On jo ollut puhe siitä metelistä, jonka lehden itäsuomalainen kieliasu sai aikaan. Vuoden perästä Becker, niinkuin on mainittu, antoi sen verran myöten, että lupasi jälleen käyttää kirjoituksissaan d-kirjainta, kuitenkin sillä välttämättömällä ehdolla, että kunkin lukijan sitä piti ääntää oman murteensa mukaisesti: Itä-Suomessa poisheittämällä, Hämeessä r:ksi tai l:ksi vääntämällä. Kolmannen vuoden lopulla hän vastuksista kyllästyneenä viimein heitti koko sanomalehden toimittamisen, jota hänen apumiehensä edellisenä vuonna, maisteri Kaarle Niilo Keckman, sitten vielä jonkun aikaa melkein yhtä taitavasti jatkoi. Vaan sen jälkeen joutuivat Turun Viikkosanomat kykenemättömäin käsiin, kituivat kitumistaan niin sisällyksensä suhteen kuin myös tilaajain vähenemisen kautta, kunnes vihdoin kuolivat nälkään 1831 vuoden lopulla.
Sitä ennen oli niille kuitenkin jo syntynyt kumppani, nimittäin Oulun Viikkosanomat vuodesta 1829. Vaikka näin Hyperborealainen syntyään, tämä uusi lehti ei kuitenkaan luonteessaan näyttänyt mitään jälkeä siitä jäykkyydestä ja yksitotisuudesta, josta Pohjan peräläisiä tavallisesti moititaan. Päinvastoin se otti leikinteon päätoimekseen, rupesi Lemminkäiseksi suomenkielisten sanomalehtien joukossa, jättäen vakavan Väinämöisen osan Turkulaiselle. Pääsisällyksenä Oulun Viikkosanomissa, näet, olivat runot, laulut ja kertomukset, joista suuri osa naurettavia. Nekin tarinat, joissa ei aine itsessään pelkkää pilantekoa ollut, kerrottiin niin lystillä tavalla kuin mahdollisesti ja varustettiin useimmiten jollakulla sananlaskulla nimen asemesta. Opettavaista oli verrattain vähemmän, se, mikä oli, talouteen koskevia neuvoja. Toimittajina olivat ensi vuosina koulun-opettajat Simo Vilho Appelgren[126] ja Pietari Ticklén. Apuna, varsinkin runoin lähettämisellä, olivat papit Saksa ja Kemell, vanha kruununvuoti Torniossa Jaakko Heickell (1779-1840) sekä lääkärit Kustaa Toppelius ja Elias Lönnrot. V. 1840 Oulun Viikkosanomat, pari kertaa jo aikaisemmin levähdettyään, nukkuivat pois.
Mutta sillä välin oli taas Suomen toisessa päässä syntynyt kolmas sanomalehti: Sanansaattaja Viipurista, joka alkoi toimensa v. 1833 entisen saksankielisen viikkolehden jatkona. Tämä näkyi tahtovan yhdistää molempien edellisten virkaveljeinsä tarkoitukset, Se sisälsi näet koko joukon opettavaisia kirjoituksia, etenkin Suomen historiasta, vaan sen ohella myös koetti huvitella tarinoilla ja runoelmilla. Toimittajana ensi vuosina oli kappalainen Kustaa Vilho Virenius[127] ja hyvänä apumiehenä, niinkuin tiedämme, Jaakko Juteini. Vuonna 1841 Sanansaattajakin, kerta ennen tauottuansa kahdeksi vuodeksi, lakkasi tulemasta.
Toista laatua kuin tähän asti esitetyt kolme kansanlehteä oli Elias Lönnrot'in Mehiläinen, joka ilmestyi vv. 1836-37 ja 1839-40. Senkin vaikutus kyllä etupäässä tarkoitti talonpoikaista kansaa, vaan se oli ennen mainittuihin verraten niinkuin nykyaikaan Tanskassa alkunsa saaneet kansan-opistot ovat tavallisten kansakouluin suhteen. Elävän tiedon antaminen omasta maasta ja kansasta, josta yksin isäinmaan-rakkaus voi viritä väkeväksi, kaikki esteet voittavaksi liekiksi, ynnä myös muuten opinhalun herättäminen huvittavilla luennoilla — se oli Mehiläisessä, samoin kuin näissä kansan-opistoissa, päätarkoituksena, opin alkeitten levittäminen vaan syrjäasiana. Niistä kahdesta arkista, joita Mehiläinen kerran kuukaudessa kanteli siivillään ympäri Suomennientä, toinen aina oli täytetty kansanrunoilla, sekä muinaisilla että myös uudemmilla, ynnä kansan suusta kerätyillä sananlaskuilla ja arvoituksilla. Jokaisen perästä seurasi aina laveat sanain- ja asiainselitykset. Tällä tavalla tahtoi Lönnrot tehdä tunnetuiksi ne esi-isien kalliit aarteet, joiden maine jo silloin oli kohottanut Suomen kansan arvoa koko oppineessa maailmassa, vaan josta meidän omat talonpoikamme eivät vielä tienneet juuri mitään, paitsi noilla Karjalan rajamailla, mistä vanhat runomme olivat löytyneet. Samallainen kansallistunteen herättämisen tarkoitus oli monella muullakin kirjoituksella Mehiläisessä, joissa Lönnrot jakeli syvää tietoansa esi-isiemme muinaisista tavoista ja mietteistä.
