Cosca läickyi lämmin tuuli,
Kilo kijlsi wetten päällä
Armahasta auringosta,
Sätehistä suloisista,
Silloin jouduit juontehesa
Linnut meille muilda mailda:
Pääskönen pani pesänsä;
Wesi lindu wieretteli,
Suoritteli sulkiansa,
Suositteli sulhastansa.
Weden caria caiwostansa,
Weden hirmu hauwin poica,
Wedäxen sywästä wedestä,
Talwi majasta mataapi
Kannoille rakendamahan
Leickiänsä lämbymäsä,
Silloin kätki couckuluunsa,
Suunsa tutkamet teräwät.
Mehtzot mustisa mecoisa,
Ucot uliat urohot,
Wuorten nousit notkelmista,
Näpittelit näppiänsä,
Calliolla calcuttelit,
Cutzuit cumpanins cocohon.
Teeret tulit tanderelle,
Cukertiwat cuusicoisa,
Soitit soilla soittimensa.
Pyytkin pyörit pensahisa;
Linnut pienet parvesansa
Kielten kilwasa kihisit,
Wisertelit wirsiänsä.
Nijnpä hekin häitä laitoit
Suwen suodun suosiosa. —
Eipä ihmet ihmisistä,
Että hekin ennättäwät
Mennä nuorna naimisehen
Keskellä kesä sydändä,
Caswon caiken cucoistaisa.
Jalosti runollinen esitystavassaan on myös hänen kirjasensa Hyödyllinen Huwitus Luomisen Töistä v. 1791. joka on kansantajuinen luonnon-ilmiöiden selityksen koe, ensimmäinen ja kauan aikaa ainoa suomenkielellä. Tämän vuoksi ynnä myös miellyttävän sisällyksensä tähden on se hyvin useasti tullut uudestaan painetuksi, yhdeksännen kerran v. 1850. Kieli siinä on verrattomasti puhtaampi siihen aikaan tavallista, vaikk'ei kuitenkaan aivan vapaa ruotsalaisuuksista. Ruotsinkielellä on hän samana vuonna julkaissut kertomuksen Sotkamon pitäjästä.
Lopuksi on mainittava, että etevin ruotsinkielinen runoilijamme tällä ajalla, Frans Mikael Franzén, on siksi muistanut oman kansansa kieltä, että sille rikkaudestaan on suonut edes yhden murusen. Hän on nimittäin Åbo Tidningar lehteen 28 p. Syyskuuta 1805 painattanut suomeksi mukailemansa ruotsalaisen kansanlaulun "Bewara, Gud, wår Kung" nimellä Weisu Kuningalle Suomen kansalda.
8. Talonpoikais-runous.
Puheenaolevan aikakauden loppupuolella ilmestyy kirjallisuuteemme omituinen runouden välimuoto, joka on tavallaan kansanrunoutta ja tavallaan taiderunoutta, vaan ei kumpiakaan näiden sanojen varsinaisessa merkityksessä. 18:n vuosisadan keskipalkoilta, näet, alkaa painosta tulla koulunkäymättömäin talonpoikain tekemiä runoelmia. Joku semmoinen on jo vuosisadan alkupuolelta löydettävissä, mutta vasta loppupuolelta niitä tavataan huomattavassa määrin.
Länsi-Suomessa on tämä talonpoikais-runous edellä esitetyn taidetekoisen runouden suoranaista kaikua. Sekin on osaksi hengellistä osaksi maallista laatua; muodon puolesta se noudattaa yksin-omaan uudempia, virsikirjasta opittuja runomittoja.
Talonpoikaisista hengellisistä runoilijoista merkillisin ja tuotteliain oli Tuomas Ragvaldinpoika. Hän oli syntynyt Tyrväällä 1724, asuskeli 1760 ja 1770 luvulla enimmäkseen Turussa ja muutti sitten Loimaalle, jossa kuoli 1804. Jo nuoruudestaan vaivaisena ei hän raskaasen työhön kyennyt, vaan elätteli itseään tilapää-virsien sepittämisellä. Niitä on tullut painetuksi noin 130 kappaletta, 48 eri julkaisussa, ja paljon on vielä jäänyt painattamatta. Näissä on ainoasti pari varsinaista virsikokoelmaa, muut ovat hää-, hauta- ja hovivirsiä, mutta nekin kaikki hengellistä laatua. Miellyttävää on nähdä, kuinka Tuomas, vaikka hänellä oli tämmöisien sepittäminen elinkeinona, ei milloinkaan alennu imartelijaksi. Häävirsissä hän ei ylistele pariskunnan avuja eikä kuvaile heidän tulevaa onneansa, vaan puhuu ankarasti avioelämän velvollisuuksista. Hautavirsissä hän samaten harvoin ja silloinkin vaan sivumennen kiittää kuollutta; pääasiana ovat kehoitukset ja varoitukset jälkeenjääneille. Hovivirsissäkin ilmenee sama mieliala. Esim. ilolaulussa Kustaa III:n käynnistä Suomessa hän ensimmäisessä värssyssä kyllä riemuitsee, mutta heti liittää siihen toisen, jossa moittii, että maallista ylimystä niin suuremmoisesti vastaan otetaan, vaan taivaallisen kuninkaan tulosta ei olla milläänkään. Kansalle ovat hänen virtensä olleet hyvinkin rakkaat, mutta erinäistä runollista arvoa ei niille saata antaa. Mielikuvitusta ei hänellä sanottavasti ollut, ja hänen jumalinen tunteensa, jos kohta syvä, ei ole kylläksi innokas antamaan voimaa virsille; enimmissä vallitseekin äly. Sen lisäksi tulee, että ne ovat pitkäveteisiä, ja että niissä riimi ja värssymitta ovat huononlaisia. Pari niistä on kuitenkin korjaamalla ja lyhentämällä otettu uuteen virsikirjaamme.
Yksityisiä hengellisiä virsiä ovat julkaisseet Juhana Eerikinpoika Kasvolan kylästä Paimiosta 1764, Antti Kreunpoika Nousiaisista 1768 ja Antreas Livon, kuolemaan tuomittu vanki, 1770.
Maallisten laulujen tekijänä esiintyy Juhana Juhananpoika Junnila,[91] kestikievari Ihoden kylässä Pyhämaan pitäjässä. Hän on laulanut Kustaa III:n murhasta 1792, kuninkaasta ja hänen perheestään 1793 ja Kustaa IV:n Aadolfin häistä 1799; kaikki ovat kuitenkin järin huonoja kyhäyksiä.
Itä-Suomessa tämä uudempi kansanrunous on aivan toista luonnetta. Se on kauttaaltaan maallista laatua ja käyttää melkein yksin-omaisesti Suomen kansan vanhaa runomittaa. Että siihenkin herrasmiesten sepittämät runot ovat jossakin määrin vaikuttaneet, on hyvin luultavaa, mutta se on varmaan vanhempi ja on itse paljoa suuremmassa määrin vaikuttanut aikakauden taiderunouteen. Sen juuret ovat etsittävät syvemmältä, entisen kansanrunon maaperästä. Eroitus on kuitenkin myös silmäänpistävä. Tämä uusi laji kansanrunoutta on vanhaan verraten samassa suhteessa kuin esim. Saksan kirjallisuudessa n.k. Meistersänger (käsityöläislaulajat) ritarillisiin laulajiin. Kaikki runollisuus on siitä kadonnut, sisällys ja kuvat ovat aivan arkipäiväisiä; ainoasti satiiri on jonkun-arvoinen.