Vähän oli Seuralla aluksi varoja, ainoasti se mikä jäsenmaksuista karttui. Siitä syystä oli Seuran täytymys heti ensimmäinen toimituksensa, v. 1834 valmistunut Kultala, suomennos Zschocke'n Ooldmacherdorff nimistä oivallista rahvaankirjaa, jättää yksityiselle kirjakauppiaalle kustannettavaksi. Tämän kirjan suomentaja oli usein mainittu lehtori Kaarle Niilo Keckman, joka Seuran perustavassa kokouksessa oli valittu sen esimieheksi, vaan siitä kunniapaikasta pian luopunut, vähäistä myöhemmin ottaen työläämmän ja siihen aikaan melkein palkattoman sihteerin toimen vastaan.[135] Keckman oli Franzén'in velipuoli, syntynyt 25 p. Kesäk. 1793 Oulussa, jossa isä eli kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1809 ja maisteriksi 1815, pääsi seuraavana vuonna yliopiston kirjastoon amanuenssiksi ja toimitti v. 1821 luettelon siihen asti ilmestyneistä suomenkielisistä painotuotteista nimellä Förteckning å härtills vetterligen tryckta finska skrifter.[136] Julkaistuaan vielä väitöskirjan De formis conjuyationum in lingua Fennica meditationes, (Mietteitä verbein taivutusmuodoista suomenkielessä) 1829, nimitettiin hän äsken perustettuun suomen lehtorin virkaan, ensimmäiseksi kielemme vakinaiseksi edustajaksi yliopistossamme. Luennoillaan käänsi hän kuulijainsa huomion etupäässä suomalaiseen kansanrunouteen, esittäen aluksi Kanteletarta, myöhemmin Kalevalaa. Lehtorina hän jatkoi myös kirjallishistoriallisia ja kieliopillisia tutkimuksiansa ja keräili aineksia uutta suomalaista sanakirjaa varten. Mutta kaikki hänen aikeensa keskeytti ennen-aikainen kuolema, joka hänet kohtasi 9 p. Toukok. 1838. Ainoa häneltä siinä virassa valmistunut teos oli mainittu Kultala, joka jäi pysyväiseksi muistoksi hänen etevästä suomenkielen-taidostaan, ja jolla oli aikoinaan suuri merkitys ei ainoastaan hyvänä kansankirjasena, vaan myös sopivana lukukirjana, kun suomi pääsi kouluihin oppiaineeksi 1840 luvulla.
Vähän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla myös työvoimia tarjona. Sillä oli kuitenkin yksi työkyky käytettävänään ja sen ikuiseksi kunniaksi on luettava, että se tätä työntekijäänsä aikanaan ymmärsi kannattaa. Ilman mainitsematta jokainen tietää, että tarkoitan Elias Lönnrot'ia. Juuri se seikka, että Lönnrot'in v. 1831 täytyi lakkauttaa Kanteleen vihkojen julkaiseminen, niiden tuottaman rahallisen tappion tähden, näkyy suomalaisuuden ystäville antaneen aihetta huolehtimiseen ja neuvotteluun, jonka tuloksena oli Lindfors'in keksintö. Seuran perustavassa kokouksessa valittiin Lönnrot sihteeriksi, ja on hän kirjoittanut neljä aikaisinta pöytäkirjaa — suomeksi Seuran nimen-omaisesta päätöksestä, joka ei tahtonut näyttää itse epäilevänsä suomenkielen sopivaisuudesta kirjallisiin toimituksiinsa.[137] Ensimmäisen apurahansa, 100 paperiruplan suuruisen, päätti Seura vielä samana vuonna Kesäkuun kokouksessaan tarjota Lönnrot'ille, joka oli lähtenyt toiselle keräysmatkalleen. Tämä päätös ei kuitenkaan tullut toimeenpannuksi matkan keskeytymisen tähden. Epäilemätöntä on myös, että Seuran olemassa olo ja yhteys Seuran jäsenten kanssa ylläpitivät Lönnrot'in henkisiä harrastuksia Kajaanin syrjäisessä kaupungissa, jossa hän ensi työkseen sai taistella mitä kauheinta aineellista kurjuutta vastaan nälkätalvena 1832-33. Lopulla vuotta 1833 teki Seura viimein päätöksen Lönnrot'in vielä julkaisemattomien runokokoelmien painattamisesta, joita hänen tiedettiin yhä uusilla matkoilla kartuttaneen. Kukaan ei kuitenkaan voinut silloin vielä aavistaa, mikä merkitys niillä oli oleva kansallisessa kirjallisuudessamme.
Kun Kalevala taikka Vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista kahta vuotta myöhemmin 1835 valmistui painosta, valtasi Seuran jäsenet tunne, joka meidän nyky-oloissamme on tuskin mahdollinen täydesti tajuta. Ajatelkaamme köyhää, tuntematonta, korven kasvattamaa poikaa, joka astuu ulos maailmaan, palavana halusta ottamaan osaa ihmiskunnan suureen taisteluun kauniin, hyvän ja jalon edistämiseksi. Kaikki häntä kummastellen katselevat, nauravat hänen tottumatonta liikuntoansa, pilkalla tiedustellen, kuka hän on, että luulee itsensä mahdolliseksi niin monen suurisukuisen ja kokeneen sankarin rinnalla seisomaan, ja millä hän voi todistaa kykenevänsä niin suuriin tehtäviin. Vaan silloin hyvä haltia äkkiä antaa hänelle käteen kalliin, kirkkaasti säkenöivän miekan, isän vanhan perinnön, yht'-aikaa epäämättömän todisteen hänen kuninkaallisesta sukuperästänsä sekä mahtavan aseen vastaisia omia sankaritöitä varten. Ja sen nähtyään pilkka ja nauru vaikenevat, muuttuen kunnioitukseksi, ihastukseksi, ja nuorukainen itse tuntee ujoutensa antavan sijaa toivorikkaalle rohkeudelle.
Kuvailkaamme mielessämme tätä kaikkea ja muistakaamme, mitä meillä omakielistä kirjallisuutta siihen saakka oli ilmestynyt. Olihan suomalainen kirjallisuus, jos hartauskirjat pois luemme, vasta ensimmäisellä idullansa; sekin vähä, mitä löytyi, oli ala-arvoista, melkein kaikki käännöstä. Silloin kuin ajateltiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamista, ei suinkaan rohjettu toivoa, että asian laita niin pian muuttuisi. Vaan nyt tuli heti toisena Seuran toimitusten sarjassa ilmi alkuperäinen teos, joka oli asetettava paraitten rinnalle koko maailman kirjallisuudessa, suuri kansan-eepos, jota ainoasti Kreikkalaisten kertovaiset runoelmat vertailussa voittavat. Eikä siinä kyllin; suomalainen kirjallisuus sai teoksen, joka kielellisessäkin suhteessa soveltui esikuvaksi uudelle, vasta-alkavalle taiderunoudelle. Kieli tässä oli alkuperäistä, rikasta ja sointuvaa, olematta siltä, niinkuin monen muun kansan vanhoissa runotuotteissa, ylen vanhan-aikuista ja vaikeatajuista.
Kalevalan vaikutus ei kuitenkaan tuntunut aivan kohta niin suuressa määrin kuin olisi odottanut. Kansa ei siitä alussa välittänyt ollenkaan, pitäen sitä perin pakanallisena kirjana, eikä sen vaikutus kansaan ole vielä nytkään aivan suuri. Sivistyneihinkin se vaikutti ainoasti osalta, ensiksi vaan siihen pieneen joukkoon, joka suomenkieltä harrasti; enin osa ei, näet, voinut sitä lukea, kun ei sen kieltä ymmärtänyt. Siitä syystä ei Seura uskaltanut ajatella useamman kuin 500 kappaleen painattamista ja tämänkin vähäisen painoksen, jota riitti myödä toistakymmentä vuotta, se katsoi paraaksi painokustannusten hinnasta luovuttaa Kultalan kustantajalle. Vasta sen jälkeen kuin Mattias Aleksanteri Castrén v. 1841 oli julkaissut Seuran palkitseman ruotsinnoksensa, tuli Kalevala yleisemmin tunnetuksi niin omassa maassa kuin myös ulkomailla, jossa siitä kuuluisa saksalainen kielimies ja taruintutkija Jacob Grimm kirjoitti hyvin kiittävän arvostelun v. 1845 ja ranskalainen oppinut L. Léouzon le Duc, samana vuonna toimitti suorasanaisen käännöksen omalle kielelleen.
Vähäistä ennen, kuin Kalevala ilmestyi, oli Seura päättänyt lähettää Lönnrot'ille suorittamatta jääneen 100 ruplan asemesta 300 ruplaa paperirahassa hänen keräystyönsä avuksi, ja seuraavana vuonna 1836 varusti se hänet 1,000 ruplalla pitemmälle matkalle, jonka tarkoituksena oli saada kootuksi, paitsi uusia lisiä runoihin, myös sananlaskuja ja arvoituksia ynnä satuja. Etupäässä tämän viimeksimainitun retken tuloksena tulivat sitten painosta Seuran toimitusten kolmas, neljäs ja viides osa, ensimmäiset Seuran omat kustantamat, nimittäin: Kanteletar taikka Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä, kolme kirjaa ynnä nuottiliite 1840, Suomen kansan sanalaskuja 1842 ja Suomen kansan arvoituksia 1844. Myös Suomen kansan satujen ja tarinain toimituksen oli Seura v. 1842 tarjonnut Lönnrotille, mutta muiden töittensä tähden oli hänen täytynyt siitä kieltäytyä. Vielä on siitä kannatuksesta, jonka Lönnrot sai Seuran puolelta, mainittava, että se vv. 1839-40 tilasi 100 kappaletta Mehiläistä kirjavarastossaan säilytettäväksi.
Viimeksi on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnasta puheena olevalla ajalla huomattava Suomi-sarjan alkuunpano. Tämänniminen isäinmaallis-tieteellinen aikakauskirja, jommoista jo Seuraa perustettaessa oli ajateltu, saatiin toimeen vasta v. 1841, silloinkin yksityisten kustannuksella ja ruotsinkielisenä. Kolmea vuotta myöhemmin, kun ei yritys kannattanut, Seura otti sen omassa nimessään julkaistavakseen sillä päätöksellä, että siihen otettaisiin myös suomenkielisiä kirjoituksia, jota tilaisuutta kuitenkin aniharva käytti hyväksensä Suomi-kirjan koko ensi jakson kuluessa.[138] Niinkuin Seuran pöytäkirjoista ja sen aikakauskirjan ensimmäisistä vuosikerroista näkyy, oli tässäkin yrityksessä sekä alkuun- että toimeenpanijana Elias Lönnrot.
13. Elias Lönnrot.
Meidän kansamme on ollut vähän tunnettu, vielä vähemmässä arvossa pidetty. Se on tosin raivannut nämät Pohjan perät ihmis-asunnoiksi; se on huolimatta hallan tiheistä hävityksistä ne yhä uudestaan kyntänyt sekä kylvänyt ja muuttanut kolkon korven viljamaiksi, sivistyksen vainioiksi. Vaan kukas muukalainen sen huomaa, kukas sen muistaa? Ja jos meidän kansamme täältä pois kuolisi, katoaisi, ottaisi toinen, sen sijaan tuleva kansa nämät meidän esi-isäimme työn hedelmät omiksensa, ansioksensa. Niistä, jotka vaivannäöllään ja lujalla kestäväisyydellään ovat nykyisen tilan perustaneet, ei olisi vähän ajan kuluttua tässäkään maassa enää puhetta.
Meidän esi-isämme ovat Ruotsin muinaisen loistavan ja mahtavan vallan rakentamiseen tehokkaasti osaa ottaneet. Runsas kolmas osa Ruotsin sotajoukosta oli kansallisuudeltaan suomalainen, ja voitoista sekä valloituksista Euroopan itäosissa olisi kohtuutta myöten vielä suurempi osa meidän ansioksemme luettava, koska Suomen soturit siellä sangen usein yksin taikka melkein yksin saivat kestää sodan koko kuorman. Mutta kukas sen huomaa, kukas sen muistaa? Ruotsin lippu, jonka alla meidän sankarimme taistelivat, on saanut kaiken kunnian, Ruotsin valta kaiken edun heidän teoistansa. Yhden kerran vaan tekivät Suomen soturit itsensä erikseen tutuiksi; se tapahtui niinä aikoina, jolloin he ihmisen pyhintä aarretta, uskonvapautta, puolustaessaan kolmekymmen-vuotisessa sodassa luiden ytimeen asti tuntuvilla sivalluksillaan iskivät Hakkapeliitain nimen Etelän kansain muistoon. Vaan vuosisatain kuluessa ovat ne arpimerkit menneet umpeen; jopa tahtovat silloin pelastetut Saksan protestantit nyt kieltää Ruotsalaisiltakin kaiken kunnian tästä pelastuksesta. Koko tuo silloin niin tuntuva Ruotsinvalta on nyt luhistunut raunioiksi, Ruotsin maine vaalennut hämäräksi taruksi; Hakkapeliitoista ja niiden urhoteoista ei tiedä enää kukaan.