Seuraavana vuonna 1643 kustansi Speitz painosta useampia vuoritöitä koskevia asetuksia, niin-ikään sekä alkukielellä että suomeksi käännettyinä. Mainitussa kirjeessään, joka on vuodelta 1642, hän puhuu myös aikomuksestaan vast'-edes suomentaa koko Ruotsin lain. Että hän tämän aikeensa on toteuttanutkin, siitä on tohtori K.R. Melander[96] äskettäin löytänyt varman tiedon eräässä hänen poikansa anomuskirjeessä valtiokanslerille Aksel Oxenstjernalle vuodelta 1648. Siinä, näet, poika rukoilee vapautusta onnettomalle isälleen, jonka ilmoittaa vankeudessaan, valtiokanslerin aikaisemmin antamasta käskystä, suomentaneen koko lakikirjan, paitsi kirkkokaarta. Isänsä puolesta hän vielä pyytää, että valtiokansleri suosiollisesti toimittaisi tämän suomennoksen painoon, ennen kuin suru oli kalvanut katki suomentajan elämänlangan; muuten voisi tapahtua, että tämä ylen tarpeellinen teos jäisi yhä edelleen puolitekoiseksi, Suomenmaalle suureksi vahingoksi.
Valitettavasti kävi pojan ennustus toteen. Hartikka Speitz'in lainsuomennos ei ainoastaan jäänyt painattamatta, vaan sen käsikirjoituskin hävisi teille tietymättömille, niin että siitä jäi jäljelle ainoasti muisto, jonka vasta nykyinen tutkimus on saanut selvitetyksi. Ett'ei se enempää huomiota aikoinaan herättänyt, siihen lienee ollut syynä toinen lainsuomennos, joka Turun hovioikeuden esimiehen Juhana Kurck'in kannatuksella samoihin aikoihin valmistui, ja vaikk'ei sekään päässyt painetuksi, kuitenkin säilyi käsikirjoituksena.
Tämän suomennoksen tekijä oli Abraham Kollanius, samannimisen kappalaisen poika Karkusta. Tuli ylioppilaaksi ensin Upsalaan 1636, josta siirtyi Turun uuteen yliopistoon 1640. Pääsi maisteriksi ensimmäisissä vihkiäisissä 1643, vaan ainoasti armoilla ja sillä ehdolla, että vielä täydentäisi tietojansa yliopistossa. Haki v. 1645 notaarin virkaa yliopiston konsistoorilta, mutta sai kieltävän vastauksen, osaksi siitä syystä, että vastoin sitoumustansa oli oleskellut maaseudulla ja laiminlyönyt opintojansa, osaksi puutteellisen ruotsinkielen-taidon tähden. Pääsi v. 1650 hovioikeuden auskultantiksi ja määrättiin alalaamanniksi Karjalan tuomiokuntaan, johon virkaan sai hovioikeuden vahvistuksen 1652. Kun tuo vahvistus Tukholmassa kumottiin, määrättiin hänet seuraavana vuonna Yli-Satakunnan tuomarille lainlukijaksi. V. 1657 pääsi hän uudelleen Karjalan tuomiokunnan alalaamanniksi, mutta joutui kohta esimiehensä kanssa riitoihin palkasta, josta v. 1662 vielä hovioikeuteenkin valitti, ja joutui sen johdosta vähäksi aikaa virattomaksi. Kuitenkin, kun hänen esimiehensä samana vuonna kuoli, ja tämän ottama uusi alalaamanni tuli toiseen paikkaan siirretyksi, sai hän virkansa takaisin. Kollanius kuoli v. 1667 luultavasti kotipuolellaan Karkussa, jossa hänellä oli maatila Karkun kylässä ja jonka kirkkoon hänet haudattiin.
Lainsuomennokseensa oli Abraham Kollanius ryhtynyt jo v. 1645 ja kolmessa vuodessa saanut valmiiksi käännetyksi sekä maan- että kaupunginlain ynnä vielä oikeudenkäynti-järjestyksen. Tämän suomennoksensa lähetti hän sitten, luultavasti presidentti Kurck'in välityksellä, Kristiina kuningattarelle, jonka käskystä suomentamistyö mainitaan tehdyn, sillä pyynnöllä, että se valtion kustannuksella julkaistaisiin. Kuningatar toimitti sen heti Turun hovioikeudelle tarkastettavaksi, ja hovioikeus puolestaan määräsi tarkastajiksi alalaamanni Henrik Jaakonpojan ynnä kolme lainlukijaa Hämeestä ja Satakunnasta, pidättäen esimiehelleen Juhana Kurck'ille ja kolmelle assessorille oikeuden viimeiseksi tutkia vielä heidänkin työtään. Tarkastajat eivät näy ollenkaan tyytyneen Kollanius'en suomennokseen, vaan laskettelivat sen kielestä kaupungilla pilkkaa ja rupesivat itse päästänsä ihan uutta suomennosta valmistamaan. Siitä pilkasta antoi heille hovioikeus, Kollanius'en valitettua, kovat nuhteet, jonka johdosta kaksi heistä luopui toimestaan ja ainoasti mainittu Henrik Jaakonpoika[97] ynnä yksi lainlukijoista Antti Pachalenius[98] pysyivät työssä. He tekivät kuitenkin työtään hitaasti; vasta v. 1653 ilmoittaa hovioikeus kuningattarelle sen joutuneen valmiiksi. Mutta nyt moitti Kollanius vuorostaan heidän suomennostansa huonoksi, jonka tähden hallitus käski hovioikeuden verrata ja tarkastaa kumpaistakin. Siihen koko työ sitten jäikin. Juhana Kurck, joka oli asiaa hartaimmin ajanut, oli edellisenä vuonna kuollut; uusi komitea piti kyllä asetettaman, mutta assessoreilla ei näyttänyt liikenevän muilta jokapäiväisiltä toimiltaan aikaa milloinkaan tähän tehtävään. Vuoden 1668 valtiopäivillä otti Satakunnan ylisen kihlakunnan edusmies anomuksen muodossa, uudelleen esille kysymyksen Ruotsin lain suomentamisesta, johon hallitus vastasi, että valmis käännös jo oli olemassa, ja että painatuksesta päätettäisiin, niin pian kuin sitä oli ennätetty tarkastaa. Vaan samaan aikaan oli ruvettu miettimään Ruotsin lakikirjan parantamista ja siitä syystä lienee katsottu sopivimmaksi jättää suomennoksen painatus toistaiseksi, siksi kunnes tarpeelliset uudistukset itse alkuteoksessa oli pantu toimeen. Että Kollanius'en lainsuomennos näin jäi painattamatta, oli suureksi vahingoksi ei ainoastaan lainkäytölle, vaan myös kansalliselle edistymiselle maassamme. Sillä Kristiina kuningattaren käskykirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos aiottiin asettaa lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkutekstin rinnalle, ja epäilemättä sen lopullinen tarkastus juuri siitä syystä pidätettiin hovioikeudelle. Jos se olisi aikoinaan valmistunut, niin olisi kukaties maan oma kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.
Sinnepäin alkoi tähän aikaan asia muutenkin vähän kallistua. Hyvin tavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä tai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asian-omaisten sanat sinänsä. Ja vaikka tätä tapaa 1600 luvun lopulla ruvettiin hovioikeuden puolelta kovasti vainoamaan ja kielto toisensa perästä lähetettiin niin tuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille lakimiehille, kesti kuitenkin kauan vielä 1700 luvulla, ennen kuin suomenkieli saatiin pöytäkirjoista kokonaan poistetuksi.
Pian sen jälkeen, kuin Kollanius'en lainsuomennos oli ollut hovioikeuden tarkastettavana, ja mahdollisesti juuri sen johdosta, että hallituksen huomio nyt oli Suomen kansan tarpeihin tässä kohden kääntynyt, ruvettiin myös säännöllisemmin suomennuttamaan ja julkaisemaan virallisia asetuksia. Jo edellisellä aikakaudella oli niitä muutama suomenkielellä painettukin, ensikerran v. 1615; mutta enimmiten oli niiden sisällys tullut ainoasti suullisesti keräjillä tulkituksi tai kirjoitetusta luetuksi julki.
Ensimmäinen asetusten suomentaja oli ennenmainittu runouden ja logiikan professori Eerik Justander. Hän suomensi vuodesta 1655 alkaen, virallisesta määräyksestä, vaan kauan aikaa ilman mitään palkkiota, kaikki asetukset, joista arveltiin olevan yhteiselle kansalle apua, ja jatkoi tointansa vuoteen 1667, jolloin muutti pois maalle kirkkoherraksi. Hänen jälkeensä käytettiin 17:llä vuosisadalla ensin erästä toista professoria ja sitten kahta yliopiston konsistoorin notaaria peräkkäin samallaisiin toimiin, joista heille maksettiin säännöllistä palkkaa valtionvaroista.
Suomen kielen yleisestä tilasta tällä aikakaudella puhuessani mainitsin jo yhtenä syynä ylhäisten säätyimme ruotsistumiseen, että niin paljo Ruotsalaisia meidän maahamme tuli virkamiehiksi. Tästä asiasta valittivatkin Suomen talonpojat välistä. Niinpä esim. Hollolan molemmat kihlakunnat v. 1689 anoivat saadaksensa ruotuväkensä upseereiksi vast-edes vaan oman maan miehiä, jotka tunsivat kansan tavat sekä kielen, koska vieraat päälliköt pahoin kohtelivat talonpoikia. Vastauksessansa kuningas kyllä arveli mahdottomaksi ainoasti suomenkielen taidon tähden suoda kellekään viranhaussa etusijaa, mutta lupasi kuitenkin, jos kelvollisia Suomen miehiä (af Finska nationen) on hakijoina, erittäin pitää heitä muistissa, Koko 17:llä vuosisadalla näkyykin paljon pannun arvoa suomenkielen taitoon virkoja täytettäessä. Varsinkin tehtiin niin alhaisempain virkain suhteen, joissa oli välittömästi tekemistä umpisuomalaisten kanssa. Mutta on esimerkkejä, jotka osoittavat, että myös korkeampia virkoja hakiessa oli etuoikeus suomenkieltä taitavalla. Useampia semmoisia tapauksia mainitaan hovioikeuden-assessoreiksi pyrkijöistä. Samaten tiedetään monesti tehdyn maaherroja nimitettäissä. Muistuttipa kreivi Pietari Brahe, kun hän Suomeen kenraalikuvernööriksi asetettiin, ett'ei osannut maan kieltä. Ja v. 1669, holhoojahallituksen jäsenenä neuvotellessaan Kaarle XI:n kasvatuksesta, oli hän sitä mieltä, ett'ei olisi hyödytöntä, jos nuori kuningaskin oppisi jonkun verran suomenkieltä. Samaan aikaan, ei kuitenkaan tiettävästi seurauksena tästä, oli erästä Suomalaista Abraham Thauvoniusta, entistä Turun yliopiston professoria, joka siihen aikaan oli Narvassa superintendenttinä ja sittemmin tuli Viipuriin piispaksi, pyydetty kuninkaan opettajaksi, vaikk'ei hän sitä kutsumusta noudattanut.
Mainittu Pietari Brahe, jonka hallitus-aika "kreivin ajan" (s.o. hyvän ajan) nimellä on näihin asti säilynyt kiitollisen kansamme muistissa, edustaa joka suhteessa jalointa suuntaa Ruotsin hallituksen huolenpidossa Suomen kansan hyväksi. Hänellä ei ollut, näet, Suomalaisten ulkonainen vaurastuminen ja sivistyminen yleiseen ainoana huolena, vaan hän harrasti myös erittäin meidän kansallisuutemme luonnollista varttumista ja meidän kielemme edistymistä. Jo ensikirjeessään valtionholhoojille, jossa hän yliopiston ja koulujen perustamisen otti puheiksi, veti hän pääsyynä esiin sen, että ainoasti tällä keinolla "voidaan saada itse tästä kansasta nousemaan hengellisiin sekä muihin virkoihin soveliaita miehiä". Käytännössäkin hän sitten, missä vaan oli mahdollista, koki kaikin tavoin edistää maan omien lapsien pääsyä virkoihin. Esittäessään esim. Justander'ia yliopiston professoriksi, hän siitä erittäin huomautti, että tämä oli "Suomalainen kansallisuudeltaan, jotka sillä maan-äärellä paraiten tulevat toimeen ihmisten kanssa". Kun ruotsalainen mies v. 1642 oli otettu lainlukijaksi Käkisalmen lääniin, hän sitä taas kovasti moitti ja käski vaihtaa toiseen, joka oli oloihin ja kieleen perehtynyt. Samana vuonna hän muistutti Viipurin läänin kuvernööriä lääninsihteerin vaalissa katsomaan sitä, että viransaaja molempia kieliä osaisi. Hartaasti hän myös suosi suomenkielen viljelystä, tutkimista ja käyttämistä kaikilla aloilla. Tarpeellisten varain hankkimisessa Raamatun suomennosta varten oli hänellä paljon osaa. Äsken jo mainitsin, että sota-artikkelein julkaiseminen suomeksi tapahtui hänen myötävaikutuksellaan. Petraeus suomalaisen kielioppinsa esipuheessa niin-ikään sanoo sen kirjoittaneensa kreivi Brahen kehoituksesta ja todistaa hänen aina huolehtineen yhteistä etua, alamaisten onnea ja "että tämän kansan kieli tulisi kuuluisaksi". Hyvin huomattava on myös kreivi Brahen lausunto vuodelta 1666, jolloin yliopiston hallituksen puolesta oli tehty pyyntö saada joku Saksalainen professoriksi, siksi että tämä varsinaisen tieteensä ohessa voisi omaa kieltänsä Suomalaisille opettaa. Hän siihen kyllä suostui, mutta lausui samalla, että olisi vielä parempi, jos Suomessa asuvat Saksalaiset ja Ruotsalaiset oppisivat suomenkieltä, jolla on "sangen hieno puheenlaatu" (elegantia dictionis), ja että "muukalaisten taivuttaminen siihen olisi meidän maakunnillemme kunniaksi".
Eivät kuitenkaan kaikki Ruotsin valtiomiehet näin ylevästi ajatelleet. Erittäin jos oli joku runsastuloinen virka maassamme pois-annettavana, jäi kansamme etu muiden näkökohtien tähden heiltä liiankin usein valvomatta. Kohta Isonvihan jälkeen alkaa taas tiheään kuulua valituksia sen johdosta, että umpiruotsalaisia yhä pääsi maahamme virkamiehiksi. Vuoden 1731 valtiopäivillä anoivat suomalaiset talonpojat saadaksensa joko suomenkieltä taitavia tuomareita taikka vannotettuja tulkkeja joka kihlakuntaan. Kuningas heille vastasi, ett'ei valtionvarojen vähyys sallinut jälkimmäistä, mutta lupasi pitää huolta edellisen haitan poistamisesta. V. 1734 valitti Porvoon hiippakunnan papisto piispa Juslenius'en sekä Helsingin kirkkoherran Juhana Forskål'in kautta, ja v. 1738 talonpojat uudelleen samasta asiasta; edelliset vaatien asetuksia suomennettaviksi tulkkien kautta jälkimmäiset, että kaikkein heidän virkamiestensä piti osata suomea. Vastauksessansa jälkimmäiseen anomukseen sanoi kuningas jo antaneensa käskyn uuden (1734 vuoden) lakikirjan ynnä muidenkin Suomen yhteiselle kansalle tarpeellisten asetusten suomentamisesta ja lupasi myös panna tuomareiksi sekä muiksi virkamiehiksi Suomessa suomenkieltä taitavia miehiä, milloin vaan asianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen sallivat. Porvoon papistolle oli kuningas jo v. 1735 vastannut asettaneensa virallisen, vannotun tulkin asetusten suomentamista varten. Tämän tulkin vaikutus alkaakin pian selvästi näkyä. Vv. 1721-39 oli tullut lähes sata asetusta suomen kielellä; vv. 1739-66 jo ilmestyi niitä enemmän kuin 300.