Tämä todellisuuden rautakäden paino näkyy pian masentaneen toivokkaimpienkin rohkeuden. Arvidsson, joka oli rohkein kaikista, oli Mnemosynessä v. 1822 julkaisemiensa Mietteitten johdosta ainaiseksi eroitettuna yliopistosta ja seuraavana vuonna ahdistettuna jättämään maansakin; hänen oma lehtensä oli lakkautettu, ennen kuin se oli vuotensakaan umpeen elänyt. Lopulla 1820-lukua ja koko seuraavan vuosikymmenen kuluessa ei näe enää juuri missään sanomalehdessä kirjoituksia suomenkielen koroittamisesta. Juteinikin oli vaipunut toivottomuuteen ja lauloi Runotähteissänsä v. 1826 katkerasti:
Koskas kuulet kouluissamme
Taikka lain tulkinnoissa
Oudon kielen kitisevän,
Naura nationaliteelle,
Virsku vieraille sanoille!
Samoin vielä v. 1840 Kustaa Renvall esipuheessaan suomen kielioppiinsa lausuu ilmi melkein yhtä suuren epäilyksen. Tulevaisuus on näyttävä, sanoo hän, olenko oikein käsittänyt suomenkielen hengen, jos nimittäin suomenkielelle milloinkaan koittaa se onni, että sitä ruvetaan itsenäisesti ja perinpohjaisesti tutkimaan, josta tätä nykyä ei suinkaan ole suurta toivoa. Sitten hän edelleen puhuu siitä, kuinka alhainenkin kansa, herrain esimerkkiä noudattaen, turmelee kieltänsä yhä enemmän. Vuosisadan kuluttua Suomen lapset, totuttuansa pois äidinkielestään, kenties eivät enää tiedäkään, kuinka heidän rehelliset esivanhempansa ovat sitä puhuneet. Vielä olisi kuitenkin, jatkaa hän, tämä mahdollinen auttaa, jos vaan kansalaisissamme, varsinkin korkeammissa virkamiehissä, olisi hyvää tahtoa. Mutta nämät pelkäävät, että suomen koroittamisella tarkoitetaan kaikkein muitten kielten poiskarkoittamista Suomesta. Näin suurta uhria emme millään muotoa vaadi. Istukoot vieraat kielet edelleenkin peräpenkillä, kun vaan sallittaisiin talon omistajallekin toki vähäisen sijaa tuvassa. Ensialuksi ei tarvittaisi muuta kuin: 1) että suomenkieli kaikkiin kouluihin tulisi yhteiseksi oppiaineeksi, ei opetuskieleksi, joksi se vasta pitemmän viljelyksen jälkeen saattanee soveltua; 2) että sallittaisiin kaikkein asian-omaisten sekä suullisesti että kirjallisesti suomeksi ajaa asiansa kaikissa virastoissa, josta seuraa, että virkamiehet pitäisi velvoittaa täydellisesti ja ilman tulkitta ymmärtämään tätä kieltä. Sata vuotta meidän perästämme, lopettaa hän viimein, pitäkööt jälkeisemme neuvoa ja päättäkööt mitä enempää tässä asiassa voipi tehdä.
Vähemmin toivoton, mutta kuitenkin sangen vähää vaativainen on professori Gabriel Rein puheessa, jonka hän v. 1842 piti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosijuhlassa: Mitä siis meidän Suomalaisten, erittäinkin sivistyneitten tulisi tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja edistämiseksi? Pitäisikö hylätä se kieli, joka tähän saakka on tarjonnut meille sivistyksen hedelmiä? Pitäisikö kohta kaikki sivistys suomenkieliseen muotoon pukea? Ei millään muotoa; se saattaisi meidät takaisin keskiajan raakuuteen. — Puhuttuansa sitten siitä, kuinka suomenkieli ensin olisi viljeltävä ja valmistettava soveliaaksi sivistyksen välikappaleeksi, lopettaa hän: Meidän silmämme eivät suinkaan saa nähdä sitä puuta, jonka me istutamme, mutta meidän lastemme lapset kenties saavat iloita sen varjossa. Silloin on nyt vielä syntymättömälle sukupolvelle koittava se päivä, jona suomenkieli saa sijansa sivistyneitten kielten joukossa, jolloin sivistynyt luokka, palautuen ylenkatsottuun isänkotiinsa, on ojentava kätensä niin kauan aikaa laiminlyödylle, isäin kielelle uskollisena pysyneelle veljellensä.
