Mutta pian seurasi jäljessä toisia, jotka tahtoivat kerrassaan hylätä länsisuomen ja rakentaa uutta kirjakieltä itäsuomen murteitten perustukselle. Ensimmäinen heitä oli Reinhold von Becker. V. 1820 ruvetessaan toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä Turun Viikkosanomat, hän kielen suhteen päätti noudattaa itäsuomen puhetapaa, koska se oli puhtainta, ja koska enin osa Suomen kansaa, paitsi Savossa ja Karjalassa, myös Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa sekä Oulunläänissä Pohjanmaalla, sitä käytti. Eikä hän ainoastaan ottanut siitä paljon uusia sanoja ja muotoja, niinkuin verbien refleksiivisiä taivutustapoja, vaan mukautti oikeinkirjoituksensakin pääasiassa sitä myöten. Paitsi että d armotta tuomittiin pois, kirjoitti hän esim. kuhtu ja kututaan, saattosi, puhu (= puhui), taitaavat, oikeeks, nähnynnä.
Vaan niin pian kuin ensimmäinen numero lehteä oli ilmestynyt, nostivat vanhan kirjakielen kannattajat yleisen hätähuudon. Ennenmainittuun Mnemosyne lehteen tuli tulvaamalla kirjoituksia, joissa moitittiin ja haukuttiin Becker'iä, varsinkin oikeinkirjoituksen tähden. Koska meillä kerran on kirjakieli, sanottiin, niin olisi se rikastutettava puhdistamalla ja sanoja lainaamalla murteista, mutta hullutusta olisi kirjakieleksi koroittaa joku viljelemätön murre, vieläpä tuo raaka savolainen. Eikä Becker'in kieli oikeastansa olekaan Savon suomea, vaan itäsuomen ja länsisuomen murteitten sekoitusta, jota lukiessaan tulee ajatelleeksi: tuon kirjoittaja on nähtävästi syntynyt Savossa, mutta sitten muukalaisten parissa kaiken aikansa seurustellut, niin että on unohtanut lapsuutensa kielen ja panee nyt kaikellaisia omiansa sekaan muka kansan suusta otettuina puheenparsina.
Nousipa kuitenkin Becker'ille myös puolustajia, jotka koettivat lauhduttaa vastustajain tuomiota, vaikk'eivät hyväksyneet juuri kaikkia Becker'in uusia kirjoitustapoja. Becker itsekin selitti syyt, joiden tähden oli ruvennut uudistuspuuhiinsa, vaan väsyneenä riitaan rupesi seuraavan vuoden alusta taas käyttämään d:tä, jonka poisjättäminen oli ollut kaikkein pahimpana loukkauskivenä.
Korkeimmilleen kohosi murrekiihko Kaarle Akseli Gottlundi'n kirjoissa, joissa entisten itäsuomalaisuuksien lisäksi nyt vielä tuli uusia kaksois-äänteitä ja k loppuhenkosen merkkinä, esim. moa, piä (= pää), sanomatak, ynnä muita samallaisia savolaisuuksia, juvalaisuuksia sekä suorastaan gottlundilaisuuksia; sillä hän todella pani usein omia, aivan olemattomia sananmuotoja, josta aivan syyttä oli moitittu Becker'iä. Jaakko Fredrik Lagervall'in kautta viimein ilmestyivät painettuina itäisten Karjalaistenkin paklat ja kakrat, putrot ja tetrit.
Tätä taistelua murteista kesti pari vuosikymmentä. Kukin kirjoittaja noudatti paikkakuntansa murretta pienimmissäkin asioissa. Kun suomalaisiin sanomalehtiin siihen aikaan lähetettiin käsikirjoituksia, tehtiin se hyvin usein sillä nimen-omaisella ehdolla, ett'ei toimitus saisi muuttaa yhtäkään kirjainta. Samassa sanomalehdessä nähtiin sillä tavoin vierekkäin mitä erilaisimpia kirjoitustapoja, ja näytti jo siltä, kuin toivotun paremman kirjakielen sijaan nyt olisi saatu koko joukko paikkakunnallisia nurkkakieliä, taikka ainakin kaksi eri kirjakieltä, niinkuin aikoinaan Räävelin ja Tarton kielet Virossa.
