Muita suomen kielioppeja tältä ajalta on mainittava vielä "Strahlmann'in" v. 1816 painosta tullut ja paitsi sitä Juteinin v. 1818 ilmestynyt. Edellisen tekijä, nimeltä Juliana Stråhlman, oli syntynyt 1749 Valkjärvellä, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi Turussa 1767, muutti sieltä Upsalaan 1768, pääsi opettajaksi Viipurin kouluun 1769 ja kirkkoherraksi Valkjärvelle 1780, kuoli 1840. Hänen teoksensa on siitä merkillinen, että se, ollen saksaksi kirjoitettu, kauan aikaa oli ainoana lähteenä, josta oppinut maailma voi ammentaa tietoja meidän kielestämme. Sillä on vielä sekin ansio, että siinä suomenkieltä on verrattu unkarinkieleen. Mutta kokoonpanossaan on se varsin vaillinainen ja epätarkka. Sen vuoksi heti mainittava kielentutkija Sjögren eräässä kirjoituksessa suomenkielestä ja kirjallisuudesta, joka ensin ilmestyi venäläisessä lehdessä ja joka sitten saksaksi käännettynä painettiin uudestaan v. 1821, arveli, ett'ei se täyttänyt, mitä siitä oli toivottu. Mutta tästäkös Stråhlman vasta melua nosti. Suurella kiivaudella koetti hän kohta eri kirjasessa tehdä Sjögren'in syytökset tyhjiksi ja veti tuskissansa kaikennäköisiä, lystillisiäkin todistuksia kielioppinsa muka kelvollisuudesta esiin. Muun muassa huomautti hän, että se oli painettavaksi hyväksytty Pietarin sensuurikomiteassa ja tekijällensä tuottanut Vladimir'in ritariston neljännen luokan kunniamerkin! Kuinka se siis voisi olla huono? Sjögren vastasi vuorostaan hyvin pilkallisesti.

Yhtä rikas kuin kieliopeista oli tämä aika myös sanakirjoista. Ensimmäinen niistä ilmestyi v. 1826 ennen mainitun Rask'in kehoituksesta ja toimesta. Turussa käydessään kevättalvella 1818 oli hän koko innollansa ruvennut puuhaamaan uutta suomalaista sanakirjaa, jonka avulla oppineelle maailmalle kävisi mahdolliseksi suomenkieltä tutkia. Siihen aikaan ei kuitenkaan löytynyt Suomessa kustantajaa, joka olisi uskaltanut niin suureen kirjalliseen yritykseen rahoja panna. Vaan Rask piti asian mielessään vielä Pietariin tultuaan, jossa hän oli päässyt jalon Venäläisen, kreivi Rumjantsov'in, tuttavuuteen. Tämän rikkaan tieteitten suojelijan hän helposti suostutti antamaan tarpeelliset varat teokseen, josta sanoi toivovansa niin paljon valaistusta erittäin pohjoismaiden historian tutkimukselle. Sitten hän pyysi toimittajaksi Renvall'ia, jonka työkyvyn oli Turussa oppinut tuntemaan; vieläpä lupasi koettaa hankkia hänelle suomenkielen professorin paikan yliopistossa, että voisi panna työhön enimmän osan aikaansa. Jälkimmäiselle tuumalle tuli kuitenkin, niin sanottiin, Suomen valtiovarain riittämättömyys esteeksi; sen sijaan suotiin Renvall'ille mainittu kirkkoherran virka Uskelassa. Renvall oli kaikin puolin sopiva hänelle uskottuun työhön. Umpisuomalaisena lapsuudessaan tunsi hän suomenkieltä hyvin ja oli sittemmin erityisesti antautunut sen tutkimiseen. Vuonna 1811 oli hän matkustellut Savossa ja Karjalassa ja siten oppinut tuntemaan myös itämurteen sanavaroja. Teos tulikin hänen käsissään niin hyväksi ja täydelliseksi, kuin se voi tulla, ennen kuin kansanrunoutemme rikkaat aartehistot avautuivat. Sanojen selityksissä on se vielä tänäkin päivänä kaikista tarkin ja luotettavin. Lähteinään käytti Renvall, paitsi Juslenius'en sanakirjaa, etupäässä Ganander'in, mutta myös Porthan'in, Taivassalon provastin Elias Lagus'en (1741-1819) sekä Juteinin sanakokoelmia. Suomalaiset sanat hänenkin sanakirjassaan ovat selitetyt latinaksi, enimmiten myös saksaksi, harvoin ruotsiksi. Tämä Suomen oloihin nähden outo ja epäkäytännöllinen toimitustapa riippui vieraan avusta sekä ulkomaan tiedemiehiä silmälläpitävästä tarkoituksesta. Saksalaisten selitysten panemisessa mainitaan olleen avullisena Gabriel Rein'in, joka siihen aikaan oli nuori maisteri.

