Lensi paljon, liukui paljon,
Lensi, liukui lounaan alle,
Pyörähti poikittain pohjosehen
ja tapasi viimein niin-ikään neitosia, jotka valittivat, että on ikävä yksin eläessä.
Kolmas virolainen runo[369] saattaa meidät kappaleen edemmäksi, nimittäin itse luomistaruun. Pääskynen, päivän lintu, Inkerin alueen tapaan, munii neitojen laivaan, myrsky viskaa munat mereen, jolloin niistä syntyy kalojen hopeiset suomukset. Tässä toisinnossa oli siis taru maailman synnystä jo hämmentynyt; mutta selvänä tapaamme sen Virossakin useammissa toisissa lauluissa. Yhdessä[370] pyhä "purjelintu" kauan etsii pesinsijaa ja munii viimein kullankarvaiseen pensaasen. Pojistaan hän sitten panee yhden kuuksi taivahalle, toisen päiväksi ilman päälle, kolmannen kiveksi hakaan. Toisessa[371] taas Pohjan kotka laittaa pesänsä Kalevin kalliolle, muna varastetaan, viedään laivaan, vierähtää mereen, jolloin panee päivän paisumaan, kuun kasvamaan ynnä sen lisäksi vielä synnyttää kaikellaisia saaria sekä laivoja.
Suorasanainen taru taas antaa toisen selityksen maailman luomisesta. Sen alku-aineet on näet Vana Isa tehnyt; mutta hänen levätessään sitten Ilmarinen takoi teräksestä taivaan kannen ja kiinnitti siihen kuun, tähdet sekä viimein Vana Isan lampun auringoksi.[372]
Näin luotu maailma oli kuitenkin vielä autio ja tyhjä, järjestämätöntä kaosta. Se oli nyt eläväin olentoin asuttavaksi kynnettävä ja kylvettävä. Tästäkin on Virolaisilla taruja, vielä selvempiäkin kuin meillä Suomalaisilla. Sama jo mainittu runo,[373] missä oli puhe Ilman impein töistä, kertoo sitten myös, kuinka "Kalevallan" pojat, emän kantamatta syntyneet, Taaran käskystä kyntivät suot ja vuoret, raivasivat korvet, mättivät mäet kokoon, laajensivat lakeudet. Toisessa taas[374] Kalevanpoika
Laittoi aisat aurallansa,
Orhin auransa etehen,
Ruunan kynnölle rakensi:
Läksi suolle sahroinensa,
Kuivaa maata kyntämähän,
Aron pintaa kääntämähän.
Kynti maan pinnan tomuksi.
Kivet survoi someroiksi,
Savet siemenenkasvajoiksi.
Tomun idun imettäjäksi.
Kynti paikoittain peltomaaksi,
Väkeväksi viljamaaksi.
Toiset kohdat karjamaaksi,
Nurmimaaksi, heinämaaksi.
Kylvi suohon sinikoita,
Sammaleesen juovikoita,
Mättähisin muuraimia.
Muutamin paikoin mustikoita.
Kynti paikoittain metsämaaksi.
Laajat paikat korpimaaksi;
Kylvi metsät kasvamahan.
Tammet korkeat nousemahan,
Pensastikot paisumahan,
Kynti paikoin lakeuksia,
Laajoja aroja, laajoja nunnia,
Hauskoja kävelypaikkoja;
Kynti mäet keikkumahan,
Kummut kaikki kiikkumahan.
Kynti orot, kynti salot,
Nurmet (?), luhdat viherjöimään.
Kylvi mansikat mä'ille.
Pensaan alle puolukoita,
Kynti kukat kasvamahan,
Kaunoiset rehoittamahan.
Näistä runoista on edellinen yhtäpitävä maailman järjestämisen kuvauksen kanssa, niinkuin se ilmautuu vanhassa Kalevalassa, missä näet Wäinämöinen meret kyntää, niemet ja lahtemat muodostaa. Toinen kertoo kasvikunnan syntymisen samalla tavalla kuin Kalevalan toinen runo.
Paras ja myöhimmin syntynyt kaikista on Kalevalan mukaan, niinkuin tiedämme, tammi, Jumalan oma puu. Tässäkin on Virolaisilla hyvin runsaasti runoja. Yksi[375] laulaa meille: kuinka Päivän vanhin poika, Taaran poika, kylvi tammen terhon kytömaahan. Sitten kuvataan sen kasvaminen melkein sanasta sanaan, niinkuin meidän lauluissamme:
Tammi nousi, tammi joutui,
Nousi vaaksan paksuiseksi;
Tuli tuulonen tuhisten,
Vihma vierähti vihisten,
Tuuli tammea kohotti,
Vihma kostutti vähäistä,
Nosti tammen kasvamahan.
Vähäisen venähtämähän.
Tammi nousi, tammi joutui,
Tammi nousi taivahille,
Saatti pilvet hajoomahan,
Taivon laajan laukeemahan,
Rupes päivää peittämähän,
Kuutakin sammuttamahan.
Tähtiäkin tappamahan.
Toinen[376] vielä yhtäpitäväisemmin suomalaisen kanssa kuvaa maahan hakkaamista. Kotkan siiven alta löytyi pikku mies, kahdeksan vaaksan korkeuinen, Kalevan peukalon pituinen. Tämä pikku-mies pihalle tultuansa: