Ruotsin lain suomennoskin tuli jonkun ajan kuluttua painetuksi, vaikka tosin myöhemmin ja toisella tavalla, kuin mitä oikeastaan oli luvattu. Yksityinen mies se taas oli, joka kyllä yllämainitun kuninkaallisen käskykirjeen aiheesta, mutta ilman mitään virallista velvoitusta tai kehoitusta rupesi siihen toimeen. Tämä mies oli lääninsihteeri Samuli Forseen. Hän oli Lohjan kirkkoherran Juhana Forsenius'en poika, tuli ylioppilaaksi 1706 ja maisteriksi 1712, otettiin samana vuonna konsistoorin notaariksi sekä seuraavana varasihteeriksi yliopistoon, pääsi v. 1714 sihteeriksi Turun ja Porin läänin maaherran kansliaan ja oli Isonvihan aikana paolla Ruotsissa. Kohta rauhan tultua muutti hän jälleen takaisin Suomeen ja otti ahkerasti osaa läänin rappiolle joutuneitten asiain uudestaan kuntoon panemiseen. Turhaan parempia virkoja haettuansa ja muitakin vastoinkäymisiä kärsittyänsä — v. 1728 kadotti hän tulipalossa vasta valmistuneen talonsa ynnä kaiken omaisuutensa ja joutui sen kautta velkoihin — kuoli Forseen v. 1744. Hänen lainsuomennoksensa, johon hän oli ryhtynyt 1736, tuli jo v. 1738 käsikirjoituksena valmiiksi ja lähetettiin, ynnä painettu näytearkki, kuninkaalle hovioikeuden kautta. Mutta Forseen parka pettyi toivossa saavansa jotakin palkkiota työstään. Kruunu ei ruvennut kustantamaan edes painatustakaan, vaan ehdoitti, että Forseen itse pitäisi huolen sen julkaisemisesta, jossa tapauksessa hänelle olisi suotu siihen teokseen yksinomainen painattamis-oikeus. Tähän ehdoitukseen ei Forseen voinut suostua, koska ne 300 talaria, mitä hänellä oli vuotuista palkkaa, eivät riittäneet oman lukuisan perheenkään elättämiseen. Eräs kirjanpainaja, jolle teos sitten tarjottiin, vaati, että hallitus takaisi sille tuhat tilaajaa. Tuosta nyt käski hovioikeus kaikkia alaisiansa virkamiehiä ja pyysi myös konsistooreja tilaajoita keräämään. Tilauslistoja olikin koko joukko palautunut, ja Porvoon tuomiokapituli, jolle osa teosta oli arvosteltavaksi lähetetty, oli jo tehnyt siihen muistutuksensa, kun Lappeenrannan sota keskeytti kaikki. Forseen itse kuoli, niinkuin näimme, heti sodan päätyttyä. Turhaan anoi hänen leskensä jotain korvausta valtionvaroista; hallitus vaan vastasi, että palkitseminen oli sen asia, joka ottaisi teoksen kustantaaksensa. Ei hovioikeus myöskään joutanut tarpeen mukaan tarkastamaan tätä suomennosta, jonka tähden se viimein ehdoitti, että oikeuksien Suomessa oli edelleenkin noudatettava ainoasti ruotsinkielistä alkutekstiä; kuitenkin oli sen mielestä hyvin suotavaa, että suomennos yksityisenä apukirjana tulisi painetuksi. Viimein ilmestyikin Forseen'in teos v. 1759 painosta hovioikeuden notaarin Yrjö Salonius'en kustannuksella, jolle hänen vävynsä, protokollasihteeri Eerik Juhana Paleen, perillisten puolesta oli myönyt painattamis-oikeuden. Suomentajan nimeä siinä ei ole mainittu, vaan ainoasti kustantajan, jota siitä syystä kauan aikaa on luultu itse kääntäjäksi.
Tämä Forseen'in suomentama Ruotsin Waldacunnan Laki on sitten ollut toista sataa vuotta lainkäyttäjäimme apuneuvona ja on sen ajan kuluessa epäilemättä tehnyt paljon hyötyä, jos kohta sen kieli on ruotsinvoittoista, eikä se siis ole sen puolesta yhtään verrattava Ljungi Tuomaanpojan suomennoksiin. Toinen painos, joka ilmestyi v. 1808, on tosin mainion lain-oppineen Mattias Calonius'en "vastauudesta ylitsekatsoma ja moninaisesti parantama", mutta kieltä ei siinä ole juuri sanottavasti korjattu. Viides painos sitä tuli julkisuuteen vielä v. 1863, ainoasti kahta vuotta aikaisemmin kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ennätti toimittaa painosta aivan uuden suomennoksen.[99]
Muutama vuosi sen perästä kuin Ruotsin laki ensikerran suomeksi painettiin, ilmestyivät myös: Acta publica, Jotca sisällänsä-pitäwät Ruotzin Waldacunnan Perustus-Lait Arwid Carlbohmilda. Omalla culutuxella. Wuonna 1765. Stockholmisa, Prändätty Kuningallisesa Suomalaisesa Prändisä.[100]
Vielä saivat Suomalaiset tällä ajalla tutustua kansainvälisiinkin asioihin v. 1790, jolloin Sveitsiläisen Jacques Mallet du Pan'in kirja Europan Waldakundain Tasa-Woiman Waarasta ilmestyi suomalaisessa käännöksessä. Suomennoksen oli tehnyt kuninkaallinen kielenkääntäjä Eerik Juhana Polon[101] Kustaa III:n käskystä, joka siihen aikaan valmisteli uutta hyökkäyssotaa Venäjää vastaan.
Tunnettua on, että Kustaa III yleensä koetti suositella Suomalaisia ja ottaa huomioon heidän kansallisetkin tunteensa. Edellä on jo kerrottu, mitenkä hänen nuoremmat veljensä opiskelivat suomenkieltä Weman'in johdolla. Vähäistä myöhemmin, v. 1781, kun hänen poikansa Kustaa Aadolfin piti opetella lukemaan, sai tämä lahjaksi Kruununkylän kirkkoherralta Eerik Juvelius'elta hänen toimittamansa pikkulasten kirjan, jossa on ruotsia ja suomea joka rivillä rinnakkain.[102] Lahjaan liitetyssä kirjeessä tekijä pyytää, että se annettaisiin kruununperilliselle koko Suomen kansan puolesta, ja sanoo tarkoituksenaan olleen näyttää, mikä erinomainen mielihyvä siitä olisi Suomelle, jos hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsisi oppia myös suomenkieltä, niin että vastaisuudessa voisi puhutella Suomen asukkaita heidän omalla kielellään. Että Kustaa III tähän rohkeaan toivomukseen osasi panna arvoa, osoitti hän matkallaan Suomeen v. 1787, jolloin otti kahdeksanvuotisen poikansa mukaan ja salli tämän suomeksi lausua tervehdyksensä ja vakuuttaa suosiollisuuttansa Suomalaisille. Itse kuninkaastakin on säilynyt se muisto, että hän matkoillaan maassamme on muutamin suomenkielisin sanoin vastannut suomalaisten talonpoikain anomuksiin.[103]
Kuitenkin oli tähän aikaan suomenkielen asema lohduttomampi kuin milloinkaan ennen. Edellämainittu hallituksen lupaus 1738 vuoden anomuksen johdosta, joka koski virkamiesten suomenkielen-taitoa, oli, niinkuin olemme nähneet, varustettu pienellä pakoreijällä, nimittäin: "jos vaan asianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen sallivat". Sen kautta pysyikin tämä lupaus suureksi osaksi tyhjänä lupauksena. Löytyy kyllä esimerkkejä siitä, että korkeampainkin virkain avoinna ollessa pidettiin lukua hakijain taidosta suomenkielessä, mutta löytyy myös monta esimerkkiä, jotka todistavat päinvastoin. Ja harvoin tapahtui, että hakijain kielitaitoa tutkitutettiin jollakin virkakunnalla. Useimmiten tyydyttiin siihen, että joku yksityinen antoi todistuksen, minkälaisia ne sitten lienevät aina olleetkaan.
Samoilla 1738 vuoden valtiopäivillä oli suomenkielen asialle noussut suoranaisia vastustajiakin. Kun se n.k. suuressa sekreetideputatsioonissa oli ensikerran otettu esille, oli kyllä yksimielisesti tultu siihen päätökseen, että virkoihin Suomessa olisi etuoikeus niillä hakijoilla, joilla muitten yhtäläisten ansioitten ohella oli paras taito maan kielessä ja tieto sen oloista. Mutta kuukautta myöhemmin vaati Turun hovioikeuden presidentti, nuorempi Samuli Åkerhjelm, tosin syntyään Ruotsalainen, vaan Suomen virkamies ja aikoinaan Taneli Juslenius'en kasvatti, tätä päätöstä purettavaksi, koska siitä muka oli vaaraa valtakunnan kokonaisuudelle. Laveassa kirjallisessa lausunnossaan hän muun muassa väittää jo vanhain Ruotsin kuninkaitten harrastaneen Suomen kansan sulattamista ruotsalaiseen, mikäli vaan ovat voineet, sekä perustamalla ruotsalaisia siirtokuntia Suomeen ja suomalaisia Ruotsiin että määräämällä kaikki tuomiopäätökset ynnä muut viralliset asiakirjat yksistään ruotsinkielellä kirjoitettaviksi. Ja vaikk'ei tätä tietä oltukaan päästy tarkoituksen perille, eikä luultavasti koskaan päästäisikään, niin että puutteellista kieliyhteyttä yhä täytyisi sietää, oli hänen mielestään ainakin varottava, ett'ei sen lisäksi vielä katkaistaisi yhteisten virkaetujen sidettä.[104] Seitsemää vuotta myöhemmin lausui Suomea varten asetetun kuninkaallisen kommissioonin jäsen, maamittaustirehtööri Jaakko Faggot, virallisessa ehdoituksessaan Suomenmaan viljelyksen auttamiseksi, julkisesti sen ajatuksen, että Suomalaisten jo olisi aika oppia ruotsin valtakieltä. Että tämä ajatus alkoi olla yleinen Ruotsalaisilla, ilmeni selvästi 1747 vuoden valtiopäiväin asettamassa "deputatsioonissa Suomea koskevia asioita varten". Sen ensimmäinen mietintö, erään Myssy-puolueesen kuuluvan Ruotsalaisen kirjoittama,[105] oli tosin Suomalaisille erittäin edullinen, mutta lopullinen mietintö tuli, Hattu-puolueen kokonaan voitolle päästyä, aivan vastaiseen suuntaan laadituksi. Tässä näet, huomautetaan, mikä etu olisi koko valtakunnalle, jos sen ruotsalaiset ja suomalaiset asukkaat toisiansa ymmärtäisivät, ja mikä helpoitus olisi ruotsalaisten perheitten siirtymiselle Suomeen, joll'ei siellä olisi erinäistä kieltä ja umpisuomalaista jumalanpalvelusta vastuksena. Yhtenä keinona, jolla saataisiin ruotsinkieli Suomessa kotiutumaan, ehdoitetaan, että olisi kehoitettava Suomen rahvasta niillä seuduin, missä sillä on tilaisuutta seurusteluun ruotsinkielisen väestön kanssa, antamaan lastensa oppia ruotsia, jota varten näille valtion kustannuksella olisi vielä toimitettava ruotsinkielisiä aapisia, katkismuksia ja virsikirjoja.[106] Että samantapaisia ruotsalaistuttamis-ehdoituksia jatkettiin Porthan'inkin aikana Ruotsinmaan sanomalehdissä, olemme jo nähneet siitä vastalauseesta, jonka hän katsoi tarpeelliseksi niiden johdosta julkaista.
Jos tämän lisäksi muistamme, että juuri samaan aikaan kansallisuutemme vahvin muuri raukesi, kun ylhäisemmät säätymme kokonaan omistivat vieraan kielen ja siten vieraantuivat omasta kansastaan, niin emme saata olla näkemättä sitä vaaraa, joka kansaamme ja kieltämme uhkasi. Se on kyllä totta, että suomenkieltä yhä ahkerasti tutkittiin, että suomeksi vielä runoeltiin ja kirjoiteltiin. Mutta sitä luultavasti ei olisi kestänyt kovin kauan. Sillä jo v. 1804 Åbo Tidningar, painattaessaan 26:een numeroonsa sen runon, minkä Jaakko Juteini oli sepittänyt Porthan'in kuoleman johdosta, muistuttaa tämän suomalaisen runouden olevan kuolemaisillaan, vaikka toivoo tekijältä vielä useampia onnistuneita yrityksiä sen hyväksi. Muutamien vuosikymmenien kuluttua olisi säätyläistemme kansallistunne ollut arvattavasti sitä samaa mietoa nurkkaylpeyttä, jolla nykyinen Skotlantilainen eroittaikse Englantilaisesta, ja maamme suomenkielinen rahvas olisi vajonnut ylenkatsotuksi Paaria-joukoksi.
Vaan toisin oli säädetty. Suomen kansa joutui uusiin, itsenäisempiin oloihin, ja pian astui suomalainen kansallisuus rohkeasti esiin omaansa takaisin vaatimaan.