KOLMAS LUKU.
Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi.
A. Murteitten taistelun aika 1809-1844.
1. Ensimmäinen kansallinen heräys.
Porthan oli kerran ennustamalla sanonut: "Pietarin kaupunki viepi vielä koko Suomen myötänsä!" Ja vanhan tietäjän hautakumpu oli tuskin ennättänyt nurmettua, niin nämät sanat jo kävivätkin toteen. Suomi eroitettiin Ruotsin yhteydestä.
Että tämän vanhan siteen ratkeaminen tuntui kipeältä Suomen miesten sydämissä, sen näyttää Suomen sekä sotaväen että muunkin kansan urhoollinen, vaikka turha, vastarinta valloittajain ylivoimaa vastaan. Mitenkä Suomen miehet, välttämättömän eron tapahduttua, pelolla ja epäilyksellä katselivat sitä uutta rataa, jolle Sallimus oli heidät saattanut, näkyy siitä, että moni heistä, niiden joukossa Porthan'in sulosävelinen opetuslapsi, Franzénkin, muutti majansa Pohjanlahden taakse, entiseen emämaahan.
Mutta tulevaisuuden pelko ei kestänyt kauan, se muuttui tulevaisuuden toivoksi. Jalo valloittaja kutsui, ennen kuin sota olikaan aivan päättynyt, Suomen säädyt kokoon totutulla, vanhalla tavalla, ja samassa kuin hän ilmoitti yhdistäneensä Suomen ijäksi päiväksi muun valtakuntansa kanssa, vakuutti hän omasta ja jälkeläistensä puolesta pitävänsä Suomen kansan uskonnon, perustuslait ja kielen pyhänä, Tähän vakuutukseen hän vielä lisäsi ne sanat, joista Suomen kansa on kiinni pitävä kalleinna tavaranansa, sanat: "koroitettu kansakuntain joukkoon".
Eivätkä keisari Aleksanterin lupaukset pysyneet tyhjinä sanoina. Suomenmaan uusi tila järjestettiin kaikin puolin itsenäiselle kannalle. Suomi sai oman hallituksensa, oman rahapankkinsa, sen sotalaitos pysyi erillään venäläisestä, sen virkamiehiksi ei päässyt tästä lähin muita kuin oman maan miehiä, ja v. 1811 yhdistettiin maamme päärungon kanssa nekin osat, jotka edellisten sotain kautta olivat tulleet siitä eroitetuiksi.
Tästä kaikesta hälveni pian pelko Suomalaisten sydämestä, ja suloisimmat tulevaisuuden toiveet syttyivät sen sijaan. Suomi oli, kadottamatta yhtään ainoatakaan niistä eduista, jotka sille yhteys Ruotsin kanssa oli tuottanut: puhdasta uskon-oppiaan, kaikille oikeutta tasaavaa lakiaan ja vapaata perustuslaillista hallitusmuotoaan, lisäksi saava sen suuren edun, jota vailla se oli Ruotsin vallan aikana ollut, olla eri kansakuntana, olla sisällisissä asioissaan itsenäisenä valtiona. Suomi oli, mahtavan kotkan siipien suojassa nauttien ijän-ikuista rauhaa, saava häiritsemättä edistyä omalla, omituisella tavallaan. Niin ajattelivat, niin puhuivat sen ajan miehet, ja heidän rintaansa paisuttivat ennen tuntemattomalla voimalla kansalliset tunteet.
Myöhempinä aikoina, kun uusi polvi oli noussut, joka ei omasta kokemuksestaan tietänyt eroitusta entisen ja nykyisen tilan välillä, on paljon kiistelty siitä, olisiko Suomessa kansallistunne ja sen kanssa erottamattomassa yhteydessä oleva rakkaus kansan kieleen voinut herätä ja voimistua, vaikka Suomi olisi edelleen pysynyt Ruotsin yhteydessä.
Toivoakseni koko edellinen esitys on sitäkin kysymystä jossain määrin valaissut. Niinkuin olemme nähneet, ei Suomalaisten kansallistunnetta ja rakkautta omaan kieleen oikeastaan ole tarvinnut herättää. Ne eivät ole koskaan olleet aivan sammuksissa, ja epäilemätöntä on, että tälle vuosisadalle omituinen yleinen kansallistunteen kohoominen olisi vaikuttanut meilläkin. Siitä on hyvin todistavainen esimerkki aivan lähellä, Suomenlahden eteläpuolella, jossa kansalliset ja kielelliset seikat olivat sentapaiset, vaikka eivät juuri kuitenkaan yhdellaiset, kuin meidän maassamme. Virossakin nousi tämän vuosisadan alkukymmeninä miehiä, jotka tahtoivat saattaa kansan kielen suurempaan arvoon, tehdä sen viralliseksi ja edes osaksi koulukieleksi. Samoin olisi epäilemättä tapahtunut Suomessakin, vaikka maamme olisi pysynyt Ruotsinvallan maakuntana. Mutta melkein yhtä epäilemätöntä on, että ne sanat olisivat olleet tuuleen puhutut, että ne yritykset olisivat pian jälleen rauenneet, ja että viimein olisi myös meillä tultu siihen päätökseen, että alhainen rahvas kansakoulujen kautta on muutettava samankieliseksi kuin herransa. Muistakaamme, että Ruotsin valtiopäivillä jo oli ehdoitettu Suomen talonpoikain ruotsalaistuttamista sivistyskeinojen avulla, ja ajatelkaamme, että sama menettely, jota on noudatettu vähäisen Ruotsin yhteyteen jääneen suomenkielisen väestön suhteen, olisi voinut tulla koko Suomen kansan osaksi. Kiittäkäämme siis Jumalaa siitä, että Hän, koska Suomen kansa ei omalla voimallaan näy kyenneen kohota sivistykseen, saattoi sen Ruotsin kansan johdon alle, mutta kiittäkäämme myös siitä Jumalaamme, että Hän meidät vapautti kapaloista, kun ne alkoivat tukehduttaa henkeämme!