Kuuluvi jo airon isku,
Kohti saa kova kohina,
Äänten melske, aaltoin polske.

Silloin jättiläis-neito päästää ensimmäisen tuulisolmun, pian toisenkin, josta heidän veneensä kiihtyneellä vauhdilla jättää vainoojat jäljelle. Mutta ei aikaakaan, niin nämät kuitenkin taas rupeavat lähenemään:

Rustot rytki, seljät notkui,
Kourat kiskoi, jytki, nytki,
Sydän hehkui, venhe vieri,
Halki aaltojen ajeli;
Veljet alkoi saavutella.

Tässä hädässä päästää Jättiläisneito kolmannenkin, viimeisen tuulisolmun auki, josta riehahtaa hurja hirmumyrsky:

— — — mastot huojui, Pahoin purje poikkelehti, Vene hyppi kallistuen.

Morsian itsekin säikähtyy siitä pahanpäiväiseksi, laskeutuu veneen pohjaan ja peittää silmänsä. Mutta, jos peloittava, oli tämä myrsky kuitenkin pakenijoille pelastukseksi, sillä se viivytti kiinnisaavuttamisen siksi, kunnes aurinko nousi ja perään-ajavat jättiläiset sen valon kautta muuttuivat kiviksi. Nuori pariskunta pääsi onnellisesti kotiin, jossa heistä sitten laveutui Päivän l. Äijön poikien (Päiven- l. Kalla paarne'in) kuuluisa suku. Viimeinen heistä kuoli naimatonna Ruotsissa; toinen haara on Karjalassa, kolmas Etelämailla, Tanskan takana.

Pintapuolisimmallakin silmäyksellä kohta huomaa, että tässä on meillä edessämme Kalevalan kosinto- ja Samporetkien toisinto, yhdeksi valettuna, niinkuin monesti hyvissäkin Karjalan runopaikoissa saadaan kuulla. Näissä saapi Pohjan neito Sammon myötijäisiksi, mutta sitten Pohjolan emäntä kuitenkin jälleen katuu ja lähtee vävyänsä peräänajoon.[488] Eikä rajoitukaan tämä yhtäläisyys ainoasti tähän tapauksen yleiseen juoksuun, vaan ulottuu myös kaikellaisiin pienempiinkin piirteisin. Jättiläisen tytär on vaatteita pesemässä aivan kuin Viipurin läänin ja Inkerin runoissa Suomen neidot "velloni" tullessa. Pohjoisempana tämä seikka, niinkuin tiedämme, kuuluu kilpakosintaan. — Jättiläisten maassa tervehditään tulija herkkupalaksi; samoin sanotaan Kalevalassa Pohjola aina "miesten syöjäksi kyläksi". Ansiotyö tehdään kumpaisissakin runoissa kosittavan neidon neuvolla. Salakammarista varastettu arkku, joka kaikellaisia voimallisia lahjoja sisältää, saattaisi muistuttaa Sammosta. Kallioitten sekä tavallisten kaluinkin kultaisuus, hopeaisuus puolestaan liittyy Inkerin alueen puoleisten toisintojen kuvauksiin ihmemaasta. — Jättiläisen poikien soudun kuvaus on melkein sama, jonka näemme Kalevalassa, silloin kun Ilmarinen ja Lemminkäinen voimallisilla käsillänsä airoihin tarttuvat. Jättiläisneidon säikähdys myrskyssä milt'ei sanasta sanaan vastaa Ilmarisen pelkoa Samporetkellä.[489] Jättiläisten kivettyminen koittavan auringon säteitten säihkyessä ei löydy semmoisenaan Sampo-runoissa. Mutta kuitenkin on myös Wäinämöisen varjeluskeinossa lähenevää Louhen venettä vastaan kenties jotakin siihen vivahtavaa. Ukko näet viskaa mereen piin ja taulan, siis tulukset, ja luopi täten kivikarin. Piilisikö siinä joku hämärä muisto, että valo oli Pimentolan haltijoille surmaksi?[490]

Päivän poika, joka tässä on lappalaisen runon pääsankarina, ilmautuu joskus suomalaisissakin. Inkerin runoissa olemme nähneet hänet Tuonelasta kosimassa, johon voisi verrata, että tässä lappalaisessa jättiläisen pöytä sanotaan Tuonen pöydäksi. Samoin hän toisissa kosii kilpaa kuun ja tähden pojan kanssa. Vielä hän ilmautuu Wäinämöisen apulaisena tulen synnyssä, ja ison tammen runossa tehdään poltettuin heinien tuhkasta ensin lipiää, "pestä silmät Päivän pojan".