Renvall'in sanakirjaa käyttämällä toimitti sitten v. 1838 Pöytyän kirkkoherra Kaarle Helenius, virsiseppänä vielä mainittava, suomalais-ruotsalaisen ja ruotsalais-suomalaisen käsi-sanakirjan, joten omain kansalaisten kipein tarve tuli tyydytetyksi. Tätä ennen, niinkuin hän esipuheessa lausuu, oli suomalaisen nuorukaisen, joka tahtoi tietää jotain sanaa suomenkielellä, ollut pakko kääntyä elävän sanakirjan puoleen taikka käyttää Raamatun konkordanssia ja hakea vastaava paikka suomalaisesta Pipliasta; muuten oli hänelle ainoaksi neuvoksi jäänyt ruotsinkielisen sanan viljeleminen suomenkielisellä päätteellä.

Erasmus< Rask, jolle Suomen kansa niin monessa suhteessa saa olla kiitollinen, on myös uudestaan vireille pannut työn suomen sukukielten alalla. Rumjantsov oli kehoittanut häntä itse matkustamaan Itä-Venäjälle Suomen kansan heimolaisia tutkimaan, mutta hän oli huomauttanut, että joku Suomalainen olisi semmoiseen toimeen soveliain mies. Samaan aikaan kirjoitti hänelle nuori maisteri Sjögren Turusta ja ilmoitti, kuinka suuresti hänen tekisi mieli antautua suomen sukukielten alalle.

Antti Juhana Sjögren, suutarin poika Iitistä, syntyi 8 p. Toukok. 1794. Erinomaisen lukuhalunsa ja hyvän älynsä kautta nosti hän jo aikaiseen huomiota, josta syystä isää kehoitettiin panemaan poikaansa Loviisan kouluun. Sen läpikäytyänsä läksi Sjögren Kesäkuussa 1809 jalkaisin Porvoosen ja suoritti loistavalla tavalla pääsötutkinnon kymnaasiin. Täällä hän teki työtä rautaisella ahkeruudella, suuren osan päivää opettaen lapsia elatuksensa tähden ja jatkaen omia opintojaan yön ajalla. Kymnaasin kurssin lopetettuaan sai hän kesällä 1813 pitäjäläistensä hyväntahtoisuuden kautta kokoon hiukan rahaa ja kaikellaisia ruokatarpeita, niin että syksyllä saattoi mennä Turun yliopistoon, tietysti taas jalkaisin, mutta tällä kertaa muonakuorma kanssansa, jota isä omalla hevosella kuljetti. Turussa hän jatkoi samallaista kaksinkertaista työtä kuin Porvoossa, omien lukujensa ohessa opettaen toisia, monesti kahdeksankin tuntia päivässä. Näin elätti hän pääasiallisesti itse itseään ylioppilas-ajallansa, vieläpä lähetteli usein vanhemmillensakin vähän apua. Köyhyydestään huolimatta ei hän edes pyrkinyt suorinta tietä johonkin leipävirkaan, vaan luki maisteriksi, joksi hän seppelöittiin v. 1819. Nyt olisi hänellä ollut tilaisuus päästä lehtoriksi Viipuriin; mutta mieluummin hän vielä jonkun aikaa kärsi puutetta, päästäksensä toiveittensa perille. Hänen kerran käydessään kesäluvalla erään inkeriläisen ylioppilaskumppanin kodissa, oli näet siellä esiintyvä monikansaisuus ja erittäin sikäläiset suomalaiset suuresti vetäneet hänen huomionsa puoleensa, ja hänen täten virinneen halunsa oli Rask'in käynti Turussa pannut ilmi leimahtamaan.

