Erikseen huomattavia tilapää-runoilijoita tapaamme sitten vasta Isonvihan jälkeisenä aikana. Ensimmäisenä heistä on mainittava Henrik Lilius, kirkkoherran poika Messukylästä, syntynyt 1683, tullut ylioppilaaksi 1699 ja maisteriksi 1707, nimitetty kappalaiseksi Pirkkalaan 1709 sekä kirkkoherraksi Längelmäelle 1722 ja Messukylään 1730, kuollut 1745. Hän oli kuuluisa opistansa, puhetaidostansa ja runoistansa, joita myös latinaksi sepitteli. Suomeksi on hän v. 1728 julkaissut kaksi häärunoa ynnä yhdet erittäin kauniit Kehto-Runot. Vielä on hän sepittänyt onnentoivotuksen Juslenius'en sanakirjaan, jossa hän sanoo vierasten kielten, myös ruotsin, häneltä jääneen ruostumaan. Se näkyykin hänen runoistansa, että suomi oli hänellä puhekielenä. Kaikki, mitä hän on kirjoittanut, on hyvin sujuvaa sekä kielen että runonrakennuksen puolesta ja runollisessa suhteessa sen ajan parasta tuotetta.

V. 1749, kun Kaarle herttuan, sittemmin Kaarle XIII:n, edellisenä vuonna tapahtuneen syntymän johdosta vietettiin Turussa juhlaa, piti yliopiston dosentti, sittemmin Korpon kappalainen Kaarle Fredrik Mollerus, tullimiehen poika Hämeenlinnasta, syntynyt 1715, kuollut 1787, pitkän runopuheen, joka sisältää kokonaista 1.266 säettä. Alussa runoilija kääntyy kuulijoihin, luetellen eri säädyt, ja lausuu ilonsa siitä, että suomi ensi kerran tässä paikassa kaikuu. Sitten hän rupeaa latelemaan, mitä kaikkea Kaarle nimiset kuninkaat, niiden joukossa myös nuo 16:lla vuosisadalla keksityt pakanuuden-aikuiset seitsemän ensimmäistä Kaarlea, ovat Ruotsin valtakunnan hyväksi tehneet. Viimein saavat Aadolf Fredrik ja perintöprinssi Kustaakin ylistystä ja lopussa kehoitetaan pikku Kaarlea esi-isäinsä jälkiä astumaan. Sanat tässä runossa ovat vielä pöyhkeämmät ja sanankäänteet vielä konstikkaammat, kuin mikä siihenkään aikaan oli tavallista. Mollerus on muuten mainittuna vuonna kirjoittanut hautarunonkin.

Kokonainen vihkonen tilapäärunoja ilmestyi v. 1755 nimellä Wähäinen Cocous Suomalaisista Runoista. Se sisältää kaikkiansa 12 runoa, nimittäin: yhden hovirunon Aadolf Fredrikin käynnistä Suomessa, yhden onnentoivotuksen Turun vastanimitetylle piispalle, neljä hää- ja kaksi hautarunoa, syntymäpäivä- ja nimipäivä-runon, onnentoivotuksen uudelle rakennukselle ja viimeiseksi yhdet Valitus Runot minun nykyisen tilani ylitze. Melkein kaikki ovat runollista arvoa vailla; toisessa häärunoista, joka alkaa säkeillä Kewät keickuin tuleepi, on kuitenkin kaunis luonnonkuvaus. Viimeksimainittu valitusruno muistuttaa kokoonpanoltansa loitsurunoa. Näiden runojen sepittäjä, jo mainittu Gabriel Joosepinpoika Calamnius oli syntynyt 1695 Kalajoella, jossa hänen isänsä oli pappina, tuli ylioppilaaksi 1712, vihittiin papiksi Isonvihan aikana Strengnäs'issa ja oli Ylivieskassa silloin kuin hänet vangittiin. Pääsi rauhanpäätöksen jälkeen v. 1724 apulaiseksi ja 1726 kappalaiseksi syntymäpitäjäänsä, jossa virassa kuoli v. 1754. Itse hän siis tätä kokoelmaa ei ole voinut painoon toimittaa, vaan on sen luultavasti hänen poikansa, maisteri Gabriel Gabrielinpoika Calamnius, myöhemmin myös suomalaisena tilapää-runoilijana esiintynyt, isävainajansa muistoksi julkaissut.[89]

Porthan'in aikalaisista ansaitsevat, paitsi Ganander'ia, erityistä mainitsemista Kaarle Kustaa Weman, Henrik Achrenius ja Juhana Abrahaminpoika Frosterus.

