Mistäs laudat kanteleesen?
Lohen suuren leukaluusta,
Hau'in pitkistä hampaista.
Kusta kielet kanteleesen?
Hiuksista neidon nuoren,
Tukasta kotikanasen.
Ei ollut pillin pieksijätä,
Kanteleen helistäjätä. —
"Minun armas veikkoseni,
Viepä kannel kammarihin,
Säädä sängyn reunan päälle;
Piekse itse peukalolla,
Osaa itse hyppysillä,
Rapsi rautalyöttimillä!" —
Niinpä huusi veikon pilli,
Haleasti surusoitto,
Niinkuin itkee Viron immet,
Lähteissään isän kotoa,
Haleasti Harjun neidot,
Lähteissään isän kodista,
Lähteissään emon kodista,
Miehelähän mennessänsä,
Puolison kotiin käydessänsä.[478]
Itse Wanemuisen (Wäinämöisen) soitosta on Fählmann säilyttänyt saksalaisen suorasanaisen käännöksen. Siihenkin soittoon ihastui koko luonto: Emäjoki seisahtui juoksussansa, tuuli pysähtyi kesken tuiskuansa, metsä nelijalkaisineen, lintuneen kuulteli; tirkistelipä salon "kierosilmä" kaikukin lehtien lomasta. Ja kuunnellessaan omistivat itselleen kaikki luodut jotain siitä soitannosta, ottaen sen omituiseksi ääneksensä. Puut ottivat suhinan, joka syntyi Wanemuisen alas maan päälle tullessa, Emäjoki hänen helmainsa hohinan, tuuli laulun kimakimmat nuotit, muutamat elävät naulojen narinan, toiset kielien räminän. Kalat ei jaksaneet nousta niin korkealle, että heidän korvansa olisivat olleet veden pinnan yli; siitä syystä ovatkin he ääneti. Ainoasti ihminen käsitti Wanemuisen laulun ja soiton täydesti, kaikin puolin. Mutta vanhus itsekin tuli niin liikutetuksi, että kyyneleitä virtasi hänen silmistänsä, läpi hänen kuuden nuttunsa, seitsemän paitansa.[479]
Tämän kauniin tarinan perusteena ollut virolainen alkuperäinen runo on valitettavasti kadonnut; meille tarjona olevat ovat vaan katkelmia, mutta sisältävät kuitenkin siitä selviä muistoja.[480] Yksi kehoittaa:
"Sisaruet, armahaiset,
Iloitkaamme, melutkaamme!
Ilo kuuluu Hiiomaalle,
Melu herramme hovihin.
Siell' juoksee joki kovera,
Joess' on kalat kavalat,
Siiat suuret, mustaseljät,
Lohet laajat laukki-otsat,
Hauit pitkät, päät jämeät;
Seisovat selin meressä,
Lipin lapin lainehissa".[481]
Sukua tälle on niin-ikään Aino-jakson vertauksessa jo mainittu runo, missä kallion poika, Ruotsin harpun helistäjä, soitti niin liikuttavasti, että meri seisahtui kuulemaan, pilvet pitkin silmin katsomaan, ja pääskynen sekä hauki toivat takaisin neidolta ryöstämänsä kalut.[482]
Saakoon tässä vielä paikkansa kolmas tähän kuuluva pieni pala. Nuorin
Kalevinpoika lauloi kerran
Niin että meri myrisi,
Vastaan kalliot kajahti,
Puitten latvat maahan painui,
Mäen huiput heiluilivat,
Pilvet puhkesi hajalle.
Metsänhaltijan ainoa tytär,
Metsän piiat pienokaiset,
Näkin neidot kultahiukset,
Ikävöivät nuorta miestä:
Olis se miesi meille suotu,
Kasvais meille puolisoksi![483]
Wanemuisen nimi ei tule ilmi monessa virolaisessa runossa. Näin laulaa kuitenkin yksi katkelma:
"Mistä kehitän kultalauluni,
Solmean sanat hopeasolmulle?"
— — —
"Vieretänkö Vanemuisesta,
Jonk' oli kannel kullasta,
Kanteleen pohja hopeasta,
Kielet Jutan hivuksista?"[484]
Toinen taas kuuluu: