Sitten hän pantiin aitaamahan ja pilasi parhaan hirsikön. Viimein hän lähetettiin paimeneen. Siellä hän katkaisi veitsensä kiveen, jonka emäntä oli leipään leiponut, kutsui vimmoissaan sudet ja karhut karjaa surmaamaan, laittoi pillin lehmän säärestä ja toi peto-lauman soitellen kotiin.
Pani karhut kahleisiin.
Sudet rautoihin rakensi;
Neuvoilevi karhuja'an,
Susillehen suin puheli:
"Repäise emännän reisi!"
Tarttui karhu kantapäähän,
Repäisi emännän reiden.
Sillä kosti piian pilkan,
Naisen naurun paransi,
Pahan vaimon palkan maksoi.[320]
Paljoa katkonaisemmat ovat Kullervon jäljet Savossa. Hämärä muisto kivikakusta löytyy paimenen laulussa auringolle.[321] — Parissa katkelmassa on kuvattu "Kojosen pojan" (= Kullervon) lähtö Ilmarisen talosta tai sotaan:
Kävin mä piennä paimenessa,
Lassa lammasten ajossa,
Pistin pillit pussihini,
Soitin suolla mennessäni,
Kajahutin kankahalla,
Kuului se sepän pajahan;
Seppä seisahtui pajassa.
Vasara vajos käestä,
Kulta kiehui kattilassa.[322]
Joskus se alkaa luikun tekemisellä lehmän luusta.[323] Tavallisesti päättyvät nämät runot niinkuin Inkerin alueessa Saaren neidon kosinnalla. — Jäähyväisetkin vanhemmille ovat jokseenkin täydellisesti tallella.[324]
Kanteleen synty laulettiin yleisesti ja täydellisesti niin hyvin Savossa kuin myös Pohjanmaalla.[325] Nykyjään on myös saatu yksi kappale oinaansarvista kanteletta Inkerin tapaan[326] ja katkelma, jonka Gottlund toi Vermlannista[327] ja jossa soittaja sanotaan sokeaksi pojaksi, näkyy osoittavan että tämä toisinto ennen muinoin oli Savossakin laulettu.
Pohjolan emännän perään-ajosta on molemmissa maakunnissa välistä palanen nähtävänä loitsuin seassa.[328] — Ennen jo mainitussa runossa Väinämöisen ja Joukavaisen kilpailusta löytyy, sekaan eksyneenä, kehoitus lauluun Samporetkeläisten palausmatkalla:
"Laula, laula, Väinämöinen,
Hyräile, hyväsukuinen!"
Tuopa vanha Väinämöinen
Varmoin kyllä vastaeli:
"Varainen on laulannaksi,
Aikainen ilonteoksi".[329]
Savossa tiedetään myös varmaan koko Samporetken olleen tunnettuna. Ihme kyllä saamme tämän todistuksen Ruotsinmaan sydämestä, Vermlannin vuoristosta, n. vuoden 1600 paikoilla sinne muuttaneitten Pohjois-Savolaisten jälkeisiltä. V. 1817 kuuli näet Gottlund heidän tarinoivan seuraavalla tavalla: "Vanha Wäinämöinen ja nuori Jompainen (= Joukahainen) lähtivät Pohjanmaalle Sammasta hakemaan. Sieltä saatiin Sammas kiinni. Sanoi Jompainen Wäinämöiselle: 'aloita jo virtes!' — 'Viel' on virsille varainen; vielä Pohjolan portit näkyy, tuvan uuni kuumoittaa'. — Lensi Sammas pilveen. Löi nuori Jompainen kaksi varvasta Sampaalta poikki. Toinen lensi mereen, siitä suolat meressä; toinen maalle, siitä heinät maalla. Jos olisi useamman saanut, niin olisi vilja tullut kylvämättä."[330]
Täälläkin laulettiin runo päivän ja kuun vapauttamisesta. Se alkaa kysymyksellä mihin taivaan valot ovat kadonneet, Sitten lentää kyy pajalle, missä Väinämöinen takoo, ja ilmoittaa kuun taas päässeen kivestä, päivän kalliosta irti. Kumma kyllä Väinämöinen nyt vasta menee Pohjolaan. Tultuansa joelle hän huijahuttaa, jolloin tuuli hänet lennättää toiselle rannalle. Pohjolan tuvassa ovat miehet mettä juomassa. Mitellään miekkoja ja sitten Väinämöinen omallaan sivaltaa poikki Pohjan poikien päitä kuin nauriin napoja.[331]