Suomalainen kirjallisuus puheena olevalla aikakaudella on siis moninpuolin kehittynyt, vaan ei likimainkaan niin ripeästi, kuin sen elinvoimainen alku lupaili. Sen suhteellinen merkitys maamme kirjallisessa tuotannossa päinvastoin yhä vähenee. Lukumäärään nähden on suomenkielinen kirjallisuus aikakauden edellisellä puoliskolla, jos sitä vertaa ruotsinkieliseen, enää ainoasti niinkuin yksi kolmeen, tämä latinankieliseen verraten vielä niinkuin yksi kahteen. Isonvihan jälkeen suomenkielisten kirjojen suhdeluku vähitellen jälleen kohoaa kymmenennestä osasta lähes viidennekseen, vaan samalla myös ruotsinkielisten julkaisujen, joka nousee melkein latinankielisten tasalle. Ylivaltansa koko Ruotsinvallan aikana säilytti latina etupäässä tieteellisen kirjallisuuden kielenä, vaikka tälläkin alalla, niinkuin on mainittu, ruotsi v. 1749 asettui sen rinnalle. Mutta varsinaisen kaunokirjallisuuden maassamme anasti ruotsinkieli alun pitäen. Eikä ole liioin ihmeteltävää, vaikka kyllä surkuteltavaa, että ne Suomalaiset, joilla oli runsaampi runolahja, kirjoittivat ruotsiksi. Ennenkin Isoavihaa teki Ruotsissa alkuun pantu kansankielisen taiderunouden viljelys tämän kielen käyttämisen helpommaksi, jota paitsi sillä oli paljoa suurempi hetkellinen kunnia voitettavana. Isonvihan jälkeen tuli lisäksi, että mainittujen Suomalaisten äidinkielenä oli ruotsi, ja että heidän siis olisi ollut vieläkin vaikeampi suomea viljellä, Suomenkieliseen runoiluun, niinkuin olemme nähneet, eivät ryhtyneet muut kuin keskinkertaiset lauluniekat, jotka eivät ruotsinkielellä olisi saaneet ääntänsä kuuluviin.
Suomalainen kirjallisuus, joka oli kansallisen kirkon helmassa syntynyt, pysyi yhä edelleen mitä likeisimmässä yhteydessä kirkon kanssa, sillä melkein kaikki kirjallisuuden harjoittajat tälläkin aikakaudella kuuluivat pappissäätyyn. Tämä seikka oli aivan luonnollinen seuraus maamme sivistys-oloista. Porvarissäädyssä kirjallista oppia siihen aikaan vielä harvoin löytyi, ja muussa virkamiehistössä, niinkuin tiedämme, oli paljon Ruotsista verekseltä tulleita jäseniä, jotka suomea eivät osanneet ollenkaan. Papit yksistään olivat milt'ei kauttaaltaan suomalaista sukuperää, sillä yleinen sääntö oli, että papiksi pyrkijä ainoasti omassa hiippakunnassaan voi saada paikan. Suuri osa heistä oli suorastaan talonpoikais-säädystä lähteneitä ja sukulaisuuden siteitä vahvistivat yhä uudelleen naimisliitot pappein ja talonpoikain lasten välillä, varsinkin Pohjanmaalla, missä mainittu sääty oli itsenäisen asemansa paraiten säilyttänyt. Papit olivat muuten virkansakin kautta enimmän velvoitetut kansan keskellä elämään ja käyttämään sen kieltä.
Ainoasti yhdellä kirjallisuuden alalla, joka vielä on esittämättä, nimittäin lakitieteellisellä, oli koko työ jo siirtynyt milt'ei yksin-omaan maallikkojen käsiin. Vaan siitä työstä on meidän enemmän kiittäminen muutamain yksityisten virkamiesten erityistä asianharrastusta, kuin maahamme perustettujen maallisten virastojen yleistä vaikutusta, niinkuin seuraavasta kyllin selvinnee.
10. Suomenkielen virallinen käytäntö.
Olemme nähneet, mitenkä melkein yksin ajoin hengellisen kirjallisuuden kanssa oli ilmautunut muutamia kokeita kielemme käyttämiseen myös yhteiskunnallisissa ja virallisissa asioissa. Puheenaolevalla aikakaudella on niitäkin paljoa enemmän, vaikka mainituista ulkonaisista syistä työ edistyi hitaasti ja valmistui myöhään.[94]
Suuret ja alinomaiset sodat, joihin yhtenään vietiin tuhansittain Suomen poikia, tekivät sota-artikkelein kääntämisen suomenkielelle tarpeelliseksi. Hallitus ei kuitenkaan joutanut muistamaan tätä kipeää tarvetta, vaan yksityinen mies, Hartikka Speitz nimeltä, täytti sen palkattomalla vaivallaan, vieläpä omalla kustannuksellaan.