Rask'in kehoittavasta vastauksesta yhä yltyneellä innostuksella, vaikka kyllä juuri sillä hetkellä tarjona oleva tilaisuus meni tyhjäksi, matkusti Sjögren kesällä 1819 Pietariin Venäjän kieltä sekä historiaa tutkimaan, jotka tuolla aijotulla matkalla olivat välttämättömän tarpeelliset. Ensialussa otti hän siellä vastaan kotiopettajan paikan piispa Cygnaeus'en luona ja sittemmin Toksovan pappilassa, voidakseen olla vapaana leipähuolista. Vieläkin parempi aika koitti hänelle, kun Rumjantsov, joka oli hyvin ihastunut hänen ennenmainittuun kirjoitukseensa Suomen kielestä ja kirjallisuudesta, persoonallisesti rupesi häntä suosimaan ja v. 1823 otti hänet suuren kirjastonsa hoitajaksi. Seuraavana vuonna Sjögren viimein pääsi toivojensa luvatulle maalle, ei kuitenkaan venäläisen ruhtinaan, vaan Suomen valtion kannatuksella. Hänen tekemänsä matkasuunnitelma oli sangen avara; se käsitti kaikki meidän heimolaisemme Euroopan-puolisessa Venäjässä sekä vielä lisäksi Samojeedit Aasiassa. Mutta, vaikka matkarahaa myönnettiin ensin kahdeksi ja sitten vielä toiseksi kahdeksi vuodeksi, ei hän ennättänyt suorittaa muuta kuin suunnitelmansa eurooppalaista osaa, eikä siitäkään täydesti enempää kuin Aunuksen, Vienan, Vologdan, Vjatkan sekä Permin läänin tutkimisen. Syynä tähän oli, että hän varsinaisen kielitutkimuksen ohessa tyystin tarkasti kaikki, mitä vaan mainittujen paikkakuntien täydelliseen tutkimiseen kuului: tilastoa, historiaa, kansatiedettä, muinaistiedettä, jopa ilmanvaiheita sekä eläin- ja kasvikuntaakin. Sen ohessa että hän kansan suusta kirjoitteli muistiin runoja ja taruja, muun muassa ensimmäiset itse runopaikoilla Vienanläänissä kirjaanpannut Kalevalan-aineiset runot v. 1825, toimitti hän myös laveita ulosvetoja kaikista eteen sattuvista arkistoista. Tämän matkan kallis-arvoiset ja monipuoliset saaliit tulivat sitten esiin lukuisina pienempinä ja suurempina kirjoituksina: Muistiinpanot seurakunnista Kemin Lapissa ruotsiksi 1828; Syrjäänin kielen rakennuksesta suomenkieleen verraten 1830, Hämäläisten aikaisemmista asuinpaikoista 1831, Milloin ja miten Zavolotshie ja sen Tshuudit joutuivat Venäjän vallan alle? 1832, Inkerin suomalaisista asukkaista sekä Inkerin nimestä 1833, kaikki saksaksi; Vanhojen Suomalaisten ynnä muiden tshuudilais-kansojen metallitiedosta latinaksi 1839, y.m.m. Tällä välin oli jo Sjögren ansioittensa tähden v. 1829 tullut valituksi Pietarin akatemian apulaiseksi Venäjän historiassa ja muinaistieteessä, puolentoista vuoden päästä ylimääräiseksi akatemikoksi sekä kaksi vuotta myöhemmin akatemian kirjaston ulkomaisen osaston hoitajaksi. Siten tuli hänen toimeentulonsa yhä paremmin turvatuksi, mutta toiselta puolen taas palvelus akatemiassa, jonka Sjögren'in tarkkuus teki vielä rasittavammaksi, paljon esteli hänen omia tutkimuksiansa. Seurauksena liiallisesta työstä sai hän v. 1834 pahan silmätaudin, jonka parantamiseksi häntä neuvottiin Kaukason kuumiin lähteihin kylpemään. Kun eivät omat varat riittäneet, pyysi hän akatemialta matkarahaa niillä paikoin asuvain, vielä aivan tuntemattomain Ossetilaisten tutkimista varten. Tässä toimessa häneltä kuitenkin kokonaan unohtui terveyden hoito, sillä huolimatta mistään vaivoista ja vastuksista hän kulki jylhässä vuoristossa raakojen, väkivaltaisten vuorelaisten keskellä, halpa vaatteuksensa sekä suora käytöstapansa ainoana puolustus-aseenaan. Kun hän matkaltansa parin vuoden kuluttua palasi, oli hänen toinen silmänsä kokonaan soennut ja muukin ruumis saanut pahoja vammoja. Mutta toiselta puolen oli hänellä taas runsas tieteellinen saalis muassaan, josta hän 1844 pani kokoon Ossetin kieliopin. Kuinka suuren arvon tiedemiehet panivat tälle teokselle, näkyy siitä, että Ranskan akatemia hänelle seuraavana vuonna antoi suuren kultaisen palkintomitalinsa, vaikka kilpailemassa oli kymmenen eri teosta, eikä Sjögren ollut omaansa edes kilpailuun ilmoittanut. Sitä ennen oli hän jo saanut vakinaisen akatemikon paikan.

