Jaakko Juteini oli lähtenyt kansan "syvistä riveistä", niinkuin moni muukin Suomen paraita miehiä. Hän oli syntynyt 14 p. Heinäk. 1781 isänsä omistamassa Jutilan talossa, Rahkoilan kylässä, Hattulan pitäjässä, Hämeessä. Pienenä poikana oli hän muitten kylän lasten lailla viettänyt kesänsä

Metisillä mättähillä,
Kultaisilla kunnahilla
Mustan Muurikin jälessä,
Kimmon kirjavan keralla.

Mutta isän, Heikki Jutilan, kuoltua ei Jaakko suonut äidillensä rauhaa, ennen kuin pääsi hartaimman toivonsa perille — kouluhun. V. 1793 vietiin hän siis Hämeenlinnan pedagogiaan. Tässä tietysti oli rehtorin ensimmäinen toimi nuoren tulokkaan saattamiseksi opin tielle, että tuo sivistymätön nimi Jutila muutettiin Judéniksi, jonka kirjailijamme sitten pitikin, mutta suomalaisissa kirjoituksissaan kuitenkin aina suomalaistutti Juteiniksi. Koulussa oli pojan, niinkuin muitten kansan lasten, taisteltava niitten vaikeuksien kanssa, jotka tulivat oudosta opetuskielestä. Mutta terävällä älyllään voitti hän ne kaikki, niin että hänen, sen perästä kuin vielä oli ollut yhden lukukauden Turunkin koulussa, onnistui syksyllä 1800 päästä yliopistoon. Kymmenen vuotta oli hän nyt "Muusain vikkeläin vesain" kirjoissa, mutta niistä vuosista sai hän yhtähyvin ainoasti vähäisen osan käyttää hyväkseen "Helikon'in kukkulalla" tarjona olevaa oppia. Sillä varattomuuden tähden täytyi hänen kuluttaa enin osa sitä aikaa kaukana Turusta kotiopettajana. Hän oli muutaman vuoden Navon pitäjässä Varsinais-Suomessa, loma-aikoina siellä myös tehden vaarinottoja ilmanvaiheista, joista sai Suomen talousseuralta hopeamitalin. Samoissa opettajan toimissa hän sitten oleskeli ajoittain Juvalla Savossa, Ruokolahdella Viipurin läänissä ja Elimäellä Uudellamaalla. Hyödyttömät eivät kuitenkaan nämät väliajatkaan olleet hänelle ihmisenä ja vastaisena kirjailijana. Sivistyneissä perheissä oppi hän sen opin, jota ei kirjoista voi saada, sivistyneen käytöstavan, jossa suhteessa niinkuin myös hänelle osoitetusta ystävällisyydestä hän oli kaiken ikänsä erittäin kiitollinen vapaaherra Wreden perheelle viimeksimainitussa opetuspaikassa. Paitsi sitä oli Juteinilla näin tilaisuus maamme eri äärillä tutustua kansan eri puhetapoihin. Tämä oli hänelle sanomattomaksi hyödyksi, sillä se vapautti hänet suuresti yksipuolisesta murteellisuudesta kirjoitustavassa, jota hän muuten tuskin olisi voinut välttää, koska silloinen kirjakieli ei suinkaan voinut olla minään esikuvana, vaan juuri oli tuoreen kansanpuheen lähteestä saaduilla varoilla virutettava puhtaaksi.

Alusta aikoi Juteini papiksi, niinkuin meillä rahvaan lapset tavallisesti tekevät. Mutta kietauduttuansa epäilyksiin muutamien uskomme pääperusteitten suhteen, luopui hän rehellisesti tuumastansa. Hän ei tahtonut tulla paljaaksi palkkapapiksi, joka rahan edestä saarnaa toista, kuin mitä itse todeksi käsittää. Kun ei hän voinut täydellä uskolla ja sydämellä antautua tärkeään sielunpaimenen virkaan, päätti hän poiketa toiselle elämän tielle, vaikka kyllä jo oli kuluttanut paljon aikaa pappisviran valmistuksiin ja vaikka hänen varattomuutensa oikeastaan olisi vaatinut häntä mitä joutuisimmin leipään pyrkimään.

