Vuonna 1819 oli niin-ikään Åbo Tidningar'eissa, joita dosentti Iivar Wallenius ja professori Taneli Myréen toimittivat, asia esitetty kysymysten muodossa: "Eikös pitäisi tuomarein sekä muiden virkamiesten osata maan kieltä? Eikös voisi heitä siihen lainsäännöllä velvoittaa? Eikös oppineillakin ole joku velvollisuus levittää valistusta kansallensa?"

Kaikkein suurimmalla voimalla ja selvyydellä on kuitenkin uusi herännyt kansallisuus-aate ilmilausuttuna dosentti Aadolf Iivar Arvidsson'in sanomalehdessä, Åbo Morgonblad'issa, joka tuli ulos v. 1821. Kirjoituksessaan Kansallisuudesta ja kansallishengestä hän lausuu: Samoin kuin yksityisillä on kansoillakin ainoasti siihen määrään arvoa, kuin heissä on selvä ja voimallinen omituisuus. Tätä omituista luonnettansa ovat kaikki vieraan vallan alla olleet kansat enemmän tai vähemmän kadottaneet. Pyhä velvollisuus on meilläkin kaikin voimin suojella sitä vähäistä kansallista omituisuutta, joka vielä on tallella. Vaan kuinkas tämä kansallisuus on suojeltava? Sillä tavoin että rakastamme kaikkea kotimaista ja siihen kaiken työmme perustamme. Kaikkein enimmin pitää meidän suojella ja hoitaa kotimaista kieltämme; sillä niin kauan kuin se on säilynyt, tiedämme olevamme eri kansa. Kielensä kadotettuaan, kansa itsekin on kadonnut. Mutta mitä me teemme kansallisen kielemme suojelukseksi? Yleiseen sitä ylenkatsotaan ja halveksitaan. Sitä pidetään talonpoikais-kielenä, jolla ei tahdota saastuttaa huuliansa; ei huomata, että harmaan, karhean kallion sisässä asuu jalo kulta. Jumalanpalvelus tosin toimitetaan äidinkielellä, mutta oikeus käytetään vieraalla. Oikein hirvittää ajatellessa sitä hairausten ja erhetysten äärettömyyttä, joka on mahdollinen, siitä syystä että suomenkielessä taitamaton tuomari istuu oikeutta. Koska saamme Kaikkivaltiasta lähestyä omalla kielellämme, miksi on Hänen ikuinen oikeutensa salattava ulkomaan sanojen pimeyteen?

Samasta aineesta puhuu yksi lähettäjäkin, lehtori Eerik Kustaa Ehrström kirjoituksessaan. Suomenkieli kansalliskielenä. Suomen kansa on Ruotsin yhteydessä saanut uskontonsa, lakinsa ja sivistyksensä; mutta kiitollisuus siitä ei saa estää meitä näkemästä, että saman yhteyden kautta kansan kallein, pyhin tavara tuli turmelluksi. Ruotsinkieli pantiin virka- ja opetuskieleksi. Siitä seurasi, että kansamme jakautui kahteen puoliskoon, joista toinen, ylhäiset säädyt, vieraantui pois suomenkielestä. Viimein pidettiin suomenkielen taitamattomuus sivistyksen tuntomerkkinä. Emmekä nytkään vielä poista päältämme sitä häpeää. Useimmat virkamiehet luulevat kyllin tehneensä, kun vaan tavallisimmista asioista puhuvat niin huonolla kielellä, että sitä tuskin ymmärtää. Sivistyneitten seuroissa ei kuulu suomea; lapsia varjellaan suomea oppimasta; suomen puhuminen tai suomeksi murtaminen pidetään talonpoikamaisuutena. Meidän maassamme valitetaan kotimaan-rakkauden puutetta; mutta kuinka sitä voisi ollakaan olemassa, missä kansan eri säädyt ovat eroitetut eri kielellä.