Siitä vaarasta pelasti meidät Elias Lönnrot. Nykyinen kirjakielemme, jonka hän lopullisesti vakautti, noudattaa sekin pääpiirteissään länsisuomen äänne- ja muoto-oppia, mutta siihen on otettu itäsuomesta avuksi puhtaampi lauserakennus ja rikkaampi sanavarasto.
3. Suomen ja sen sukukielten tutkimus.
Tämä taistelu kielemme eri murteitten välillä, joka on puheena olevalle ajanlohkolle niin omituinen, että sille hyvin sopii nimeksi Murteitten taistelun aika, kuvastuu niissä kieliopeissakin, jotka silloin ilmestyivät ja joista Becker'in ja Renvall'in ovat huomattavimmat.
Reinhold von Becker oli syntynyt 26 p. Jouluk. 1788 Kangasniemellä, jossa hänen isänsä, eron saanut tykkiväen kersantti, asui maanviljelijänä. Tuli ylioppilaaksi Turkuun 1807 ja vihittiin maisteriksi 1810. Määrättiin historian dosentiksi 1813 ja apulaisprofessoriksi samassa tieteessä 1816, toimitti varsinaisen historian-professorin virkaa pitkät ajat ja sai, koska tämä virka kuitenkin toiselle annettiin, professorin arvonimen 1834. Ennen sitä, v. 1829, oli hän asianomaisten kehoituksesta ottanut vastaan suomalaisen kielenkääntäjän viran senaatissa ja toimitti sitä aina vuoteen 1856. Hänen kielitaitonsa kautta saivat silloin asetukset entisestä ruotsinvoittoisesta suuresti poikkeavan, sujuvan ja puhtaan suomalaisen puvun. Becker oli jo lapsuutensa kodissa oppinut selvää suomenkieltä. Tämän taitonsa enentämiseksi hän v. 1819 oli matkustanut Pohjois-Pohjanmaalla ja Suomen Lapissa, vieläpä käväissyt hiukan rajankin takana Venäjän-Karjalassa. Paitsi ennenmainitussa sanomalehdessä, oli hän osoittanut harrastustansa puhtaan kielen hyväksi suomalaisessa kieliopissaan Finsk grammatik 1824. Tämä teos, jossa ensi kerta itämurteenkin omituisuudet ovat esitettynä, tuli sekä muoto-opissa että vielä enemmän lauseopissa perustuskiveksi myöhemmille tutkimuksille suomenkielestä. Becker kuoli 10 p. Kesäk. 1858.
Kustaa Renvall oli rusthollarinpoika Halikosta, syntynyt 23 p. Syysk. 1781. Tuli ylioppilaaksi 1801, vihittiin papiksi 1806 ja maisteriksi 1810 sekä sai v. 1811 suomenkielen dosentin paikan Turun yliopistossa. Koska tämä virka oli aivan palkaton, täytyi hänen henkensä elätteeksi hankkia itselleen toisiakin tuottavampia työpaikkoja. Sittemmin tuli hän kirkkoherraksi Uskelaan 1819, muutti sieltä Ulvilaan 1829 ja kuoli 22 p. Tammik. 1841. Kielioppinsa oli hänellä valmiina jo vuoden 1820 paikoilla, mutta Becker'in kieliopin ilmaantuminen samoihin aikoihin vaikutti, ett'ei hän painattanut omaansa ennen kuin v. 1840. Se ilmestyi nimellä: Finsk språklära enligt den rena vestfinska dialekten (Suomen kielioppi puhtaan länsisuomen murteen mukaan).