Totutulla ahkeruudellansa ryhtyi nyt Juteini siviilivirkamiehille tarpeellisiin opintoihin. V. 1810, ennen kuin hän vielä oli tutkintonsa suorittanut, välähti kuitenkin hänen eteensä yht'äkkiä jo aikaisemman vakinaisen toimeentulon toivo. Äsken perustetussa Suomen hallituskonseljissa oli myös asetettu suomalaisen kielenkääntäjän virka. Juteini sitä haki, ja kaikki ystävät pitivät aivan varmana, että hän sen oli saava. Hän oli jonkun aikaa jo ollut tunnettu suomalaisista kirjallisista kokeistansa ja nyt juuri toimittanut painosta ensimmäisen runovihkonsa. Asian-omaisetkin olivat jo puoleksi luvanneet sen viran hänelle, — silloin tuli odottamaton este väliin. Juteini oli runovihkossansa hiukan poikennut entisestä epäsuomalaisesta oikeinkirjoituksesta ja kirjoittanut x:n sijasta ks:n, z:n sijasta ts:n. Häntä tahdottiin lupaamaan, ett'ei hän virassa tätä uutta tapaa käytä; mutta hänen omatuntonsa ei sallinut hänen suostua semmoiseen, jota hän vääräksi tiesi. Mahdottomaksi taas toiselta puolen katsottiin virallisissa kirjoituksissa sallia tuommoista uutta hullutusta, joka kaikkea säädyllisyyttä, kaikkea vanhaa, pyhää tapaa vastaan soti. Olisihan sillä annettu itse hallituksen keskustassa sijaa tuolle levottomalle vallankumous-hengelle, joka edellisinä vuosikymmeninä oli koko maailman mullinmallin pannut, koko Euroopan edestakaisin kääntänyt! Virka siis annettiin toiselle.

Epätoivoisena nyt jätti Juteini yliopiston, oli taas kaksi vuotta kotiopettajana juuri Wreden luona Elimäellä, ja otti sitten vastaan ensimmäisen hänelle tarjotun viran. Hänet otettiin näet v. 1812 virkaatekeväksi maistraatin sihteeriksi sekä notaariksi Haminan kaupunkiin. Seuraavana vuonna pääsi hän vakinaisesti samallaiseen paikkaan Viipurissa, johon tämän kaupungin porvaristo, hänen kirjallisten ansioittensa tähden, oli hänet yksimielisesti kutsunut. Tässä matalassa, mutta kuitenkin kohtuullisen leivän antavansa virassa pysyi hän sitten 27 vuotta, kunnes v. 1840 vanhuutensa tähden siitä erosi. Hänen kuntoansa viran toimituksessa todistaa, että hän erotessaan sai porvaristolta hopeamaljan muistolahjaksi.[110] Edelleenkin piti hän vielä eronsa perästä kuitenkin laivamittarin viran, jonka v. 1814 oli saanut, siksi kuin kuolema 20 p. Kesäk. 1855 lopetti kaikki hänen työnsä ja toimensa.

Juteini oli, niinkuin sanottu, tämän sanan oikeassa merkityksessä kirjailija. Viralliset toimensa, vaikka hän niissäkin oli ahkera ja uskollinen, olivat hänelle vaan se vihreä oksa istuinsijaksi, jonka Runebergkin on sanonut välttämättömän tarpeelliseksi jokaiselle laululinnulle. Hänen sydämensä oli kokonaan kiintynyt suomenkielisiin kirjallisiin harrastuksiin. Kaikkein hänen mietteittensä sekä tekoinsa voimallisinna vaikuttimena oli se periajatus, että kukin ihminen on velvollinen harrastamaan yhteistä etua enemmän kuin omaansa. Ja kaiken yhteisen onnen ainoaksi perustukseksi katsoi hän valistuksen, tietoin levittämisen. Mutta niinkuin hän itse lauloi:

Vieraan kielen kylmä valo
Hallainen on omaisille;
Oman kielen lämmin loiste
Vaikuttaapi valistusta.

Sen tähden alkoi hän jo hyvin aikaiseen kirjoitella suomalaisia runoja ja jatkoi tätä tointa ahkerasti myöhäiseen vanhuuteensa saakka väsymättä ja monista hänelle siitä sattuneista vastuksista suuttumatta. Ensimmäiset runokokeensa oli hän sepittänyt nuorena ylioppilaana ja saanut siihen isällistä kehoitusta ja opastusta Porthan'ilta sekä ystävällisiä neuvoja Franzén'ilta. Porthan'in jälkimuisto oli, niinkuin jo näimme, ensimmäinen hänen runojansa, joka tuli painetuksi.

Kohta sen perästä kuin maamme oli Ruotsista eroitettu, v. 1810, tuli jo painosta ensimmäinen kokoelma hänen runojansa nimellä Kirjoituksia Jak. Juteinilda, I. Runokirjoituksia. Tämä vihko sisältää 21 runoa, joista useimmat pilallisia. Nähtävästi aikoi Juteini yhteen menoon toimittaa useampia osia, mutta vastoinkäyminen virkaa hakiessa ja siitä seuraava leivättömyys katkaisi joksikuksi aikaa kaiken toivon häneltä. Katkerasti valittaakin hän runossansa Runolaisille Suomessa, joka nähtävästi on tähän aikaan kirjoitettu, vaikka se on myöhemmin painettu. Hän sanoo: Nälkä sotii Suomen maassa vasten lahjaa Väinämöisen. Oman voiton pyytäjät ne nousevat kunniaan ja rikkauteen, mutta levein tie leivättömyyteen on sillä edessä, joka koettaa jotakin tehdä yhteiseksi hyödyksi. Minäkin olen köyhyydessäni jo kolme kertaa kuroitellut leipää kohden, mutta kolmasti on minut pudotettu tikapuilta.