Sivistyneet säädyt, joiden syystä tämä paha on tullut, ovat myös velvoitetut sitä jälleen poistamaan. Sitä varten on ensiksikin suomenkieli pantava yhteiseksi oppi-aineeksi. Alku on jo kouluissa tehtävä; sillä siinä ijässä on lasten helpompi oppia kieliä, eikä myöhemmin opittu kieli koskaan tule niin rakkaaksi, kuin äidinkielen pitää olla. Mainitun suomenkielen opetuksen voisi aivan hyvin aloittaa jo ensisyksystä. Sitten olisi määrättävä, ett'ei yksikään nuorukainen saisi päästä yliopistosta valtion palvelukseen, ennen kuin on suorittanut tutkinnon suomenkielessä. Vaan ei siinä kyllin: suomi olisi vähitellen myös pantava yhteiseksi opetuskieleksi. Suomenkielisissä paikoissa se kävisikin aivan helposti. Jos vaan ennalta määrättäisiin, milloin mikin aine tulisi luettavaksi kansan kielellä, niin kylläpä tarpeelliset oppikirjatkin ilmestyisivät. Sillä aikaa kerkeäisivät yliopiston professorit valmistautua, niin että voisivat ruveta pitämään luentonsa suomeksi; ensin ne, joiden aineita nuoriso, ensiksi harjoittelee, sitten lakitieteen ja jumaluus-opin opettajat, viimein kaikki. Kirjain puutetta ei huolisi pelätä; eihän yliopistossa luettavat kirjat suureksi osaksi ole ruotsinkielisiäkään, ja kyllä suomalaisia tarpeen mukaan ilmestyisi. Myöskin Haminan kadettikoulussa tulisi samoja kieliohjeita noudattaa kuin muissa opistoissa. Sitten olisi aika määrättävä, jonka perästä kaikkein virkamiesten tulisi käyttää suomenkieltä virallisissa kirjoituksissaan; vaan heti kohta jo pitäisi sallia semmoista käyttämistä niille, jotka niin tahtovat ja voivat. Ei tässä, lopettaa hän viimein, ole tilaa mainita kaikkea, mikä kansallisuuden herättämiseksi ja kansankielen koroittamiseksi olisi tehtävä; mutta suuri tuki tälle työlle epäilemättä olisi, jos naisetkin siihen osallisiksi rupeaisivat.

Ei voi olla ihmettelemättä tosiaan, kuinka selvä jo siihen aikaan oli käsitys Suomen kansan kipeimmästä tarpeesta sekä sen tyydyttämisen keinoista. Ei voi myös olla ihmettelemättä, kuinka helpolta ja pian tapahtuvalta kansamme uudestisyntyminen näytti innostuksen silmissä. Tuon kaksikielisyyden syvän juovan ummistamiseksi, joka alhaisen kansan ja herrassäädyn eroitti, ei Linsén luullut tarvittavan muuta kuin hiukka hyvää tahtoa. Ensisyksynä, arveli Ehrström, pannaan suomi oppiaineeksi kouluihin ja muutamien vuosien kuluttua muutetaan koko opetus- ja virkakieli. Nämät lausunnot olivat nuorukaisen toivelmien kaltaiset, nuorukaisen, joka, maailman rantaa kokematta, todellisuudessa vastaantulevista esteistä ja vastuksista tietämättä, kuvittelee mielessänsä, kuinka hän työllänsä on uudistava koko maailman. Mutta in natura non dantur saltus![108] — se vanha sananlasku oli tässäkin toteen käyvä. Vuosisatojen kuluessa yhä syvemmälle juurtunutta muukalaisuutta poistamaan ei riittänytkään hiukkanen hyvää tahtoa eikä muutamien vuosien aika.

Suomen kansallisuus oli tosin nyt erinäisessä valtiorakennuksessa saanut vahvan perustuksen ja hartaus oman maan kieleen oli kyllä entisen suhteen levinnyt yleisemmäksi, tullut voimallisemmaksi. Mutta ei tämä hartaus vielä millään muotoa ollut yhteinen. Vaikka sen ajan suomikiihkoiset, innosta sokeentuneina, kerta kertansa jälkeen vakuuttavat kaikkien kansanluokkien olevan yksimielisinä siinä asiassa, niin pääsee kuitenkin heidän omasta suustansa joskus lauseita, jotka päinvastaisen todistuksen antavat. Linsén, siitä puheesta mainiten, jonka arkkipiispa Tengström oli pitänyt Porthan'in muistoksi, sanoo näin: Jos tarvitsisi muuta todistusta siihen, että suomenkielen viljeleminen on tarpeellinen, paitsi sitä yksinkertaista, että se on Suomen oma kieli, niin on etupäässä Porthan'in ajatus tuotava esiin niitä vastaan, jotka hartautta oman maan kieleen eivät pidä muuna kuin poikamaisena maineenhimona ja uusien tavoittelemisena. Samoin Ehrströmkin myöntää niitä olevan paljon, jotka eivät siihen ajatukseen voi taipua, että suomi tulisi sivistys- ja valtakieleksi, paljon taas toisia, jotka tätä kyllä soisivat, vaan arvelevat sen myöhäiseksi ja mahdottomaksi.