Kaarle Kustaa Weman oli kihlakunnan-kirjurin poika Liperistä, syntynyt v. 1740. Hän tuli ylioppilaaksi 1760 ja maisteriksi 1766, väitteli seuraavana vuonna heprean ja suomen kielen sukulaisuudesta ja pääsi väitöksensä nojalla dosentiksi suomenkielessä, ensimmäiseksi kielemme edustajaksi yliopistossamme. Tässä palkattomassa virassa näkyy hän kuitenkin toimineen ainoasti lukuvuoden 1771-72, jolloin piti luentoja runouden ja varsinkin Suomen runon luonteesta. V. 1774 suoritti hän papintutkinnon Upsalassa ja määrättiin seuraavana vuonna sotapapiksi Tukholmaan, jossa häntä mainittu Kaarle herttua sekä tämän veli Fredrik Aadolf käyttivät opettajanansa suomenkielessä. V. 1776 hän nimitettiin kirkkoherraksi Kemiöön, jossa kuoli v. 1803.

Kotiseuduillansa Karjalassa oli hän varmaankin kuullut kansanrunoja ja oppinut niistä taitavaksi runomitan käyttäjäksi. Verraten Ganander'iin, jonka runoissa aina tuntuu vähän teeskelyä, sujuvat hänen runonsa aivan luonnollisesti. Suurempaa runolahjaa tosin ei ollut hänelläkään, mutta hänelle on omituista, että hän viljelee runsaasti kuvia ja vertauksia. Esim.

Nijnkuin tähdet taiwahalla,
Ilman kannen kirkastajat,
Owat Luojan laitoxesta,
Kaikkiwallan katzannosta
Toinen toista kirkkahambi,
Toinen toisen walaisia,
Nijn on ilmoinen Isämme,
Maan ja taiwasten tekiä
Tehnyt ihmisten iloxi,
Koko sugun kunniaxi
Aina aikana kunakin,
Mustan sumun soatesza,
Suuret toimet (= nerot) tähdixemme,
Suuret sjelut onnexemme.

Enimmäkseen on Weman kirjoitellut hovirunoja. Niistä mainittakoon perintöprinssin, sittemmin kuninkaan Kustaa III:n häiden johdosta v. 1766 yliopistossa lausuttu ja julkaistu Riemu Runo Suomalainen, jossa hän Mollerus'en esimerkkiä noudattaen ylistelee edellistenkin Kustaa kuningasten töitä, sekä kruunausjuhlan kunniaksi v. 1772 Tukholman kaupungin suuressa raastuvan salissa pidetty llopuhe. Tämän jälkimmäisen hän samana vuonna julkaisi yhdessä toisen runon kanssa, jossa riemuitsee Kustaan onnistuneesta vallankumouksesta, varustaen molemmat rinnakkain painetulla ruotsinnoksella.

Henrik Achrenius, ennen mainitun Simo Achrenius'en veli, oli syntynyt 1730, eli nimismiehenä Kalajoella ja kuoli 1798. Hän oli luonteeltaan ihan toisellainen kuin vanhempi veljensä. Hän oli suuri hulivili ja koiransilmä; hänen runoissaan kuvastuu Kustaa III:n iloinen ja leikkisä, vaan irstas aika. Laulaminen sujui häneltä hyvin liukkaasti sekä vanhalla runomitalla että myös riimiksi. Häneltä onkin jäänyt koko joukko tilapäisiä runoja, joista kuitenkin tällä ajalla tuli painetuksi ainoasti onnentoivotus väitökseen v. 1754, runo Kustaan häistä 1766 ja hallituksen viinatehdasasetusta puolustava runo viinankeitoksesta ynnä siihen yhdistetty Wiinasta Walitus Wirsi Runo Raukan kuolemasta 1777. Myöhemmin julkaistuja[90] ovat nimipäivä- ja kummiruno, "apulaista tarvitseva maanmittari", laulu papin rouville l:nä päivänä Toukokuuta ja Taivallinen Morsian Tanssi, joka on paras kaikista. Enimmät näistä ovat leikillistä laatua, muutama oikein rivokin.

Juhana Abrahaminpoika Frosterus, ennen mainittujen Jaakko ja Abraham Frosterus'en nuorin veli, syntyi v. 1720 Paltamossa, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1736 ja maisteriksi 1745, sai seuraavana vuonna koulunrehtorin ja pastorin paikan Kajaanissa, muutti sieltä Sotkamon kirkkoherraksi 1763, nimitettiin jumaluus-opin tohtoriksi 1800 ja kuoli 1809. Hän oli hyvä suomenkielen tuntija ja taitaja. Tämän taitonsa on hän varsinkin osoittanut runoissansa, häärunossa vuodelta 1764 sekä v. 1787 painetussa runossa Jumalan Pyhästä Laista, jotka samassa todistavat hänessä olleen todellisemman runokirjan kuin kaikissa muissa hänen aikalaisissansa. Näytteenä hänen runotaidostaan olkoon seuraava palanen häärunosta, joka on hyvin kuvaava tälle hempeälle runoudenlajille yleensä.