Lauluin luoja, laulu-kukko,
Muistorikas Wanemuine,
Kummulla, kuusen juurella
Kuulteli kiurun viserrystä,
Laulurastaan raksutusta,
Käki-kullan kukkumista,
Kyntölinnun liverrystä;
Siitä sovitti sanansa,
Laulusia lystikkäitä,
Niin myös haikeita haluja.[485]
Kalevinpojan taistelut Pohjolan-matkallansa eivät ole missään yhteydessä Sampo-retken kanssa. Yhtähyvin tulee meidän teroittaa huomiomme siihen seikkaan yhdessä yllämainitussa luomisrunossa, että nimittäin myrsky vierähyttää neitoin laivaan munitun munan mereen, jolloin kalat saavat hopeasuomuksensa. Siinä kenties voisi piillä hämärä muisto Sammon katoamisesta mereen, jonka kautta Ahtolaiset saivat sen murut aarteiksensa.[486]
KOLMAS LUKU
Kalevala verrattuna toisten kansain taruihin.
I. Kalevalan kaltaiset aineet Suomen heimokunnassa.
a. Lappalaisissa.
Kalevalan jäljet ovat edellisessä luvussa vieneet meidät runojemme nykyisestä paraasta säilypaikasta, Venäjän ja Suomen Karjalan rajapitäjistä, Pohjanlahden viimeiselle perukalle, Ahvenanmeren äyräille sekä Riianlahden rantamille, kaikissa näissä paikoissa suomalaisen kansallisuuden äärimmäisille länsirajoille asti. Tähänkään eivät nämät jäljet kuitenkaan vielä pääty; ensiksimainitusta loppukohdasta jatkuvat ne vielä aivan selvinä ja yhdessä jaksossa yhä lounaasen päin, Skandinavian tunturiharjun itäisiä rintehiä pitkin. Jukkasjärvestä Tornionjoen läheisyydessä, aina Herjeådaliin saakka lauloivat poroineen kuljeksivat Lappalaiset vielä tämän vuosisadan alussa pitkiä lauluja, jotka silmäänpistävästi osoittavat likeisintä sukulaisuutta meidän sankari-runojemme kanssa.
Suurin niistä, nimeltä Päiven paarne (Päivän pojat)[487] kertoo kuinka alussa Päivän mailla oli vähän poikia, vähän neitoja; ei ollut oikeastaan enempää kuin yksi ainoa pariskunta. Näille syntyi poika, joka jo kätkyestä asti oli ruumiiltaan vahva ja jäntevä, hengeltään muinaisten Äijön poikien (Kalla-paarne'in) kaltainen.
Saipa tämä Päivän poika kerran kuulla kaukaisesta ihmemaasta, tuolla puolla pohjantähden, kuun ja päivän länsipuolella, jossa kaikki oli kullasta ja hopeasta, kalliot kultaiset, liesikivet ja verkkain kivekset hopeasta. Sinne rupeaa nyt hänen mielensä palamaan. Hän työntää purtensa vesille, valitsee uskotuita kumppaneita ja lähtee purjehtimaan ulapalle aukealle. Kuljetaan, kuljetaan; jo ollaan niin kaukana, että aurinko ja kuu näyttävät pienemmiltä pohjantähteä, tämä taas suuremmalta kuin päivän kehrä meillä. Viimein kohoaa ranta, Jättiläisten maa, purjehtijain eteen. Siellä Jättiläisen neito nuori, Sokean ukon ompelija, pesee pyykkiä nuotion valossa. Tulijalta neito kysyy: "Tuonenko pöytää etsit, Päivän poika? Tuletko isälleni herkuksi, langoilleni atriaksi, itselleni imupalaksi?" Päivän poika vastaa tulleensa etsimään itselleen kumppalia elämän ja kuoleman ajaksi. Siitä heltyy tytön sydän ja hän suostuu kosintaan. Isä ei myöskään kiellä tytärtänsä, kunhan vaan kosija ensin on todistanut miehuutensa ansiotyöllä, sormikoukun vetämisellä hänen kanssansa. Neidon neuvosta juottaa Päivän poika ukon juovuksiin tervalla ja kalanrasvalla, jonka jälkeen pistää sokealle rautaisen ankkurikoukun käteen omien sormiensa sijasta. Tällä tavoin saa Päivän poika neidon, saapa myös luvan ottaa kultia, hopeita myötiäisiksi, niin paljon kuin vaan laivansa kannattaa. Näiden lisäksi viepi vielä neito salakammiosta kolme arkkua, jotka sisältävät rauhan ja sodan, tulen ja veren, taudit sekä kuoleman.
Nuoren pariskunnan lähdettyä palajavat Jättiläisen pojat kotiin mursun- ja valaskalan-pyynniltä. Vimmastuneina sisaren naimiseen-menosta lähtevät he perään-ajoon.