Hartikka Henrikinpoika Speitz oli syntyisin Sääksmäeltä, jossa hänen isänsä eli Hollolan ja Satakunnan tuomiokuntien lainlukijana. Hänen opinnoistaan ei ole tietoa, mutta ainakin hän oli taitava latinan ja saksan kielissä. Hän tavataan ensi kerran v. 1623 lainlukijana Korpon ja Mynämäen tuomiokunnissa, vaan menetti jo seuraavana vuonna paikkansa jonkun virkavirheen tähden. Myöhemmin esiintyy hän kaikellaisissa oikeusriidoissa, viimein itse hovioikeutta ynnä sen presidenttiä Juhana Kurck'ia vastaan. Tyytymättömänä päätöksistä, jotka arvattavasti olivat hänelle vastaisia, oli hän heitä moittinut sekä suullisesti että kirjallisesti ja tuomittiin sen vuoksi kuolemaan v. 1645. Tämän tuomion kuitenkin kuninkaan-oikeus v. 1647 helpoitti kuuden vuoden vankeudeksi. V. 1649 tiedetään hänen olleen vielä vankina Hämeenlinnassa,[95] mutta hänet tavataan samaan aikaan taas uusissa riidoissa oikeuden edessä. V. 1654 mainitaan hän jo kuolleena.
Suomennoksensa Kustaa II:n Aadolfin sota-artikkeleista painatti Hartikka Speitz rinnakkain ruotsinkielisen alkutekstin kanssa v. 1642. Siihen työhön hän sanoo, kreivi Pietari Brahelle omistetussa, sekä ruotsin- että suomenkielisessä esipuheessa, ryhtyneensä ex zelo seu amore Patriae (isänmaan kiihkosta eli rakkaudesta) ennen cachtakymmendä aijastaika sitten, eli kohta sen jälkeen kuin mainitun kuninkaan sota-artikkelit olivat alkukielellä ilmestyneet v. 1621. Vaikuttimen yritykseensä hän selittää seuraavin sanoin: "Näky likimittäin Surcoitelldawa olewan, joss eij ne uskolliset Suomen Solldatit — — taidais jotakin niistä ymmerdä". Vielä selvemmin hän tuo esiin ajatuksensa eräässä, arvattavasti myös kreivi Brahelle kirjoitetussa kirjeessä. Hän siinä sanoo kauhistuksella nähneensä, kuinka yksinkertaisten ja ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain Suomessa tätä ennen on täytynyt mennä kuolemaan, niinkuin nauta- tai lammaskarjan, rikkomisista sota-artikkeleita vastaan, joiden sisällyksestä raukat eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa tai selitystä. Yksistään ruotsinkielisellä nimilehdellä hän ilmoittaa nyt julkaisseensa tämän suomennoksensa Ruotsin hallituksen luultavaksi mielihyväksi, entisen Suomen kenraalikuvernöörin Pietari Brahen antamalla erityisellä luvalla ja isänmaalle sekä erittäin omalle kansalleen suosioksi. Nimensä jälkeen on hän vielä piirtänyt sanat Tavast-Finlandus (Hämäläis-Suomalainen).
Tässä muodossa ei Hartikka Speitz'in suomennosta kuitenkaan suvaittu päästää julkisuuteen. Hänen täytyi toimittaa uusi painos esipuheestansa, joka ei enää ole kreivi Brahelle, vaan "kristilliselle lukijalle" omistettu, ja josta myös valitus suomalaisten sotamiesten surkeasta kohtalosta on kokonaan kadonnut. Samalla kertaa painettiin nimilehtikin uudestaan ja poistettiin siitä sekä ilmoitus kreivi Brahen antamasta suosiollisesta luvasta että sanat "erittäin omalle kansalleen". Sitä vastoin on tekijän kansallisuudenosoituksen jälkeen lisätty Svecus (Ruotsalainen). Näyttää siis melkein siltä, kuin hallituksessa ei olisi oltu oikein hyvillään siitä, että suomalainen mies näin julkisesti ilmaisi kansallisen mielialansa. Tämä on kuitenkin ainoa esimerkki 1600 luvulta semmoisesta suomalaisuuden pelosta.