sen jälkeen hän lähettää poikia "pohjiin" (Pohjolaan), tuohon kylmään kylään. Lopussa on Väinämöisen haava, jonka parantamiseksi haetaan Naarvan tietäjiä.[284]
Tämä kanteleen synnyn muodostus on kuitenkin oikeastaan outo Inkerin alueelle ja epäilemättä vaan eksynyt pohjoisemmilta seuduilta. Täällä omituinen kanteleen synty on seuraavaa johtoa: "minä" saa palveluksella Virossa ohria, kylvää ne kaskeen, oinas sattuu sinne laihoa syömään, "minä" sen tappaa, käskee sepän sarvista takomaan kanteleen, jonka koppa kuitenkin todella tehdään koivupuusta, kielet immen hiuksista; sitten koettavat kaikki uutta soittoa, mutta eivät osaa; viimein sokea ukko uunilla (joskus nimitetty Väinämöiseksi) ottaa kanteleen ja soittaa ihmeellisellä taidolla; kaikki elävät tulevat kuultelemaan ja kaiken-ikäiset, kaikensukuiset ihmiset ovat ihastuksessa.[285]
Veneretkeä kertovia runoja kuitenkin lauletaan yleisesti. Enimmiten "velloni" (veljeni, joka siellä monessa muussakin runossa on astunut tavallisten henkilöin sijaan) taikka "minä" etsii venepuuta, jolloin ensimmäinen honka ei sano kelpaavansa. Sitten vene veistetään, täytetään väellä, vanhat ja nuoret soutavat, ja näin saavutaan linnalle, missä väelle väsynehelle vaaditaan lihaa,[286] taikka myös ihmemaalle, missä on puut punaiset, maat siniset, hopeasta hongan oksat, kullasta petäjän kelkät.[287]
Välistä tavataan myös toisinto tähän tapaan:
Velloni on venosen seppä,
Laivan seppä laklueni,
Vesti hiekalla venoja,
Somerolla sorvaeli
Kultaisella kirvehellä,
Hopeaisella terällä,
Vaskisella vartuella.
Iski kerran, syntyi laita,
Iski toisen, syntyi toinen,
Kolmasti koko venonen.
Veno syntyi veistämättä,
Laiva lastun pilkkumatta.
Tuo vene hyväntapainen,
Laiv' oli kolmen kostelinen,
Pyrki viemättä vesille,
Laskematta lainehille.
Ostin purjehen punaisen,
Toisen purjehen sinisen,
Mastot maksan karvalliset.
Laittoi laivansa merelle,
Kuin on kuilaita (kuhilaita) arolla;
Laittoi laivahan väkeä,
Kuin lyhteitä kuilahassa.
Pani tuo vanhat soutamahan,
Nuoret päältä katsomahan;
Vanhat sousi, päät tutaji.
Pietari perästä huusi:
"Miks' ei meiltä matka jou'u,
Matka jou'u, tie lyhene?
Miks' on vanhat soutamassa,
Nuoret päältä katsomassa?"
Pantiin nuoret soutamahan:
Nuoret sousi, airot nousi,
Vesi kiehui keltanansa,
Vaahti pallossa pakeni.
Sousi Suomen rantuelle;
Suomen nei'ot sotkemassa.
Päät valot (= valkopäät) valostamassa.
Kysyi Suomen neitosilta:
"Onko Suomessa sijoa,
Missä maata matkalaisen
Ja levätä lentolaisen,
Pilloniekan pilkistellä?"[288]
Usein neidot vielä vastaavat tähän kysymykseen, sanoen sijaa ei olevan, koska "Suomi on täynnä soltatteja".[289]
Viimeinkin löytyy hyvin tärkeä runo auringon ja kuun vapauttamisesta:
Ennen päivättä elettiin,
Kuun valotta kuukkaeltiin;
Käsin maita etsittihin,
Käsin maita, sormin teitä.
Varpailla vaon väliä;
Tehtiin kylvö kynttilällä,
Valettiin vahan nojalla.
Pah' on päivättä eleä,
Kuun valotta kuukkaella.
Turo, tuima mies kavala,
Se keri unen kerälle,
Otti mettä makeaista,
Pisti luiseen kormantohon;
Istui mustalle oriille,
Liinaharjalle hevolle,
Ajoi Wiipurin mäelle.
Yks oli aittanen mäellä,
Kolm' oli neittä aittasessa;
Yksi päivyttä piteli,
Toinen kuuta kuivaeli,
Kolmas armoja Jumalan.
Turo, tuima mies kavala,
Se viskas unokeräsen,
Nukutti kolmen neiokkaisen (sic).
Turo, tuima mies kavala,
Kuun otti käteen kukaksi,
Päivän präskäksi (soljeksi) kypärän,
Otti armon Armollisen.
Toi päivän omille maille;
Pani päivän maan perälle;
Se päivä Jumalan luoma
Se paistoi isällisille,
Se paistoi isättömille.[290]
Samasta paikasta saadussa toisinnossa taas sepän tytär meni kuuta etsimään, päivää tavoittamaan, ottaen mukaansa sieran ja häränsarvessa mettä, halkaisi näiden avulla mahdottoman, tien poikki olevan haon ja pääsi paikkaan, missä Saksan noidat, Viron suuret noidat, kuun salasivat. Vielä kolmannessa toisinnossa myöskin sieltä sepän tytär kulki vähäisen matkaa, niin: