Muutamia vuosia kesti vielä äänettömyyttä. Suomen kansa, pitkästä horrostilasta herättyänsä, ikään kuin ojenteli jäykistyneitä raajojaan ja hieroskeli unisia silmiään. Vihdoin se tunsi voimansa ja sai silmänsä auki. Silloin tietysti ei voinut olla silmäänpistämättä tuo mahdoton ristiriitaisuus: se oli itse kansana päässyt uuteen arvoon ja asemaan, vaan sen kieli oli yhä edelleen hyljätyssä, sorretussa tilassa, suljettuna pois valtamiesten virkahuoneista, opistojen saleista sekä sivistyneitten seuraelämästä. "Suomen kieli pitää koroittaa Suomen valta- ja sivistyskieleksi; se on Suomen kansan ensi tehtävä!" Se aate leimahti nyt palavilla kirjaimilla Suomen nerollisimpain miesten silmäin eteen. Näin syntyi Fennomaniaksi[107] eli suomikiihkoisuudeksi nimitetty kansalliskielellinen liike melkein samassa silmänräpäyksessä Suomen valtion kanssa.

Ensimmäinen, joka tämän uuden aatteen julki lausui, oli ensimmäinen varsinainen suomenkielinen kirjailija, Jaakko Juteini. Vuosina 1815 ja 1816 nähdään jo muutamissa hänen runoissansa valituksia maamme herrassäädyn ylenkatseesta kansan kieltä vastaan. Hiukkaa myöhemmin v. 1817 kirjoitti hän siitä aineesta erinäisen runon. Ankara oli tämän runon nimi: Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille; yhtä ankara oli myös sen sisällys:

Suomen kansa aivan kauan
Ravinnut on rakkahasti
Omiakin oppineita
Pohjaisessa povessansa;
Mutta miehet muukalaiset,
Lihavina levossansa,
Oman onnen kaivellessa
Hylkäsivät kotokielen
Valistuksen vahingoksi,
Häpiäksi kansakunnan,
Jok' on tyhmästi jätetty
Epäluulon erämaahan;
Ehkä ombi oppineilla,
Menon tähden mielettömän,
Itse häijymbi häväistys,
Tämän patsahan tasainen.

Häpeä Suomalaisen kansallistunteen heikkoudesta, sanoo hän niin-ikään v. 1818 ilmestyneen kielioppinsa esipuheessa, estää minua mainitsemasta syitä tuohon anteeksiantamattomaan ylenkatseesen, jota oman maan miehet kilpaa muukalaisten kanssa, parantamattomaksi vahingoksi maamme valistukselle sekä todelliselle hyödylle, ovat vuosisatojen kuluessa osoittaneet äidinkielelleen, vaikka tällä tuskin on vertaa muissa kielissä, Siksi että suomalaisen sivistyksen ratas tulisi saatetuksi enemmän hyvää vaikuttavaan liikuntoon, olisi välttämätöntä, että maan kieli autettaisiin ylös unohduksistansa. Vaikk'ei uskoisikaan suomenkielen koskaan voivan tieteelliseen sivistykseen päästä, ansaitsisi se kuitenkin harvinaisen yksinkertaisuutensa ja sulosointunsa tähden takaisinsaattamista alkuperäiseen puhtauteensa ja viljelemistä, rikastuttamista, niin että sen kautta voitaisiin myös korkeampia, puhdistettuja käsitteitä levittää kansaamme.

Mutta yleisemmin koroitti suomenkiihko äänensä vasta v. 1819. Se tapahtui yliopistossa, joka sitten tuli pysymään kaikkien kansallisten pyrintöjen keskustana. Tämän yleisemmän harrastuksen herättäjänä oli kuitenkin muukalainen, mainio tanskalainen kielentutkija Erasmus Rask, joka matkallansa Pietariin v. 1818 viipyi muutamia kuukausia Turussa suomenkieltä oppimassa. Rask oli niitä miehiä, jotka itse voivat innostua ja sen kautta myös innostuttaa toisia. Kun hän tulisimmalla ihastuksella puhui suomenkielen ihmeteltävän säännöllisestä rakennuksesta ynnä sen suloisesta soinnusta ja hartaasti kehoitti Suomen oppineita sitä tutkimaan, eivät voineet nämät sanat olla kaikua herättämättä sydämissä, joissa samat tunteet jo ennestään olivat alulla. Ja hänen sanansa vaikuttivat pian suurempaakin, kuin mitä hän niillä oikeastaan tarkoitti. Hän puhui tietysti ainoasti tieteellisestä tutkimuksesta, mutta Suomalaisten sydämissä sai tämä harrastus kohta kansallisen muodon. Ihmeellinen, voimallinen, riemullinen suomalaisuuden kevättuulahdus kävi Turun yliopiston läpi, joka paikassa elähyttäen rakkautta, toivoa ja intoa. Seuraavat otteet sen aikuisista kirjoituksista todistavat sitä tarkemmin.