Näinä samoina aikoina olisi hänellä taas ollut tilaisuus suureen tieteelliseen matkaan Pohjois-Venäjän ja Siperian suomensukuisten kansojen luokse. Silmäinsä huonouden sekä terveytensä ylimalkaisen heikkouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua tuon nuoruudentyönsä loppuunsaattamisesta. Mutta hän ehdoitti sijaansa toisen Suomalaisen, Mattias Aleksanteri Castrén'in, ja antoi siten alun tämän nerollisimman kielentutkijamme maineesen sekä sen kautta Suomen kansalle tulleesen kunniaan.

Pienemmälle tutkimusretkelle uskalsi Sjögren itsekin lähteä v. 1846, nimittäin Liivin- ja Kuurinmaalle, ottaakseen selvää muinoin mahtavan suomalaisen kansan, Liiviläisten, tähteistä. Tätä tutkimista hän vielä jatkoi toisellakin käynnillä v. 1852. Sen tulos Liivin kielioppi ja sanakirja ynnä historiallisen ja kansatieteellisen kertomuksen kanssa ilmestyi vasta v. 1861 hänen saksankielisissä Kootuissa kirjaelmissaan (Gesammelte Schriften). Silloin oli tekijä jo useita vuosia levännyt haudassa. Monenkertaiset vilustumiset matkoilla olivat olleet syynä rintatautiin, joka lopetti hänen elämänsä langan 18 p. Tammik. 1855.

4. Jaakko Juteini.

Kysytty on joskus sitäkin: tokko suomenkielinen kirjallisuus olisi päässyt alkuun, joll'ei Suomi olisi tullut eroitetuksi Ruotsista? Tämmöisiin kysymyksiin, mitä olisi voinut tapahtua, jos niin tai näin olisi käynyt, on enimmiten vaikea, milt'ei mahdoton vastata, siitä luonnollisesta syystä että tavallisesti ei löydy todellisia, luonnollisia perusteita, joille vastausta rakentaa. Yllämainitussa asiassa on kuitenkin jonakin vastauksena, että ensimmäinen varsinainen kirjailija suomenkielellä, ensimmäinen, joka ei aivan satunnaisesti silloin tällöin viskannut ulos jotain runoa, vaan oli oikein ottanut runoilemisen ja ylimalkain kirjallisuuden elämäntyöksensä, jo alkoi tointansa ennen vuotta 1809.