Rakastetut runolaiset!
Ruunu teille runon tähden
Taitetahan tappuroista.
Vielä väännetään okainen
Panda päähän paistavaangin.
Särkekäi siis suruisina
Hyvät, pauhaavat pasuunat,
Kumisevat kandeleenne,
Runot hyljätkäi hyvätkin!
Mutta ei! älkää kuitenkaan lakatko valistuksella kansanne onnea edistämästä!
Runoile siis runolainen, — —
Soita, laula, Suomalainen,
Ehkäs itse nälkään näännyt,
Kaadut kandelees sivulle;
Palkattomat päivätyösi,
Huvitukses hyödyllinen,
Ovat onneks' ihmisille.
Eikä Juteini itsekään laannut laulamasta. Kohta kun oli päässyt vakinaiseen virkaan, missä ei enää ollut murhetta jokapäiväisestä leivästä, vaan jäi joku muru ylikin, rupesi hän ihmeteltävällä ahkeruudella taas kirjoja toimittelemaan. V. 1815 ilmestyi kokoelma Juteinin sepittämiä Uusia sananlaskuja, jotka 1817 lisättyinä painettiin uudestaan. Vielä tuli v. 1815 Muistopatsas Suomessa Aleksanderille I ja v. 1816 Suomalainen elli runo ahkeruudesta Suomessa sekä Venäläinen elli runo Pohjan sodasta. Näistä kolmesta pitkästä runosta on ensimmäinen ylistysruno Euroopan rauhan rakentajalle ja kansain vapauttajalle Napoleon'in "Ilmarisen pojan" ikeestä. Sen kanssa yhteen painettuna oli muiden muassa tuo tuttu laulu: Eläköön armias. Toinen kertoilee, kuinka kansain alkuaikoina hajotessa ja levitessä ei kukaan tohtinut mennä kolkoille Pohjan perille. Mutta Suomalainen ei pelännyt; hän meni ja raivasi peltonsa kylmään korpeen. Turhaan koetteli sitten Pohjoinen, kaikkia keinojansa sortaakseen tätä urhokasta valloittajaa. Se lähetti hallan hänen työtänsä hukkaamaan, mutta Suomalainen kylvi uutterasti yhä uudestaan; se laittoi talven nälän kanssa häntä näännyttämään, mutta leivän puutteessaa kokosi Suomalainen itsellensä ravintoa puiden kuorista; se uhitti metsän pedot hänen karjaansa raatelemaan, mutta Suomalainen viihdytti pedot laulullansa taikka, jos ei se auttanut, ryösti heiltä turkit keihäällään; se nosti sodan sekä maalla että merellä hänen päänsä menoksi, mutta Suomalainen piti urheasti puoliansa; se tuotti vihdoinkin kaikellaiset pahat tavat häntä turmellakseen, mutta Suomalaisen raikas, rehellinen mieli ei taipunutkaan niihin. Näin turhaan kaikki koeteltuansa, täytyi Pohjoisen viimein tunnustaa itsensä voitetuksi. Tämän runon kanssa yhdessä ilmestyi myös ensikerran yleiseen tunnettu laulu: Arvon mekin ansaitsemme. Kolmas runo, Venäläinen, on kirjoitettu Napoleon'in retkestä Venäjälle. Kaikki kolme ovat nämät runot hyvin ikävät, johon on osaksi syynä itse aineen mahdottomuus, osaksi runojen pitkäpiimäisyys. Kuitenkin ilahuttaa meitä jolloinkulloin kaunis kuvaus, esim. kesän voitosta ja meritappelu Suomalaisessa, Venäläisessä alkupuoli.
Vielä tuli v. 1816 runokokoelma nimeltä Vaikutuksia Suomalaisen sydämessä, joka sisältää viisi runoa (niissä runon Runolaisillekin) ja tutun, soman Laulun elämän nautinnosta. Kohta sen perästä ilmestyi taas suurempi runokokoelma nimeltä Pilakirjoituksia, joka sisältää 29 pilkkarunoa (näissä kuitenkin useampia jo ennen painetuita) ja kaksi laulua; niistä mainittakoon: Kieldo panettelemisesta, Perukista, Maailman turmeluksesta ja Almusta, myöskin Juomalaulu.
Samana vuonna julkaisi hän vielä aapiskirjan nimellä Lasten kirja, jossa poikkesi vanhasta tavasta, että aapiskirjoissa ainoasti piti olla hengellistä lukemista. Tämän täytteenä oli toinen kirjanen Lyhyt neuvo lapsen opettajalle. Viimeinkin tuotti vuosi 1816 kaksi ruotsinkielistäkin kirjaa, ennen jo mainitun Kritik öfver lånebokstäfverna uti finska språket ja Anmärkningar uti finska skaldekonsten (Huomautuksia Suomen runon rakennuksesta).
Seuraava vuosi 1817 oli yhtä runsastuloinen kirjallisista tuotteista. Se toi Lausumisia ja Vilpittömiä kirjoituksia, joista edellinen sisälsi vakavia runoja, jälkimmäinen virsiä, ei kuitenkaan kirkollisia, vaan deismin perustukselle sovitettuja kehoituksia hyviin tapoihin ja Luojan voiman ylistyksiä. Ajanviete sitä vastaan oli taas enimmäkseen vihko pilkkarunoja ja iloisia lauluja, esim. Kaipaus ja lohdutus, Omenasta, Kielletystä imusta. Tämä sama vuosi toi myös kolme suorasanaistakin kirjoitusta: Puhe lapsen kasvatuksesta, Tutkinnon aineita ja Tutkindo kuolevaisuudesta, joissa kahdessa viimeksimainitussa on ensimmäiset fllosooflsen kirjoituksen kokeet suomeksi. Vielä tulivat v. 1817 Perhekunda ja Pila pahoista hengistä, joissa kumpaisessakin Juteini pilkkaa ja koettaa tehdä tyhjäksi taikauskoa ja epäluuloja. Nämät kirjoitukset ovat siitä merkilliset, että ne ovat puetut näytelmälliseen muotoon, ja siis ensimmäiset sitä lajia meidän kielellämme. Edellinen on huonosti kokoonpantu, mutta jälkimmäinen on useinkin sukkela.
V. 1818 ei Juteini toimittanut muuta kuin vihkon Valittuja Suomalaisten sananlaskuja ja Suomen kielioppinsa: Försök till utredande af finska språkets grammatik. Tämä jälkimmäinen, josta jo on ollut sivumennen puhe, on suureksi osaksi vaan järjestämätön kieliopillisten vaarin-ottojen ja ainesten kokoelma, mutta yhtähyvin on sillä se ansio, että se Vhaël'in ajoista oli ensimmäisiä uusia yrityksiä.
V. 1819 ilmestyi taas Huvitussanomia, vihko suomennettuja lystillisiä juttuja, ja Kummituksia, kertomuksia nähdyistä aaveista luonnollisen selityksen kanssa. Myöskin painatti hän nyt, niinkuin on ennen mainittu, vihkosen laulujansa ilman b:tä, d:tä ja g:tä nimellä Uusia lauluja perustus kielellä. Mutta vielä samana vuonna lauloi hän Lähtölaulunsa elli hyvästijättönsä Väinämöiselle, jossa ilmoittaa päättäneensä kokonaan lakata runotoimestaan.
Syy tähän Juteinin päätökseen oli seuraava. Niinkuin hänen teostensa luettelosta ja parista esimerkistä on näkynyt, oli Juteinin runotar pääasiallisesti opettavainen. Se enimmiten saarnasi hyviä tapoja ja taisteli turhia ennakkoluuloja vastaan. Yhtähyvin ei se ollut mikään yksivakainen itkusuu, vaan salli leikkiäkin toden vaiheella, salli viatonta iloa, vaikkapa oluthaarikan ja viinalasinkin ääressä, hyväin ystäväin seurassa. Ja opetuksissansa, saarnoissansakin se kaikkein mieluimmin aina käytti aseinaan pilkan teräviä nuolia. Näissä pilkkarunoissaan ei Juteini säästänyt ketään, milloin tuomaria tokaisi, milloin pisti pappiakin. Tohtipa hän laulaa siitä, kuinka tämä