Yliopiston apulaisprofessorit Juhana Gabriel Linsén ja Fredrik Bergbom rupesivat v. 1819 toimittamaan kirjallista lehteä, nimellä Mnemosyne, jolla etupäässä, niinkuin esipuheessa lausuivat, tahtoivat "herättää halua ihanan, rikkaan ja säännöllisen suomenkielen tutkimiseen". Tämän lehden 60:ssä numerossa tapaamme sangen merkillisen kirjoituksen Suomalaisesta kansallisuudesta, pääjuonteeltansa tähän tapaan: Ihmisen arvo on sitä suurempi, mitä omituisempi, itsenäisempi hänen luonteensa; samoin on myös kansojen arvo sitä suurempi, mitä omituisempana, vierailla aineilla sekoittamattomampana ne ovat säilyttäneet kansallisuutensa. Sentähden pitää Suomalaistenkin ruveta pitämään enemmän kiinni kansallisuudestansa. Kiittämättömyyttä se olisi sitä jaloa hallitsijaakin vastaan, joka on niin paljon tehnyt kansallisuutemme säilyttämiseksi, jos tässä asiassa olisimme penseät. Ne, jotka sanovat kansallisuutemme jo niin heikontuneeksi, ett'ei sen uudestaan herättämistä enää voi ajatellakaan, puhuvat näin vasten todellista vakaumustansa taikka rakkaudesta ulkomaiseen. Varsinkin on kansallisuudelle kieli tärkeä, sillä se on kansalaisten yhdistysside, siinä ilmautuu kansan omituinen luonne kaikkein selvimmin. Suomenkielen viljelys on kyllä myöhästynyt, vaan ei ole vielä mahdoton. Tällä viljelyksellä on vaan kaksi estettä. Toinen näistä esteistä on se, että suomi on hylätty sivistyneitten säätyin seuroista ja että sen viljelys kirjakielenä on laiminlyöty. Tästä on ollut suuri vahinko niin hyvin alhaiselle kansalle kuin myös sivistyneelle säädylle; edelliselle sen kautta, ett'ei kukaan voi kansaan vaikuttaa, joka ei osaa sen kieltä perinpohjin, ja jälkimmäisellekin on tullut ansaittu kosto ylenkatseestansa kansankieltä vastaan, sillä kaikella todellisella sivistyksellä pitää olla juurensa kansassa, muuten sen kukoistus lakastuu hedelmiä tuottamatta. Toinen este on ruotsinkielen valta virkakielenä, joka on vielä turmiollisempi, koska kansan asioista päätetään sille käsittämättömällä kielellä. Molemmat nämät esteet ovat kuitenkin niin helpot poistaa, ett'ei siihen olisi tarvis muuta kuin hiukkasen hyvää tahtoa.

Sama henki ilmautuu tässä sanomalehdessä yhä edelleenkin sekä toimituksen omissa että lähetetyissä kirjoituksissa. Niin esim. kuuluu Helmikuun numerossa 1821 päällekirjoituksella Kirjallisia toiveita: Ensimmäinen merkki uuden ajan vaikutuksesta Suomenkin sivistykseen on nyt herännyt hartaus kotimaan kieleen, joka vaikutus on niin tärkeä, että siitä päättäen uuden ajan muutkaan vaikutukset eivät voi olla kaukana. Sillä niinkuin ilma ruumiin toimeentulolle, samoin on kieli hengen elämälle välttämätön. Jonkun kielen sortaminen, tapahtui se vierasten tai omaisten kautta, on pyhän temppelin häväistystä. Vieraan kielen valtaanpääsö on kansan surma. Mutta se on rikos koko ihmiskuntaa vastaan, sillä siten on yksi jäsen sukukuntamme sivistysjaksosta poismurrettu ja kokonaisuus tulee vaillinaiseksi.

Nämät Mnemosynen innokkaat puolustukset suomenkielelle eivät olleet suinkaan ainoat; niille kaikui vastaan monta samallaista, yhtä voimakasta tai vielä voimakkaampaa. Rohkeampana entistänsä lauloi nyt Juteini runoelmassansa Huilun humina v. 1820:

Akatemia avara
Ombi meillä muukalainen,
Koulut vierahat kotona,
Laki luja umbinainen.
Tällä lailla tohtis' olla
Vihollinen vartiamme,
Kuuro tehty tuomariksi,
Mykkä panduna papiksi.

Ruotsinkielisessä tähän liitetyssä muistutuksessa hän sitten vielä lisää: Siksi että suomenkieli, joka vielä on köyhä tieteellisiä aineita toimittamaan, siihen soveliaaksi tulisi, olisi tarpeellista, että sen viljelystä yleisemmin harrastettaisiin Suomen opistoissa; ja siksi että se lain asioihinkin taipuisi, pitäisi Suomalaisille ensialuksi suoda oikeus jättää paperinsa suomeksi virastoihin.