Päivän-paarne-runon viimeinen tieto Päivänsuvun laajenemisesta taas saattaa huomiomme toiseen Kalevalan runoin osaan, nimittäin Kullervo-jaksohon. Molemmissa jakautuu suku kolmeen haaraan, joista yksi laulajan kotimaahan jääpi. Paljon muita yhtäläisyyksiä Kullervo- sekä Lemminkäis-runoin kanssa sisältää niin-ikään Pissan Passan pardne (Pischan, Paschan poika)[491] Herjeådalista saatu toinen lappalainen sankarilaulu. Pischa, Päivölän päällikkö; ja Pascha, Pimentolan päällikön tytär, olivat vannoneet toisillensa vahvan uskollisuuden valan: rikkojalle ei pitänyt toisen maailman valon koskaan paistaa. Heidän avio-elämänsä ei ollut kuitenkaan pitkällinen, sillä Staalu (paha olento Lapin tarinoissa) ottaa Pischan hengiltä ja ryöstää hänen kätketyt aarteensa. Vaimonsa, joka oli raskas, pääsee kuitenkin pakoon ja synnyttää pojan. Tämä kysyy kerran: "kussa on isäni?" Äiti vastaa: semmoista ei olleenkaan hänellä. "Onhan", sanoo poika, "naarasteerelläkin koiraksensa, koppelolla metsonsa, vaatimella härkäporonsa y.m. Enhän toki minä liene puista, kivistä syntynyt?" Viimein hän pakoittaa äidin ilmoittamaan isän nimen ja kohtalon. Syy äidin salaamiseen on ollut pelko, että poika sitten lähtisi kostolle. "Et saa mennä", rukoilee hän nytkin, "tuonne Mustalleharjulle!" Mutta turha on kaikki epääminen. "Äitini", vaatii poika, "anna minulle isäni sotisopa ja kypäri!" — "Nyt mä vanhoilla päivilläni jään ypöyksikseni!" valittaa äitiparka; _"ei kukaan kuoltuani kätke minua tuohten ja hiekan alle!"[492] Turhat ovat myöskin nämät valitukset. Mustalleharjulle tultuansa, näkee poika siellä kyykäärmeitä kiinnisidottuna, joista lapset nuolimujuja ottavat; hän näkee myös pään seipään nenässä; se on hänen oman isänsä pääkallo. Taistelussa Staalu ei saa yhtään kertaa poikaan sattumaan; ei myös auta hänen lukuisa joukkonsa. Kostaja pääsee voitolle. Hän ei kuitenkaan surmaa Staalua, vaan tyytyy siihen, että rikollinen lähtee maanpakolaiseksi, jättäen melkein kaiken omaisuutensa voittajalle. Pischan poika palaa riemuiten äitinsä luo ja rakentaa uudet tuvat isänsä entisille olopaikoille.

Lemminkäisestä muistuttaa tässä nähtävästi Pischan ja Paschan luja vala naimiseen mennessä; äidin pelko pojan aikoessa sotaan; tämän vaatimus, että isän sotavarukset hänelle tuotaisiin; Mustallaharjulla nähdyt sidotut käärmeet sekä seipääsen pistetty pää; Staalun menestymättömät sivallukset; viimein uusien tupien rakentaminen. Kullervo-tarua vastaa toiselta puolen Paschan jääminen leskeksi raskauden tilassa, pojan tiedustaminen: kuka on hänen isänsä, kostoretki isän tappajaa vastaan, sekä äidin valitus yksinäisyydestään.