Purjehtiessaan pohjoiseen päin kulkee Kalevinpoika ensin Suomen, sitten Lapin ohitse, josta jälkimmäisestä ottaa viisaan Varrak'in mukaansa oppaaksi. Se näkyy tarkoittavan kolmannen apulaisen tuloa Wäinämöisen seuran lisäksi.
Edempänä saapuvat retkeläiset ihmeelliselle maalle:
"Siinä kukot kultaa syövät,
Kukot kultaa, kanat rautaa,
Hanhet hohtavaa hopeeta,
Vanhaa vaskea varikset,
Pesälinnut penningeitä,
Viisaat linnut taalereita;
Siinä ruohot rehoittavat,
Kaalit kuusen korkuisiksi".[475]
Tämä vastaa painetussa Kalevalassa lähimmästi Lemminkäisen kuvausta
Saaren hyvistä oloista:
Puut siellä punalle paistoi,
Puut punalle, maat sinelle;
— — —
Siell' oli mäet simaiset,
Kalliot kananmunaiset j.n.e.[476]
Käsikirjoituksissa ei tämä ihmemaa kuitenkaan ilmau siinä kohdassa, vaan muun muassa Inkerin alueessa, niinkuin näimme, laivaretken tarkoitusperänä, aivan kuin virolaisessa.
Kalevinpojan tarkoitus purjehduksellansa Pohjan perille onkin aivan toinen kuin Wäinämöisen; hän ei toivo eikä pyydäkään mitään saalista; hän tahtoo ainoasti saada nähdä, minkänäköistä on maailman äärimmäisellä rajalla, "kussa taivaan korkea katos, räystään raja tapaa maata". Ja tämä viimeinen Pohjan perä, niin hänelle viisas kaarne oli ilmoittanut, on siinä kohdassa, kussa hän
Näkevi selän sinisen,
Lavealta lainehia,
Vaan on siellä ruokoranta,
Vuohenmiekkoja veden ääressä.[477]
Tässä voisi nähdä hämärän muiston saraheiniä kasvavasta Pohjolan rannasta, jos ei Saraja olisi aivan satunnainen ja ainoasti harvoihin Samporunoihin eksynyt lisäys.
Myöskin Wäinämöisen laulu ja soitto on tuttu Virolaisille; onpa heissä säilynyt joku muisto vanhan kansallisen soittokalumme synnystäkin. Yksi runo laulaa, kuinka murhatun neidon ruumiista kasvoi kallis koivu. Tästä koivusta veistettiin kanteleen koppa.