Julkisesti eivät nämät mielipiteet kuitenkaan liioin ilmautuneet; luultavasti katsoivat niin hyvin vastustajat kuin epäilijätkin suomikiihkoisten puheet tylyiksi houreiksi, joiden kumoamisella he eivät viitsineet vaivata itseänsä.

Ainoa suomenkielen vihaajaan ajatuksia ilmoittava kirjoitus, nimeltä Muutamia mietteitä koululaitoksestamme nyt aiotun Suomenmaan kouluin uudestijärjestämisen johdosta ja allekirjoitettu —c —s, löytyy v. 1825 Åbo Underrättelser lehdessä. Siinä arvellaan,[109] että kouluissa pitäisi laittaa tilaisuutta Suomen talonpoikain lapsille ruotsinkieltä oppimaan, jos nimittäin ruotsi edelleen tulisi pysymään virkakielenä. Mutta tämän sen yksinvallan sanookin lähettäjä aivan kohtuulliseksi, osaksi maassamme asuvain monien ruotsinkielisten talonpoikain tähden, osaksi vilkkaan kauppayhteyden vuoksi Ruotsin kanssa.

Toivottomain käsityksen selvimmin näemme professori Juhana Jaakko Tengström'in kirjoituksesta Muutamista Suomen kirjallisuuden ja sivistyksen esteistä runokalenterissa Aurassa 1817. Toinen haitta, lausuu hän, on se, että me tosin luonteeltamme ja kieleltämme olemme eri kansa, vaan emme ole koskaan olleet emmekä voi koskaan olla eri valtiona. Tästä tulee, ett'emme historiassa koskaan näe omaa itseämme, emmekä siis siitä voi saada tietoa itsestämme. Samasta syystä seuraa myös, että maassamme on eri kielet vallitsemassa, eikä ole mitään ominaista kirjallisuutta.

Asianhaarat näyttivätkin todella, mikä koski toiveita suomenkielen pääsemisestä voimaan yhteiskunnallisissa oloissa, melkein täydesti antavan oikeutta näille nyt viimeksimainituille arveluille. Todistusta suomenkielen taidosta ei ruvettu vielä pariinkymmeneen vuoteen vaatimaan keneltäkään virkamieheltä, ei edes papeilta. Gripenbergin koulu Haminassa, josta sittemmin kadettikoulu muodostui, oli ainoa, joka jo siihen aikaan otti suomenkielen oppiaineeksi; muihin oppikouluihin se vasta pääsi, muutamilla harvoilla tunneilla, 1842 vuoden koulu-asetuksen kautta. Yliopistossa olivat professoreinsa esimerkistä innostuneet ylioppilaat v. 1820 Turkuun tulleelle uudelle kanslerilleen, suuriruhtinas Nikolaille, tuoneet anomuksen suomenkielen opettajan saamisesta maamme korkeimpaan oppilaitokseen. Vastaus kuuluu tulleen semmoinen, että hallitus kyllä ala-ikäisten poikienkin sekaantumatta osaa pitää huolta maan tarpeista. Muistettava on näet, että juuri siihen aikaan pelättiin ja vainottiin Saksan ylioppilaitten Demagogiselle Umtriebe (kansan-yllytys-vehkeitä) ja luultavasti katsottiin meidänkin rauhallisten nuorukaisten pyyntö saman vallankumous-hengen aikaansaamaksi. Viimein perustettiin kyllä v. 1826 suomen lehtorin virka yliopistoon; mutta professoria siinä aineessa eivät nähneet sen salit, ennen kuin vielä melkein vuosisadan neljännes oli kulunut.