Näin vähiin olivat kaksikymmentä vuotta ensimmäisen kansallisen heräyksen jälkeen suomikiihkoisten toiveet käytännöllisessä suhteessa supistuneet; näin nöyränä, ujona ilmautui suomalaisuus siinäkin piirissä, joka, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, sen työhön oli itsensä nimenomaan pyhittänyt. Ja kuitenkin lausui Rein sanansa ainoasti kaksi vuotta ennen, kuin suomalaisuuden toinen heräys uuteen intoon, uuteen voimaan tapahtui Snellman'in ja Saima lehden kautta!
2. Murteitten taistelu.
Vaikk'ei suomalaisuus yhteiskunnallisella alalla, niinkuin edellisessä näimme, ollut vielä saanut juuri mitään jalansijaa, ei tämä aika ollut kuitenkaan turhaan mennyt. Kielemme, joka tällä ajalla tuli tarkemmin tutkituksi ja vieraista aineksista puhdistetuksi, oli vähitellen valmistunut siksi sivistyksen kannattajaksi, jona sitä nyt meidän päivinämme käytetään.
Omituista vuosien 1809-44 väliselle ajanlohkolle on vanhan, kovin turmeltuneen kirjakielen hylkääminen ja kansan kieleen palautuminen. Pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu, tuli suomalaisen kirjallisuuden harrastajain tunnuslauseeksi, ja: pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu maamme sydänpaikoissa, joihin ei vieraan kielen turmeleva vaikutus ole ulottunut. Tämä pyrkimys ei rajoittunut yksistään siihen, että otettiin puhtaita, alkuperäisiä sanoja lainattujen sijaan, että ruvettiin käyttämään perinsuomalaisia lausetapoja ruotsinvoittoisten asemesta, vaan se tarkoitti samassa myös, että ääntämisessä piti kaikin puolin mukailtaman "syvän Suomalaisen" puhetapaa, ja vaati siitä syystä kitkettäväksi pois ne kirjaimet, jotka tekivät suomen oikeinkirjoituksen oudoksi.
Juteini oli tässäkin asiassa ensimmäinen: c:n, f:n ja q:n sekä x:n ja z:n hän kohta hylkäsi, samoin kahden kerakkeen käyttämisen lainasanain alussa. Kirjasessa Kritik öfver lånebokstäfverna uti finska språket (Lainakirjaimista suomenkielessä) 1816 hän jo todisti, ett'ei b:tä, d:tä, g:tä vastaavia äänteitä löytynyt alkuperäisessä suomenkielessä, ja ehdoitti siitä syystä nämätkin kirjaimet hylättäviksi. Myös painatti hän v. 1817 vihkosen laulujansa tällä "perustuskielellä", ilman b:tä, d:tä ja g:tä. Mutta myöhemmin hän ne otti jälleen armoihin ja piti niistä sitten lujasti kiinni, kirjoittaen: parembi, rauda, kuitengin, ikänsä loppuun asti.
Yhtä uudistushaluinen oli ensialussa myös Renvall. Kaksiosaisessa väitöskirjassaan De orthoëpia et orthographia linguae fennicae (Suomenkielen oikein lausumisesta ja kirjoittamisesta) 1810-11 hän vaati yllämainitut kolme kirjainta pois karsittaviksi suomenkielestä, niinkin että kirjoitettaisiin kuninkas. Ainoasti d:n suhteen hän epäili, arvellen sen kyllä tieteelliseltä kannalta katsoen sopimattomaksi, vaan käytännössä vaikeaksi siitä luopumisen, koska jo oli niin yleisesti tunnettu. Hän, näet, toivoi kirjakielen kuitenkin pysytettäväksi länsisuomalaisen kansankielen rajoissa, jolle se tähänkin asti pääasiallisesti oli rakennettuna, ja myöhemmällä ijällä tuli hänestä tämän murteen mitä vanki puolenpitäjä.