Sama mies on kirjoittanut vielä Joulu-Laulun lapsille.
Jatkon Tammelinus'en Ajantietoon julkaisi v. 1752 apulaispappi Ilmajoella, sittemmin Vähänkyrön kappalainen Kaarle Rein, Ilmajoen nimismiehen Juhana Rein'in poika, syntynyt 1712, kuollut 1781. Tämä on oikeaan runon mittaan rakennettu ja loppuu Aadolf Fredrikin käyntiin Suomessa. Sitä paitsi on Rein sepittänyt kolme hautarunoa. Kaikki hänen runoelmansa ovat sisällykseltään vähäarvoiset, mutta ulkoasultaan moitteettomat, ja juuri häneltä sanoo Porthan saaneensa paraat ohjeet tutkimukseensa suomalaisesta runoudesta.
Viimeksi on tämän ajan historiallisista runoilijoista mainittava Marttilan provasti Jaakko Zidén, syntynyt Tyrväällä 1754, kuollut 1801, Runeberg'in Vänrikki Stoolin tarinoissa ylistetyn sankarin isä. Hänen runoelmistaan huomattavin on valitusvirsi Kustaa III:n kuolemasta vuodelta 1792, joka 130 värssyn pituisenakin on hupainen lukea. Suomen ja Kreikan muinaistarustosta hän siinä yhtenään ottaa nimiä ja kuvia. Muita runoelmia on häneltä säilynyt Kaxi Kiitos Laulu Rauhan Edestä 1791, sotalaulu vuodelta 1796 ja riemulaulu Kustaa IV:n Aadolfin käynnistä Suomessa, painettu v. 1797. Näissä hänen lauluissaan ei ole juuri runollista suloutta, mutta erinomainen into ja voima. Ikään kuin koskena kuohuen menevät ne menoansa, siitä huolimatta vaikka välistä kolisteluttavatkin sanain tavallista muotoa runomitan kareihin.
Nyt seuraavista tilapäisistä hovi-, hää- ja hautarunoista ei tietysti saa hakea mitään syvempää runohenkeä; sen kieltää itse aine. Tavallisesti ne ovat hyvin juhlallisia, mahdikkailla sanoilla ja pöyhkeillä vertauksilla varustettuja, ja nähtävästi tekemällä tehtyjä. Kuninkaallisista ja muista korkea-arvoisista henkilöistä sepitetyt ovat useimmiten enemmän mielisteleväisiä, kuin mitä meidän aikanamme katsottaisiin sopivaksi. Hautarunot ovat tavallisesti pitkäpiimäisiä vainajain avujen ja ansioiden luetteloita; niissä kuitenkin joskus puhkee esiin syvempikin tunne. Häärunot toisinaan meitä viehättävät leikillisyydellään.
Enimmiten runoilija alkaa sillä, että yllyttää itseänsä laulamaan, ja nämät alkusanat ovatkin usein paraat, hempeimmät paikat koko runossa. Suurella huolella koettaa hän peitellä ja koristella semmoista, mikä paljaaltaan maistuisi kovin kuivalle, esim. vuosilukuja, joita sovitetaan runoksi seuraavaan tapaan:
Wuonna yxi tuhannetta,
Sata caxi colmin kerroin,
Wijsikymmentä winottu,
Wielä päälle palckioxi
Kesäcuusa caunihisa.
Myöskin pitää runoilija huolta siitä, että jokainen pääsana saisi sille sopivan mainesanan, esim. pappein parwesta pyhästä — wiisauden winheämmän — Christuxemme kirckahimman.
Onnentoivotus-runoja oli meidänkin yliopistossamme alusta alkaen ollut tapana liittää väitöksiin ja muihin julkaisuihin. Niiden sepittäjät olivat tavallisesti nuorten maisteriksi pyrkijäin opintokumppaneita, jolloinkulloin yhtyi heihin joku opettajistakin. Ensiaikoina kirjoitettiin niitä melkein yksin-omaan latinaksi. Mutta loppupuolella 1600 lukua alkaa näkyä kreikkalaisia, jopa joskus ihmeeksi heprealaisia, ynnä pian myös saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia ja englantilaisia värssyjä; ennen muita sai kuitenkin ruotsinkieli huomattavan sijan. Suomenkielisiä ei löydy monta ennen Isonvihan aikoja, mutta sen perästä ilmestyy niitä koko joukko.
Luonnollisesti ei näissäkään voinut ilmautua todellista runo-intoa; mutta moni niistä on kuitenkin somasti ja sukkelasti kokoonpantu. Väitöksen tekijää niissä ylistetään, kiitetään hänen taitoansa ja oppiansa, jota hän on näyttänyt Auran ahkerasa ahjosa, pyrkiessään Heliconin heltalle, cullatulle cuckulalle, missä on saava päähänsä lehtilakin tai wihriöitä kihriöitä. Muutenkin toivotetaan hänelle onnea ja menestystä tässä ja tulevaisessa elämässä. Enimmiten puhutaan myös itse väitöksen aineesta ja sen tärkeydestä. Toisinaan on runoilija kuulevinansa melua Auran rannoilta, jonka syytä sitten tiedustelee "lauluneidoilta".
V. 1654 perustettiin Turun yliopistoon vakinainen runo- ja ajatustaidon professorin virka, johon seuraavana vuonna nimitettiin Eerik Justander kreivi Brahen suosituksesta, kuuntelematta yliopiston konsistooria, joka hangoitteli kauan vastaan virkaan nimitetyn syntyperän vuoksi. Justander eli Juusti, joksi hän suomalaisissa runoelmissaan kutsuu itseään, oli, näet, erään Turun raatimiehen avioton lapsi; hän oli tullut ylioppilaaksi 1645 ja maisteriksi 1653. V. 1667 muutti hän professorinvirastansa kirkkoherraksi Mynämäelle ja kuoli siellä 1678. Häneltä on säilynyt neljä runokoetta, joista ensimmäinen, v. 1650 painettu, on jälkimuisto kolmella kielellä: latinaksi, ruotsiksi sekä suomeksi, kreivi Brahen puolisolle. Kristiina Katariina Stenbock'ille; toinen on samoin hautaruno vuodelta 1652. Kolmas on Viipurin uuden kirkon vihkijäisiin v. 1664 sepitetty Gratulatio Tavast-Runico-Rythmica (Hämäläis-runomitallinen onnentoivotus) ja neljäs Gratulatio Tavast-Runico-Finnonica on onnentoivotus vastamainittavalle lainsuomennoksen tarkastajalle Antti Pachalenius'elle, joka oli suomentanut uskonnollisen kirjateoksen Cantio cygnea (Joutsenlaulu) v. 1667.[88] Edellinen on tehty stante pede (seisovalla jalalla), jälkimmäinen on extemporanea (tilapäinen). Kaikki tyynni ne ovat pahanpäiväisintä soperrusta, eivätkä ansaitsisi huomiotamme, joll'eivät olisi ensimmäisiä tällä aikakaudella ja joll'ei niistä näkyisi Suomen oppineilla olleen siihen aikaan tapana edeltäkäsin valmistamattakin sepittää suomeksi runoja. Hävinnyt on Justander'in ruotsista suomentama kometia Tuhlaajapojasta, jota näyteltiin Turun yliopistossa rehtorinvaihdoksen kunniaksi 10 p. Kesäk. 1650. Justander'in ansiot ensimmäisenä asetusten suomentajana tulevat edempänä puheeksi.