Toinen Mehiläisen kuukaus-arkeista sisälsi osan jotakuta yhtenäistä kirjateosta. Tällä tavalla tuli 1836 ja 1837 vuoden vuosikertojen mukana Lönnrot'in suomennos saksalaisen K.Fr. Becker'in maailmanhistorian ensimmäistä osaa nimellä Muistelmia ihmisten elosta kaikkina aikoina; niinikään vv. 1839-40 Juhana Fredrik Kainosen eli Kajaanin[128] kirjoittama, itsenäinen ja kieleenkin nähden etevä Suomen historia sekä Lönnrot'in ja Vesilahden kappalaisen Kustaa Ticklén'in[129] yhdessä toimittama Venäjän historia, eri teoksena julkaistu 1842. Itse pääarkit paitsi sitä vielä sisältävät täydellisen esityksen luvunlasku-opista ja ensimmäisen suomen kieliopin suomenkielellä.
Näiden Mehiläisen liitteiden arvo on sitä huomattavampi, jos ottaa lukuun, että puheenaolevalla ajalla ei niitä paitsi ilmestynyt muita oppikirjan tapaisia, kuin Suomussalmen apulaispapin Juhana Ahlholm'in[130] suppea Yhteinen maailman historia, siitäkin ainoasti edellinen osa 1830, Turun kymnaasin opettajan Juhana Fredrik Wallin'in[131] vähäinen Luvunlasku- eli Räkninki-kirja suomallaiselle talonpojaalle 1835 sekä Elias Lönnrot'in omatoimittama Suomalaisen talonpojan kotilääkäri 1839.
12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Alussa vuotta 1831 käveli pitkin Helsingin katuja syvissä ajatuksissa nuori lääkäri Martti Juhana Lindfors.[132] Hänkin oli innokas suomalaisuuden harrastaja ja siinä hän mietiskeli, mitenkä saisi kielemme ja kirjallisuutemme koroitetuksi alhaisesta, arvottomasta tilastaan. Yht'-äkkiä hän kirkaisi riemastuksesta, riensi puolipyörryksissä ilosta samanmielisen toverin luokse ja huusi hänelle vastaan: "nyt sen tiedän!" Tyyntyneellä mielellä hän sitten kertoi keksintönsä, jonka johdosta vielä samana iltana kokoontui joukko nuoria yliopiston opettajia suomenkielen lehtorin Kaarle Niilo Keckman'n kotiin.[133] Siellä 16 p. Helmik. 1831 päätettiin panna Lindfors'in tuuma toimeen ja yhdistyä seuraksi, jonka päätehtävänä olisi suomenkielen tutkiminen ja arvokkaan suomenkielisen kirjallisuuden aikaansaaminen sekä talonpoikia että herrassäätyisiä varten. Se oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran synty.
Tähän seuraan liittyi kaikki, mitä yliopistossamme oli parasta ja nerokkainta. Perustajien joukosta pistävät ensiksi silmään vanhat tuttavamme suomalaisuuden taistelussa: Mnemosynen entinen toimittaja, kaunopuheisuuden ja runouden professori Juhana Gabriel Linsén (Seuran esimies 1833-41), historian apulais-opettaja Reinhold von Becker sekä ylioppilas Eerik Aleksanteri Ingman. Sitten astuvat näkyviin maamme etevimmistä miehistä eri aloilla: runoilija Juliana Ludvig Runeberg, luonnontutkija Juhana Jaakko Nervander, historioitsija Gabriel Rein (Seuran esimies 1841-53, 1863-67) ja kasvatustieteilijä Aksel Aadolf Laurell, kaikki neljä siihen aikaan yliopiston dosentteja; filosofiantohtori, viimein kirkollisten ja kouluasiain päällikkö senaatissa Harald Viktor Furuhjelm, lain-opin apulais-opettaja Juhana Jaakko Nordström ja jumaluus-opin professori, sittemmin arkkipiispa Eerik Gabriel Melartin (Seuran esimies 1831-33),[134] muita mainitsematta. Vielä herättävät huomiotamme muutamat nimet, jotka myöhemmin esiintyvät suomalaisuuden vastustajina: edellä jo mainittu lääketieteen professori Immanuel Ilmoni, jumaluus-opin apulais-opettaja, sittemmin Kuopion piispa Robert Valentin Frosterus ja filosofiantohtori, sittemmin kirkkohistorian professori Pentti Olavi Lille.
Perustetun seuran asetuksiin tehtiin pian tarkempia määräyksiä sen toiminnasta. Seuran tehtäväksi tuli niiden mukaan: sekä rahvaalle hyödyllisten että valistuneille lukijoille sopivaisten uusien alkuteosten tai suomennosten toimittaminen (myöhemmin myös koulukirjojen, erittäin sanakirjojen hankkiminen); Suomen historian, kielen ja kirjallisuuden tutkiminen, jota varten erityinen aikakauskirja oli toimeen saatava; vanhain suomenkielisten tai Suomea koskevain kirjateosten ynnä muinaiskalujen kokoileminen, vaan ennen kaikkea suomalaisen kansanrunouden keräyttäminen ja julkaiseminen. Seuran vuosikokous päätettiin pitää Porthan'in kuolinpäivänä, 16 p. Maaliskuuta, ja seuran sinettiin hyväksyttiin kuvattavaksi vanha kantelemme sekä sen ympärille piirrettäväksi sanat: "Pysy Suomessa pyhänä".